IRC-Galleria

Kaikkihan muistaa mun Fuck Me -maiharit, jotka nyt viimein siis on mun? Oli kuitenkin hyvin pienestä kiinni, ettei suuri riemu vaihtunut katkeraksi pettymykseksi ja lohduttomaksi nyyhkytykseksi. Tepastelin tänään, sovittuna päivänä, tyytyväisenä sisään nimeltämainitsemattomaan Marski-loppuiseen jalkineliikkeeseen, joka sijaitsee melko tarkalleen Lönnrotinkadun ja Mannerheimintien risteyksessä. Täti tiskin takana ymmärsi asian ja kiikutti tiskille laatikon, jossa oli -tadaa!- kylläkin mustat ja pitkävartiset mutta muuten aivan vääränlaiset, rumat ja tyhmännäköiset nyörisaapikkaat. Syöksyin järkyttyneesti hyperventiloiden hyllylle, josta kauniit, ainutlaatuiset ja helvetillisen kalliit maiharini olin löytänyt: poissa! Hetken epätoivosen hyllynväliteutaroinnin seurauksena löysin kuin löysinkin kultakimpaleeni, kierosti väärälle hyllylle piilotettuina; jopa koko oli oikea. Asiaa lähemmin tutkittaessa selvisi, että myyjätätönen oli tuonut minulle sen kummempia kyselemättä Ninja Sarasalon kenkälaatikon. Onhan meillä toki muutama sama kirjain sukunimessämme, mutta hei kamoon. MÄ en ole entinen huippumalli, jolla on NOIN huono ja edelleen saatanallisen kallis kenkämaku.
Loppu - The End.


Sairasloma on aivan berberistä. Musta tuntuu koko ajan, että oon luvattomilla asioilla kun lekottelen sängyssä ja koetan estää päätäni irtoamasta säryn voimasta. Tuntuu, että pitäisi olla huomattavan paljon kipeämpi, jotta olisi OIKEASTI lupa olla poissa: herää kysymys, paljonko on kylliksi? Töihin soittaminen tuntuu ylivoimaiselta ja aiheuttaa tahollani huikean selitysvyöryn, joka katkaistaan tylysti ja lyhyeen: "Hoidetaan. Koeta parantua. tuut-tuut-tuut...". Asiaa ei suinkaan auta terveyskeskuksen henkilökunta, joka luo mielestäni myrkyllisiä ja ivallisen tutkivia katseita penkillä kyyhöttävään nuhaiseen. Menisit sinäkin itseesi ja säästäisit meidän aikaa oikeasti sairaiden hoitoon, ne tuntuvat sanovat. Ai ei ole kuumetta. No en mä sulle sitten voi saikkua kirjoittaa, ne sanoo, eikä tunnu tajuavan, että toisilla ei ehkä hei nouse kuume kuin kuoleman kielissä. Tai voihan jollakulla olla keskiarvoa matalampi normaalilämpökin, jolloin muutamankin kymmennyksen nousu vaikuttaa miltei malarian lailla. Pahalle tuntuu valehdella niille että juu, oksensin melkein verta viime yönä kun yskitti niin paljon ja kuumetta oli vielä aamulla 40 ja räkä on neonvihreää ja venyvää ja minulla on itsetuhoisia ajatuksia (niin että lusikatkin olen joutunut piilottamaan, A4-arkeista puhumattakaan kun ne oikein houkuttaa viiltelemään) ja psykosomaattista ihottumaa. Lisäksi narskuttelen hampaitani unissani. Niin että saisko sitä saikkua. Ei oo ihmisen puuhaa moinen anelu.


Uusi-vanha Danko kolahti postissa tänään. Kyllä nyt on minkki minkkisellä voita molemmin puolin leipää etten sanois! En mä katsokaas huvikseni valita.

