Melkein kaikki onnistuu.
Töissä oli killer-welcome-to-hell-kill-me-now -päivä. Eräät mukavat ja hyväkäytöksiset äiti ja tytär tulivat mulle jumppaostoksille ja mä olin niille ihan erityisen kiltti, hyväntuulinen ja vitsikäs. Ne tykkäs musta ja nauroi aidosti mun jutuille. Tuli hyvä mieli.
Ratikassa yhdellä miekkosella alkoi soida kännykkä taskussa. Se puhelin oli jossain todella perukoilla ja se joutui kaivelemaan sitä oikein antaumuksella niin, että se ehti soida aika pitkään. Soittoäänenä sillä oli Juanesin La camisa negra ja mua alkoi naurattaa, se oli jotenkin hämmentävän gay valinta sennäköiseltä jantterilta. Vilkaisin ympärilleni ja mun läheisyydessä ainakin kaksi muuta naista olivat havainneet saman yksityiskohdan ja pitivät sitä huvittavana. Vaihdoimme ymmärtäväisiä katseita. Tunsin olevani osa suurempaa kokonaisuutta.
Illalla aion mennä katsomaan Pan's Labyrinthin Repolaisen kanssa. Sitä on kehuttu niin törkeän paljon joka mediassa, että oikeasti ehkä pillahdan itkuun jos se onkin odotustenvastaisesti paska.
Jos ette vielä ole maistaneet Karen Volfin Brownies-minileivoksia, tehkää se jo tänään. Namimaiskis.