IRC-Galleria

Katsoin eilen elokuvan Marie Antoinette, ja pidin siitä odotuksieni vastaisesti koko lailla. Mun mielestä valkokankaalle oli kiintoisasti vangittu se toinen puoli hemmotellusta ja kansan rahoilla bakkanaaleja järkkäilevästä teiniprinsessasta: sen ulkopuolisuudesta omassa elämässään, kaikesta siitä ulkokultaisesta hovielostelusta ja sen vitsikkyydestä, tomppelista retardi-aviomiehestä nyt puhumattakaan. Lisäksi tämä kaikki oli tehty luonnollisesti kovin kauniisti ja uneliaalla tunnelmalla, hyvin sofiacoppolamaisesti kuten asiaan kuuluu. Pidin siis.
Mutta se ei ollenkaan ollut eilisen kiinnostavin pointti. Eilen oli Hyvän Käytöksen Päivä, joka osuu kuulemma kerran vuoteen. En luultavasti osannut nauttia siitä ollenkaan kylliksi, sillä olin niin hepnaadilla lyöty. Mä, käytöstapojen ja toisten ihmisten huomioonottamisen suuri fani ja puolestapuhuja numero yksi olen jo melkein tottunut siihen, ettei kannettu vesi pysy kaivossa ja että pyhän kahden viikon rajan rikkouduttua ei tarvitse yrittää enää ollenkaan eikä mitään kannata siis odottaakaan. Hyväähän tossa toki on se, ettei voi yllättyä enää kuin positiivisesti. I want candy.

Tosta johtuikin mieleeni toinen teema, jota pohdiskelin tällä viikolla. Nimittäin se, kuinka mukavaa ihmisten kehuminen (aiheesta) onkaan. Mä uskon palautteen voimaan, ja etenkin positiivista sellaista annan kernaasti ja kuuluvaan ääneen. On kuitenkin ihmisiä, asioita ja tilanteita, joista ei parhaalla tahdolla eikä pienellä taiallakaan saa keksittyä mitään ystävällistä sanottavaa (ja tää nyt ei oikeasti liity ton edellisen kappaleen sankariin, vaikka se niin takuulla luuleekin. Minä. Minäminäminä. Minä. :). Se on oikeasti kamalan raastavaa, koska joissain tilanteissa tietää, että oma panos ja kontribuutio on kovin odotettu, kenties jopa ratkaiseva. Ja kun ei halua sanoa rumasti, ei voi sanoa ollenkaan. Ja sitten kaikki on hiljaa ja katsoo odottavasti ja itse vain miettii posket kuumottaen, että miten ne alienit ei ikinä abduktoi oikeaan aikaan ja että onpa se ilmoja pidellyt.

Mä kävin tänään kampaajalla. Tampereella. Kyllä, ajoin sinne Helsingistä edestakaisin vain tukanleikkuun ja värjäyksen vuoksi. Ei, se ei ole kovinkaan hankalaa eikä sen kalliimpaa kuin saman operaation suorittaminen ventovieraalla ihmisellä täällä pääkaupunkimme kiihkeästi sykkivässä ytimessä. Monille vain, esimerkiksi kaljuille tai sänkitukkaisille janttereille, on toisinaan ihan kamalan vaikea selittää ja perustella Ihmisen ja Ihmisen Hovikampaajan välilllä vallitsevaa Herkkää Yhteisymmärrystä ja Sielujen Tasapainoa. Se vaikuttaa ihan kaikkeen, uskokaa kun sanon. Ei siis ole ollenkaan liioteltua sanoa, että kannatan hetkellisesti jopa yksityisautoilua ja käyn kampaajalla maailmanrauhan puolesta.

Loppu.


I've learned the world's bigger than me,
you're my daily dose of reality

- Creed: Stand Here With Me