Viime yönä mä näin unta, jossa olin Robbie Williamsin konsertissa jossain pienessä ja sivistyneen näköisessä konserttisalissa. Robbien ryhtyessä vetämään encore-biisiä suurimmalla osalla yleisöstä olikin jo kiire narikoille tungeksimaan: tästä suivantuneena tähti laskeutui lavalta ja jatkoi laulamista penkkirivien väleissä samoillen. Tai samoilultahan se näytti muttei ollut suinkaan sitä, sillä herra suuntasikin askeleensa päämäärätietoisesti minun ja identifioimattoman seuralaiseni luokse. Se istui alas, otti mua kädestä ja alkoi jutella jotain. Mä muistan vain sen euforisen tunteen, joka syntyi sen läheisyydestä.

Edellisenä yönä näin unta, että sekä Ruben Stiller että Ellen Jokikunnas pyysivät tahoillaan mua silppaamaan jonkinlaista pitkää narua pitkin kerrostalon ensimmäisen kerroksen parvekkeen korkeudelle ja raportoimaan sitten parvekkeen maalauksen tasosta. Suoritin tehtävän kuuliaisesti ja mukisematta, vaikka liukkaasta köydestä olikin hieman haasteellista saada otetta. Alas laskeuduttuani tulin kysyneeksi, oliko tämä nyt joku piilokameraohjelma tai joku. Kumpikin myönsi hymyillen. Mäkin hymyilin, mutten tajunnut ensinkään, mistä kohtaa kyseinen tapahtuma olisi erityisen vitsikästä piilokameraviihdettä.

Tätä edellisenä yönä näin unta, että minä ja Jone Nikula pussailtiin hellästi.

Mun mielestä yksi tämän reilun kerhon hallinnoiman maailman suurimmista epäkohdista on se, ettei edes uniensa tähtivieraita saa valita itse.


Ihan paskaa olla kipeänä. Kummityttö sanoi tänään puhelimessa kimeällä falsettoäänellään, että "Mä odotin niin kovasti sua tänne.". Sillä on siis 5-vuotissynttäribileet, joihin mä en pääse kun olen kipeä. Sitten se ilmoitti menevänsä tutkimusmatkailemaan ja ojensi luurin äidilleen. Ehkä se vielä toipuu.

Mulla on ystävä, joka aina puhuessaan kaupan tädille tai kahvilan tarjoilijalle madaltaa ääntään kuulostaakseen uskottavalle.

Mulla on ystävä, joka ei ole koskaan värjännyt hiuksiaan ja joka ei juuri koskaan lue alle sata vuotta vanhempia kirjoja.

Mulla on ystävä, joka ei ole koskaan harrastanut irtoseksiä.

Mulla on ystävä, joka on aikuisenakin idealisti ja joka tuntee oikeita hippejä.

Mulla on ystävä, joka pelkää rakastua.
Mulla on ystävä, joka pelkää olla yksin.

Mulla on ystävä, jonka kyky keksiä vertauksia on ihan käsittämätön ja kadehdittava. Ja kulkee suvussa.

Mulla on ystävä, joka luulee, että ulkomailla elämä olis helpompaa.

Mulla on ystävä, joka ei koskaan jätä maksettua viinaa juomatta.
Mulla on ystävä, joka syö aina lautasen tyhjäksi.

Mulla on ystävä, jonka perustelut on vedenpitäviä. Ja mielikuvituksellisia. Mutta aukottomia.

Mun ystäville on yhteistä se, että niiden sydämet on puhdasta kultaa. Ne tietää, kenen puolella niiden kuuluu olla ja taistelee omiensa puolesta leijonan lailla.


Tänään junassa meidän vieressä istui tyttö, jolla oli niin kauniit ja puhdaspiirteiset kasvot, jotenkin niin herkät ja tasapainoiset etten voinut kuin ihailla. Juuri tuolta mä halusin näyttää kun olin pieni. Minkälaista mun elämä olis, jos musta olis tullut sennäköinen? Vähän sama kuin joskus syysiltaisin pohdin kun satun katsomaan ohikulkiessani jonkun asuntoon sisälle. Jos se asunto on kovin kaunis ja viihtyisän näköinen, mietin, että tuollaisessa kodissa asuvan on mahdoton olla surullinen.

