IRC-Galleria

Joskus vuosia sitten, aikana, jolloin vielä olin maamme suurimman elokuvatalon palveluksessa ja sain siis katsella leffoja verkkokalvojeni kyllyydestä, olin kerrankin TP 1:ssä odottamassa jonkun pätkän alkua. Trailerina pyöri taas joku silloin niin muodissa olleista avaruusleffoista, ehkä Pitch Black tai Red Planet tai The Core tai joku: joka tapauksessa traileri kertoi tyypillisesti, miten ensin kaikki on silkkaa shampanjaa ja hymyä, uraauurtavaa tekniikkaa ja pelottomia avaruuspioneereja. Kunnes homma menee hirveällä tavalla pieleen ja tuloksena on vain epäuskottava tapahtuma toisensa perään ja lopulta iso läjä ruumiita ja katkeria eloonjääneitä. Tässä kohden mun vieressä istuva, täysin tuntematon kundi huokaisi seuralaiselleen sydämensä pohjasta silmät edelleen tiiviisti valkokankaaseen suunnattuna: "Miks IKINÄ mikään ei onnistu!".
Tuo fraasi kiteyttää myös mun tuntemukset, kun katson jotain sarjaa. Eilen keksin, että tässähän se syy on, miksen enää voi katsoa 24:sta. Väitin pitkään kaikille korskeana, että joo, katoin mäkin sitä ekat kaks tuotantokautta mutta sitten mun mielestä homman juju on jo selvillä enkä mä enää oikein jaksa innostua. Kukkua. Oikeasti syy on siinä, ettei mun hermot kestä sitä. Vähän samaa oon havainnut ton Prison Breakin kanssa: mä olen niin kovasti niitten poikien puolella ja toivoisin että ne onnistuis, että sitten kun käsikirjoittaja on taas heittänyt yhden ikävän kapulan ja jarrun matkaan, mä huokaan pettyneempänä kuin ne hahmot että miks IKINÄ mikään ei onnistu. Ei mulla kestä pää sitä, että yhtä (24) tai useampaa (PB) hahmoa tolleen kiusataan ja piinataan, loputtomasti. Etenkin jos välillä annetaan kuitenkin toivoa paremmasta, näytetään sitä onnistumisen hedelmää joka siellä jossain horisontissa helottelee kuin vain odottaen, että joku ojentaa kätensä ja poimii sen sieltä. Mulle on täysin yhdentekevää että tiedän päähenkilöiden selviävän, ihan jo tuotannollisista syistä; mulle on aivan sama, montako koukkua käsikirjoituskoulussa opetetaan hyvässä tarinassa olevan; mua ei harmittais yhtään, jos mattoa ei vedettäis katsojan -ja päähenkilö(ide)n- alta yhtään kertaa. Mun psyykelle sopiva sarja vois siis olla jännittäväkin, mutta sen pitäis olla reilu ja siks se vois kestää enintään ehkä viis jaksoa. Sitten mä olisin tyytyväinen ja verenpainekin pysyis toivotulla tasolla.