IRC-Galleria

Jos pitäisi valita suosikkisadetyyppinsä, mun olisi juuri sellainen, joka alkoi mun ollessa matkalla töihin: pehmeä ja pienipisarainen, joka laskeutuu sumun lailla eikä kastumista edes huomaa. Se tuntuu kivalle kasvoilla ja sen läpi on helppo hengittää.

Näin metrossa tänään pojan, joka näytti sille, että jos viattomuudella olisi ihmishahmo, se olisi se. Sillä oli pitkät, kauniit soittajan sormet (ja sen kantamasta varustuksesta päätellen se olikin jonkin sortin taiteilija); sen silmät oli luottamustaherättävät, isot, pyöreät ja lemmikinsiniset; sen iho oli juuri sellainen terveen ja kuulaan näköinen, että sen poskille varmasti ilmestyy sellaiset ruusunpunaiset, täsmällisen pyöreät läikät kun se on jostain tohkeissaan tai äkäinen. Tosielämässä se voi sitten olla minkälainen viirupää hyvänsä, mutta sillä hetkellä se oli kauneinta mitä olen hetkeen nähnyt.

Tänään ratikkapysäkillä taas joku tuntematon mies kehui mun tukkaa. Hupsua kyllä mä tulen siitä hirveän iloiseksi, ja tunnen samalla voimakasta halua soittaa Ridgelle ja kertoa, kuinka ylpeä siitä olenkaan.

Elämä on taas yhtäkkiä selittämättömän hyvää - kivaa, kepeää ja juuri sopivaa mulle. Ja samalla mua vähän hirvittää, minkälaisista asioista mun hyvä tuuli tällä hetkellä koostuu. Toisaalta ehkei hyvän tuulen tarvitse olla sisäsyntyistä. Ehkä riittää että onni on.