IRC-Galleria

Mä kävin eilen katsomassa tämän kohutun Cannesin festarivoittajan, 4 kuukautta, 3 viikkoa, 2 päivää. Se ei ollut lainkaan niin rankka ja ahdistava kuin ennalta odotin - mutta ei myöskään yhtään niin vaikuttava. Raadollinen se oli, tottahan toki: jos teemana ovat laittomat, hotelleissa kylmäsydämisten ja -kätisten puoskareiden suorittamat yliaikaiset abortit, eivät kuvatkaan voi olla pelkästään koiranpennuista ja saippuakuplista. Eniten ahdistusta ainakin mun mielessä lähinnä aiheutti kuitenkin kuvien lohduton realismi: harmaus, ankeus, rumuus; sellainen sielullinen neuvostomaisema, jossa ihmiset asuvat kaurapuuronvärisissä DDR-simulaattorikerrostaloissa savisten kynnöspeltojen keskellä ikuisessa valottomassa marraskuussa huoneistoissa, joiden seinäpaperit on tuhansista sisälläpoltetuista savukkeista kellastuneet, pöydillä tahraiset vahakankaat ja katoissa kelmeää valoaan luovat rujot varjostimettomat hehkulamput. Jotenkin sellainen kaiken yllä haiseva toivottomuus: käristetty silava ja sipuli, vanha ja karstainen dieselmoottori, ruosteinen pelti ja mutaiset lätäköt.
Tätä kaikkea, samoin kuin hotellin kylpyhuoneen kalvaalle lattialle syntynyttä veristä ja limaista sikiötäkin, kuvattiin pitkään ja hartaasti, vailla mitään musiikkia tai muita kuin luonnollisia ääniä ylipäänsä. Liian pitkään, siten, että katsoja kiusaantuu ja tuntee olevansa ylimääräinen jossain intiimissä tirkistelyhetkessä. Kameran seuratessa päähenkilön loputonta juoksua pimeillä takapihoilla käsivara-ajona mietin, mikä erottaa oikean taide-elokuvan ja kotivideon muodoltaan? Ei välttämättä mikään, sillä ainakin tämä Cristian Mungiu olisi tehnyt dogmaattisuudellaan von Trierinkin ylpeäksi. Mun mielestä sillä oli myös jäänyt jälkiäänitys hieman kesken, sillä kerran taustalla soi ihan selvästi jonkun kännykkä, ja toisen kerran kuului ikään kuin radiopuhelimesta miesten (oletettavasti kuvausryhmäläisten) ääniä - kumpaakaan ei voi mitenkään integroida 80-luvun lopun Belgradin ghettoihin eikä siten perustella tietoisina ratkaisuina.
Mä en lainkaan kiistä sitä, että hienot elokuvat usein synnyttävät häiritseviä ajatuksia eikä niiden välttämättä pidäkään olla kovin kauniita tai helposti lähestyttäviä tai sisäsiistillä tavalla mukavia. Ja mä luulen, että saadessani itsekin välimatkaa kyseiseen kuvaan, kenties katsoessani sen jonakin päivänä uudestaan, olen vaikuttuneempi ja pääsen paremmin sen syvään ytimeen. Juuri nyt en vain voi olla ajattelematta joskus vuosituhannen vaihteessa tehtyä matkaa Tartoon siellä opiskelleen suomalaisystävän luokse: sitä samaa väri- ja tunnemaisemaa, hymyttömiä ihmisiä, ympärillä vellovaa mystistä kieltä, epämääräistä pelkoa ja tarvetta vilkuilla olkansa ylitse. Ehkä se on liian lähellä, tai sitten se ahdistaa muuten vain.
Mutta kannattaa se käydä katsomassa, ihan jo siksikin, ettei mikään, mikä kapinoi blockbusterhittien ylivaltaa vastaan voi olla kovin perustavanlaatuisesti ja peruuttamattomasti väärin.
Niin ja selitettäköön otsikkoa vielä sen verran, että olin ajatellut tässä blogimerkinnässä kyseenalaistaa kriitikkojen mahdin ja ammattitaidon sekä koko taiteen arvioimisen kulttuurin, mutta lumouduin liikaa omasta köyhyyden kuvauksestani, enkä siis päässyt tämän pidemmälle. Kuplat viittaavat siis ylenmääräiseen hypetykseen ja tietynlaisen taiteen jalustalle nostamiseen.