Miksei vois vain tyytyä? Olla että ihan jees ja kyllä tää mulle riittää ja mitä sitä ihminen muuta tarvitsee. Miks periaatteessa ihan yksinkertaiset perusasiat voi joskus olla niin vaikeita, ettei mitään järkeä? Millasta olis, jos? Mistä tietää, milloin pitää antaa olla? Missä menee raja liian aikaisin luovuttamisen ja liian pitkään roikkumisen välillä? Miksei ihmiset ymmärrä omaa parastaan? Voispa olla edes päivän joku muu.

Kuka päättää ketkä saa onnistua?

Girls livin' on the edge of reason. Sekaisin, ne on sekaisin.

Miksi humalassa on useimmiten niin mukavaa? Ja miksi aina ensimmäinen maistuu parhaalle?

Mary J. Bligella on hienot leijonansilmät, sellaiset keltaiset.

Musta olis äärimmäisen mielenkiintoista olla viikon ajan mies.

Miten voi olla muuten kuuma mutta varpaat jääkylmät? Ulkona on +21, sisällä +25.

Aina haluis kuunnella just sitä levyä joka on jollakulla lainassa.

Kunnianhimottomana olis varmaan helpompaa. Elelis tyytyväisenä tyytyen.

Miks jotkut näyttää seksikkäille kauhtuneissa collegehousuissa ja pikeepaidassa, koko yön valvottuaan? Ja toiset ei koskaan?

Tukka kasvaa nopeammin kun sitä koettaa pitää lyhyenä. Kynnet kasvaa nopeammin kun niissä koettaa pitää rakenteita.

Onko kukaan maailman historiassa koskaan käynyt oikeasti yksillä? Siis juonut yhtä ja poistunut hyvässä järjestyksessä omaan kotiin?

Miks kumihanskat alkaa aina haista pahalle vaikka niitä käyttäis vaan puhtaissa käsissä?

Tänään on tasan viisi kuukautta mun synttäreihin. Jei.

Dear K,

autathan naista mäessä.
Olen akateemisella mittapuulla varsin kehno fennisti, mutta kuitenkin kielestäni hyvää huolta pitävä, suomesta innostunut sanaseija. Olen pitkään ollut sitä mieltä, että voidakseen rikkoa sääntöjä ne pitää tuntea. Hyvin. Lisäksi olen joutunut voimakkaasti halveksimaan mielikuvituksettomia anglismien ja svetisismien viljelijöitä; puhumattakaan niistä ruojista, jotka tukkivat suomen luontaisen ilmaisuvoiman ja sulavuuden suoraan muunkielisiä fraaseja puheeseensa ymppäämällä.
Äärimmäisyydet kuitenkin ovat aina kiehtoneet minua, tämä pätee niin kieleen kuin kielenulkoiseenkin elämään. Niinpä olen järkytyksekseni saanut itseni kiinni viime päivinä seuraavankaltaisista tapahtumista:
1. Selostan ystävälleni edellisillan hippojen kulkua kutakuinkin seuraavasti: "...ja sitten niillä oli tosi heavya eyecontactia koko illan..."
2. Nainen viittoilee kadun laitaan pysäyttämästään autosta ja kysyy minulta ohjeita löytääkseen kapakan, josta en ole kuullutkaan. Minä: "Siis mä kyllä asun ihan tässä hoodseilla mutta mulla ei ole aavistustakaan missä tää paikka on."
Arvon kaikkitietäjätär, MITÄ MINULLE ON TAPAHTUMASSA?!?!?

Fuckin' confusing, man.

