IRC-Galleria

Jostain syystä ihmisillä on usein miltei rajaton luottamus omaan sukupolveensa ja sen ylivertaisuuteen. Todellisuudessahan historia toistaa itseään, virheistä ei kukaan opi mitään eikä ihmisen perusluonne muutu miksikään. Moni myös tietää nämä tosiseikat, eikä onneksi kuitenkaan koeta kieltää niitä: kuvitteleepa vain itse olevansa jotain muuta; parempaa, älykkäämpää, taitavampaa. Ihminen 2.0. Eikä siinä mitään, optimisti on aina lystikkäämpää seuraa kuin pessimisti. (Ja nyt joku luulee, että mä olen pahemman luokan hiekoittaja ja soraseula, mutta enpä vain olekaan. Luonteeni on pohjimmiltaan varsin valoisa ja tulevaisuudenuskoinen sekä hilpeä.)
Parisuhteiden suhteen tätä määrätöntä kehitysuskoa ja (joissakin tapauksissa saattaisin jopa käyttää sanaa katteeton) positiivisuutta voi jopa pitää tietynlaisena edellytyksenä asioiden onnistumiselle. Jos kaksi ihmistä eivät itse usko itseensä ja yhteiseen tulevaisuuteensa, sitä ei kukaan heidän puolestaan tee. Ja siinä vaiheessa kun tämä usko menetetään, menetetään kaikki.
Tästä huolimatta en voi kuin ihailla ihmisten luottamusta: itseensä ja toisiinsa. Ne antaa toisilleen elämänsä avaimet, muuttaa yhteen, menee naimisiin, lupautuu toisilleen kuolemaansa saakka. Vastoin kaikkia tilastoja ja todennäköisyyksiä, hullunrohkeasti, sokeastikin. Tunteen voimin. Mun mielestä se on niin rohkeaa, hurjaa ja uskomatonta, etten oikein edes ymmärrä miten kukaan uskaltaa.
Ja samalla se on ainoa asia tässä maailmassa, joka ehdottomasti kannattais uskaltaa.


Du och jag
Är vi ett undantag?
Är vi ett annat slag?
Du och jag, du och jag...

- Bo Kaspers Orkester: Undantag