Mä tunnen ihmisiä, joiden mielestä suurinta heikkoutta on toisiin ihmisiin tukeutuminen. Hädän hetkellä ne käpertyy sisäänpäin, sulkee ikkunat ja telkeää oven eikä vastaa puhelimeen. Niiden mielestä tuommoisessa tilanteessa ystävän avun pyytäminen vastaa tyylipuhdasta niskalaukausta, luovuttamista, eivätkä ne katso tarvitsevansa oikeasti senkaltaista apua.
Mä taas olen sitä mieltä, että yhteiskunta ei perustu mielitekoihin vaan ihmisten välisiin sopimuksiin. Mä luotan siihen, että mun ystävät ovat niin sitoutuneita muhun, sekä hyvässä että pahassa, että voin hakea niiltä tukea melkein missä tahansa ja tietää saavani sitä; että nekin voivat luottaa siihen, että myös mä olen täällä niitä varten kun ne mua tarvitsee. Tottahan toki kaikki joutuvat kuitenkin pohjimmiltaan yksin niihin todellisimpiin ja olennaisimpiin taisteluihin, mutta musta on hyvä tietää, että on aina ihmisiä joiden luo voi mennä tarvittaessa paikkailtavaksi ja paijattavaksi. Eikä tämä mun mielestä tee musta yhtään vähemmän itsenäistä, voimakasta tai pärjäävää: väittäisinpä jopa että päinvastoin.
Mun mielestä edellämainitun kaltainen kaikkivoipuuskuvitelma on pelottavaa itsepetosta - sitä tai vähintään yhtä pelottavaa itseriittoisuutta ja tunnekylmyyttä.
Tässä yhteydessä onkin varsin sopivaa siteerata sarjakuvaa nimeltä Raakaa lihaa. Sen yhdessä stripissä se karmivannäköinen kuoppasilmäinen mieshahmo pohtii kutakuinkin seuraavasti: "Kukaan ei ole saari, niinhän sitä sanotaan. Toisaalta jos sitoo monta kuollutta tyyppiä yhteen, saa melko hyvän lautan."
Musta toi on niin makaaberi läppä, että leikkasin stripin talteen ja teippasin duunissa tiskikaapin oveen. En tosin tiedä, saavatko muut tosta yhtä paljon irti kuin mä.
Mäkin löysin sitten viimein Feistin. Pidän kovasti.
Mä toivon että ensi viikosta tulis kiva.
Mä toivon että tää läikehtivä levottomuus lakkais ja saisin zenini takaisin.
Mä toivon että voisin sietää enemmän. Mä toivon ettei mun tarvitsisi.
Mä toivon että voisin olla enemmän. Mä toivon että saisin olla enemmän. Mä toivon että mulle oltais enemmän.
Mä toivon että mun toiveet toteutuisi.
We're so helpless
We're slaves to our impulses
We're afraid of our emotions
And no one knows where the shore is
We're divided by the ocean
And the only thing I know is
That the answer isn't for us
No the answer isn't for us
- Feist: So Sorry