IRC-Galleria

Viisarit valssaa tahtia joka noutaa, minun hetkeni
Katinkultaa, kaunista messingin loistoa
Liian monet kohdennetut iskut vievät sen tulitanssiin
Vaipuu jähmetyksen myötä granitiksi, aitouden väistyessä
kannan taas, pienistä ja suurista koostuvien teosten valtakuntaa
Työstän elämää niin kauan, että saan maksettua sen takaisin katinkultana, itselleni

Ominaistuoksuni se kuulemma vaan, johdattelee mua harhaan, koirat ja tunteettomat käsivarsilleni. Ne pukee tunteet pikkumustiin illalliskutsuille. Mua viedään polttavan tanssilattian lävitse pannuhuoneeseen, sieltä oon oppinu oman reittini vangitun vapauteen. Ollaan taas tilassa, jota kutsutaan oikeudeksi. Hengitänkö tuoksuasi huoneen keskellä, jotta palvelisin varttani tänään, vai jotta juhlisimme sinua päivinä, jotka maksoit pokeria pelaten?
Tiedät olevasi kuollut, kun sinulla ei ole enää mitään sanottavaa.

Ilma joka suodattuu negatiivisten attribuutioiden siivilöimänä kokee tietämättään sädekehävaikutuksen. Pieneen kämmeneen sopivat kivet lumoutuvat päivänkehrän kauneutta. Vaellan joessa mustan lampaan ruumiissa ja odotan, vuoroani tuntea sama kantava voima joka pitää vedenpinnan silkin lujana. Ulpukat luovat joen eteläpuolelle pienen armeijan.
Vaivihkaa, pieni musta piste harhauttaa näkökenttääni huomaamasta sitä ainutta lumpeenkukkaa.

Kaikui kaksiulotteiseksi pakattuna laatikossa, vieläkö?
Joo kyllä (nostaa ääntään kauniin kuulaana vodkan kirkastamana)
Epäreilua. Miksi ei koskaan, miksi aina? Minä. Oli sana
jota minulle ei näytetty ajoissa, ikinä
Olin vain luonnon kanssa, ilman tuholaisia

Mummo tapasi aina sanoa: " Joka päivä oppii uutta"
3.5.2015 merkitsin päiväkirjaani päiväni opetuksen:
"Looks pretty damn dirty, like your soul"

Peittelivät sen, totuuden, kuin alaston ruumiis hiostavassa ajattomassa aamussa.
En olisi koskaan tarpeeksi, mitä oikein ajattelin
Kolme kuukautta parilla raudalla maustetulla muistolla, saisivat nyt muuttaa vierelläni istuvan chanelilla täydennetyn rouvan käsilaukkuun
Vaihtaisin kyllä mielelläni mustan nahkatakkini beessiin minkkiturkkiin

Marenkia, karhunvatukoita, vaniljajäätelöä ja hengiltä boonuksena sorbettia. Tietoisuus tekee maksimia. Katsoen kohdetta hieman oikealle ohi, ilmenee olemuksessani ignorantteja siruja. En enää tiedosta tunteita enkä osaa ymmärtää järkeä. Viisaiden syiden lainaus myöhästyy ja velka korvataan tekosyillä. Muodostaa liikehdintää, ne havaitsevat jotain... Mitä? Olisiko se... Ei. Sitä ei ole.
Pohdinta hurahtaa käyntiin, pakki päälle, kelaus numeroihin, hetkiin, suuntavaistoon, aarteeseen, kesään, vapauteen. Viimeinen muodostui hologrammina haalean violetille seinälleni, myöhemmin paljastuen valheelliseksi.

Kietoudun ruostuneen akselin ympäri, vältän näin miinakentän. Violetti kajal vaurioittaa kulutettua hipiää, jatkan vastenmielisen tauluni parantelua. Edes talitintti pihlajassa ei usko ensiaskeleeseen, pelko on seuralaiseni. Lahjat otan vastaan vääristynein ottein, epäonnistujan käsin. Olen paikallani, sairastun omaan kehooni, mieleeni, sieluuni. Olen liikaa ja siksi, siksi unelmoin pelastajasta. Uskallan pysähtymisen lisäksi toivoa vain armahdusta. Käyn läpi klassisen draamankaaren, lopulta olen jääkuningatar raukeassa koivumetsässä. Aina ja aina vain, niin, olen yksin siis. Kulutan puhtaan hetkeni palavaan ajatukseen.

Vaipuu epätoivoiseen siniseen toiveuneen.

Hassua, tuntuu ihan niitetyltä heinältä, elävän nuken hiukset
Hirviö sanoi sadussamme, vain muutama. Lähetin kirjekuoressa vastauksen: "Riittivät nujertamaan prinsessan teehetken"
Ylikasvaneet lapset ohjaavat maailmaamme nurinpäin, yritämme pitää akselia paikallaan. Ne laskeutuvat tasollemme ymmärtääkseen. Ei se vain mene niin, jossain vaiheessa olemme yhtä sokeat. Tämä ei ole vältettävissä, jojoa ei saa pysäyttää. Nähdään vaan mitä halutaan, elävä nukke saa kärsiä yksin kidutettavana valheellisessa nukkekodissa.

Kaksisataa lihasta aktivoituu
kaartuvat juonteet muodostavat jokia
Siinä ilmassa on sadepäivän surua, masennuksen rippeet
Kunhan hän, pieni suuri valopallo, vaan jaksais sykkii
Se makaa tietokoneen näytöllä saivartelijan orpolapsena
Tahto ei oo apu tähän hätään, mikroavaruuskin sulkee portit meille
Luen sen uudestaan, ja kerran koiralle. Ja sit ääneen huoneelle:

"Silmillä hymyily on aidompaa"

Miksi se ei itke kun oma äiti lepää arkussaan. Nostaa savukkeen huulilleen, sytyttää sen. Poistuu konfliktista. Miksi se kieltää rakkauden, kulkee valitsemallaan tiellä, valitsemillaan kivillä. Auta, mikä sitä vaivaa?
Ei mikään. Se on elämäntapa, salaa selviytymiskeino.