Mä haluaisin karjapaimeneks jonnekin ranchille. Tai susitutkijaksi erämaahan. Jonnekin missä elämä olis karua ja yksinkertaista, missä ihmiset on sitkeitä ja ahavoituneita. Missä arvostetaan tekoja, puhutaan vähän mutta asiaa, naapuria autetaan. Missä on läsnä vain kaikki olennainen.

Välillä mä myös haluaisin olla taas lapsi. Että joku katsois että mulla on päivittäin puhtaat ja ehjät vaatteet edes suunnilleen oikein päin päällä, että mä söisin järkeviä asioita säännöllisesti joka päivä, että mulla olis nenä pyyhittynä ja kengät oikeissa jaloissa. Sanois mulle että nyt nukkumaan ja nyt ylös ja sano kiitos ja anteeksi ja ole hyvä ja päästä täti istumaan sun paikalle ja älä kiroile.

Mikään ei ole ihanampaa kuin herätä mahtikinkereitten jälkeisenä aamuna siihen, että joku katuporaa ikkunan alla. Tulenko mä tönimään sua kun sä olet heikoimmillasi, mitä?

Onneks sitä ei ole julkkis. Olis hirveetä vetää rehelliset duunariperseet ilmasen viinan bileissä, pitää hävyttömän hauskaa ja sitten joutua kuvatuks Seiskaan siinä vaiheessa kun konttaa ulos sieltä Jägermeisteria poskella ja feta-pinaatti-pasteijaa paidankauluksessa. Leipää ja sirkushuveja.

Lauantaina Danko. Mä en kohta enää edes halua nähdä sitä, mua pelottaa että jos se ei olekaan ihana vaan ihan paska. Jos mä en enää sen jälkeen tykkääkään siitä, jos se itse pilaa itsensä. Mitä mä sitten teen.

Mä haluaisin että huomenna paistais aurinko ja mä pääsisin ottamaan brunaa. Mä haluaisin että kaikki ihanat ihmiset ottais muhun yhteyttä ja haluais nähdä mua heti ja paljon. Mä haluaisin että saisin yhtäkkiä jonkun mullistavan ennakkoperinnön tai vastaavan ja voisin toteuttaa monia nastoja juttuja. Mä haluaisin että mulla olis hevonen ja koira ja minipossu. Mä haluaisin että mulla olis poikaystävä oikeissa miesten töissä ja mä voisin mennä moikkaamaan sitä sen töihin ja haistella testosteronia vähän aikaa. Mä haluaisin osata elää omaa elämääni yhtä hyvin kuin osaan elää muitten. Mä haluaisin että joku lahjoittais mulle moottoripyörän ja A-kortin. Mä haluaisin lähteä yhden kivan kanssa jonnekin matkalle, ei edes kauas mutta jonnekin.
Mä haluisin. Haluisin.

Kun puhutaan huonoista naisista, kaikki tietävät minkälaisiin naisiin viitataan. Mies voi olla huono monella tavalla, nainen vain yhdellä.

Miekkonen on vain joku mies, tyyppi - naikkosen konnotaatiot ovat miltei poikkeuksetta negatiivisia: kevytkenkäinen, helppo, ehkä suttuinen tahi edullisen näköinen.

Miksi on vain -poika-asioita? Pyykkipoika, pissapoika (valitettavasti en keksinyt muuta mutta pointti lienee esillä); puhumattakaan erilaisista ammatti- tai tekijännimikkeistä: juoksupoika, talonpoika, hissipoika, apupoika tai -mies ja-niin-edelleen. Joojoo, voi olla myös juoksu- ja aputyttöjä, mutta nepä eivät enää olekaan neutraaleja termejä, vaan kiinnittävät huomion ennen kaikkea sukupuoleen ja sen standardista poikkeavuuteen.

Ikivanhaan history - his story -juttuun en tässä lähde lainkaan.

