IRC-Galleria

Oon jotenkin viime kuukausien aikana joutunut muistelemaan taas kaikkia sellaisia hassuja sanontoja, jotka joskus ala-asteikäisenä oli täysin normaalia kommunikointia eikä siis yhtään vitsikästä tai muutenkaan tilanteisiin sopimatonta. Tämän päivän kontekstiin tuotuna ne on jotenkin viehättävän 1980-lukusia, ehkä vähän hassunkuulosia ja ah, niin nostalgisia. Ja niin yrjönaama-sektiota ettei mikään.
"Tiks lukkoon ja aurinko sulatti avaimet!" Ihan ehkä pahinta mitä saattoi kesken väittelyn tehdä, jos oli siis kyllin liukaskielinen ja käytti kärppänä puheenvuoronsa hyväkseen. Ton jälkeen ei toinen voinut sanoa mitään, tai jos se edes yritti, sitä ei tarvinnut huomioida mitenkään. Kert ne avaimet suli auringossa, eikä uusia saanut mistään. Nii kert.
"EPISTÄ!!!" Sopi melkein kaikkeen, missä itse jäi jotenkin epämiellyttävästi alakynteen, esim. silloin kun väittelykumppani oli käyttänyt tiks lukkoon -korttinsa. Epistä, ei noin saa tehdä! Ja sitten kuumeisesti keksimään uusia sääntöpykäliä, joita toinen oli laiminlyönyt.
"Ite oot!" Tuo sopii edelleen hirveen hyvin mitä moninaisimpiin tilanteisiin. Variaatioita on tietysti "äitis / isäs on / oli" sekä "housuissas on". Muutamat aikuiset käyttävät näitä edelleen kuolettavina aseina keskusteluissa. Mitä noitten jälkeen on sanottavaa enää kellään.
Sitten oli kaikkia näitä onomatopoeettisia versioita ääntelyistä, kuten "krooh-pyyh" ja "äh-puh". Musta jotenkin aivan riemastuttavia edelleen, ja ihan hyvästi elvytettävissä.

Mulla on yksi ystävä, joka ei usko psykologiaan. Aivan oikein, ei usko. Sen mielestä ihmiset on niin monitahoisia, että niitä ei voi typistää joihinkin teorioihin, persoonallisuustyyppeihin ja käyttäytymiskaavoihin. Tavallaan mun mielestä varsin uljas näkökulma, olla jotain niin erityistä ja ainutlaatuista ja ihan muuta, ettei kukaan koskaan. Ei kukaan koskaan ole ollut samanlainen, tule olemaan samanlainen tai tule edes täysin ymmärtämään tätä erityislaatuisuutta. Ja tavallaanhan se onkin juuri noin. Mutta... samalla myös ihan uskomattoman arrogantti ja omahyväinen mielipide. Mitä siitäkin tulis, jos kaikki haluais vain olla solisteja? Kuka komppais, kuka laulais stemmaa? Mille kokonaisuus kuulostais?

On tietenkin asioita, joissa ei pitäisi tyytyä rytmiryhmän jäsenyyteen tai toiseen viuluun, vaan pyrkiä kohti parrasvaloja ja vaatia se kärkipaikka. Se tai ei mitään.
Sitten mä olen myös sitä mieltä, että mikään tässä elämässä ei periaatteessa tule ilmaiseksi - ja mitä parempi ja tavoiteltavampi asia, sitä kovemmin pitäisi olla valmis näkemään vaivaa sen eteen. Sitten taas toisaalta on asioita, jotka on hyviä ja tavoittelemisen arvoisia, ehkä jopa parhaita tässä maailmassa, mutta joiden pitäisi kuulua kaikille itsestäänselvästi. Mun mielestä esimerkiksi on hullua sanoa, että joku on ansainnut hyvän ja toimivan suhteen tai rakastavan puolison - ei kenenkään tarvitse ansaita rakkautta, turvallisia ja onnelliseksi tekeviä ihmisiä ympärilleen tai tasa-arvoisia, arkea helpottavia ihmissuhteita. Niitten pitäisi olla kaikkien ihmisten ulottuvilla ihan jo siksi, että nämä ihmiset sattuivat syntymään tähän maailmaan. Pitäis muttei ole. Maailmassa on virhe.