IRC-Galleria

Luin eilisestä Hessusta vaihteeksi kiinnostavan jutun. Siinä eräs tutkija pohti lukemisen ja kesäloman suhdetta, sekä ennen kaikkea sitä, miksi klassikot ovat niin suosittua lukemista ja miksi niin moni klassikko käsittelee joutilaisuutta ja ajankäyttöä. Tutkija oli tullut siihen tulokseen, että aikana, jolta nykyään klassikoiksi käsitettävät teokset ovat peräisin, oli olemassa joutilas yläluokka, joka pääasiassa sekä kirjoitti että kulutti kirjallisuutta. Tolkuton vapaa-aika, sitä seuraava pohdinta olemassaolon merkityksestä ja näiden aiheuttama tyhjyyden tunne askarruttivat sekä kirjailijoita että lukijoita.
Tutkija haki yhtymäkohtia nykyiseen elämään löytääkseen syitä "hitaiden klassikoiden" kuten Anna Kareninan, Taikavuoren ja Karamzovin veljesten suosioon. Hänen mukaansa nykyaika on yhtä joutilasta kuin entisten ylhäistenkin elämä, tosin eri tavoin: tänä päivänä arkemme täyttyy abstrakteista ja absurdeista asioista, joiden sisältöä emme ymmärrä ja joiden ytimeen emme yllä. Tämä synnyttää samanlaista tarpeettomuuden tunnetta kuin tyhjäntoimittaminenkin.
Mun mielestä tuo oli taas kerran oivallus vailla vertaa. Juuri noinhan se menee: usein mitä löyhemmin ihminen on integroitunut arkisiin, ymmärrettäviin puuhiin, jotka ankkuroi sen osaltaan yhteiskuntaan, sitä enemmän sillä jää aikaa pohtia asemaansa ja merkitystään tässä maailmassa. Ja sitä suurempi on usein eksistentiaalinen tuska, sillä sitä selkeämmin usein ilmenee oma pienuus ja näennäinen merkityksettömyys. Tällöin on mukava hakea jonkinlaista kiintopistettä historiasta, samaistua romaanihenkilöihin ja tunnistaa ulkopuolisuuden taakka.
Patetiaa.

Toinen juttu. Tämä sivuaa osittain Reinon tänpäiväistä bloggausta, mutta kaikki yhteneväisyydet ovat puhdasta sattumaa eikä näitä kirjoituksia ole suunniteltu täydentämään saati kommentoimaan toisiaan. Usko tai älä.
Mä olen ennenkin julistanut uskovani palautteen voimaan: vuorovaikutus on hyvä moottori muutokselle. Mä olen sitä mieltä, että jos mä omaa käytöstäni muuttamalla voin tehdä jonkun toisen maailmasta osaltani hiukkasen paremman, miksi mä en sitä tekisi? Mulle ei yleensä myöskään tarvitse sanoa kuin kerran. Taustaoletuksena tässä luonnollisesti on, että nyt puhutaan asioista, jotka ovat mun mittakaavassa melko pieniä eikä mun käytöksenmuutos aiheuta isoa elämänlaadun heikkenemistä mulle itselleni. Toki sellaisiinkin muutoksiin on mahdollisuus, mutta ne usein vaativat vähän pitemmän ja syväluotaavamman perustelun.
Mä olen siis erittäin samaa mieltä Reinon kanssa siitä, että vain sisäsyntyinen muutos voi olla kestävää; kimmoke tuohon muutokseen tulee kuitenkin usein ulkoa. Musta on mukavaa, jos itse saan joskus jonkun ajattelemaan asioita uusiksi: miksen siis hyväksyisi moista kohdistettavaksi myöskin itseeni?
Mä myös haluaisin uskoa, että ihmisen muuttuminen on mahdollista. En silti ole varma, voinko. Muutosusko edellyttää nimittäin uskoa ihmisen hyvyyteen, enkä mä sitä tavallaan epäilekään. En vain olisi niinkään luottavainen koko lajin suhteen muuten: valtaosa ihmisistä ei välitä ajatella, katsoa ympärilleen, vaivata päätään. On niin paljon helpompi olla piittaamatta ja sulkea silmät hankalilta asioilta.
Mä en väitä, että ihmiset olisi tyhmiä. Tai no okei, ehkä vähän väitänkin. Pääosin ne on vain laiskoja lampaita.