Miksi tytöttely koetaan väheksyvänä, kun taas pojista puhutaan, kun halutaan viestiä tietynlaisista kepeistä ja kujeilevista ominaisuuksista aikuisissa miehissä?

Ja miksi mä itsekin olen aivan hiusmartoani myöden tässä seksistisessä kielessämme: kysyn kiukuttelevalta mieheltä, onko sillä Ne tai hienostelevalta jampalta, onko sillä hame päällä. Puhun mirkuista, pirkoista, vosuista, böönista, rullakoista, tyrkyistä, mirreistä - eikös kuulostakin arveluttavalle? Ja sitten toisaalta jampoista, kundeista, jannuista - sympaattista ja rehtiä. Toisaalta, sanon mä lapsiakin limiksiksi eli limanäpeiksi ja kehonrakentajia kehareiksi. Miksi aina pitäis olla poliittisesti korrekti puheissaan - etenkin jos itse kuuluu kohderyhmään?

Sitten pohdittiin tänään sitä, voiko välttyä olemasta vakava jos on oikeasti pro-jotakin? Siis jos seisoo ylpeästi todella jonkin asian takana, osaako siitä tehdä pilaa? Useimmiten ei, mikä on varsin valitettavaa. Itseironia pelastaa turhantärkeydeltä ja fanatismilta. Fanaatikot on pelottavia. Kun tarkentaa katseensa yhteen pisteeseen, kaikki muu ympäriltä hämärtyy. Ja tällä en suinkaan tarkoita alati niin muodikasta sarkasmia ja tavan vuoksi etäännyttämistä, tiedättehän, mä-olen-niin-cool-että-mua-ei-kosketa-mikään -asenne. Koska se on ihan paskaa, ja sitä paitsi maailman läpinäkyvin itsesuojelukeino. Miks on noloa näyttää että tuntuu?

Musta tulis takuusti mainio stand up -koomikko, jos en olis niin totaalisti lavakammoinen. Tai mä ainakin haluan uskoa että se johtuu siitä, eikä suinkaan siitä ettei mulla oikeasti olis mitään sanottavaa. Koska jälkimmäinen on syynä vain siihen, ettei musta tullutkaan journalistia.

Huomenna on sunnuntai. Tai tänään, riippuu keneltä kysytään. Tulee olemaan upeaa herätä ilman koistista. Vaikka ei mun silmissä perjantaiaamunakaan nähty kyyneleitä, vaikka kaikki se edellisiltainen viini painoikin takaraivossa. Upean illan jälkeen sitä on täysin haavoittumaton näköjään. Ja vieläkin virnistelen henkari suussa nukkuneena. Upeaa. Upeaaupeaaupeaa.

Kesä on merkillisen nostalgista aikaa. Ristiriitaista sikäli, että kesähän on kaiken uuden alku ja vuoden zeniittipiste: kaikki muistavat, mitä minäkin kesänä ovat tehneet, mutta harva pitää lukua talvista. Lisäksi luonnon kiertokulku kulminoituu kesään: uutta versoo sieltä täältä, kaikilla metaforisilla ja aktuaalisilla tasoilla, ja ympyrä sulkeutuu vain alkaakseen taas alusta.

Niinpä tänäkin kesänä käteni osui levyhyllyssä Dingon kokoelmalevyyn. Dingo, tuo Porin lahja Suomen musiikkitaivaalle, bändi jossa solistina toimi lapsuusvuosieni kiihkeän rakkauden kohde Neumann ja jonka livekeikka oli pitkään alle kymmenvuotiaan minäni muovautumisen kannalta suurin yksittäinen tapahtuma. Nykyään sen kuunteleminen aiheuttaa paitsi nostalgian kyyneleitä myöskin myötähäpeän ja musiikillisen valveutumisen aikaansaamia väristyksiä ja halua kätkeytyä kaappiin kunnes tunne menee ohi tai musiikki lakkaa. Kaikesta menneisyyden painolastista huolimatta havaitsen voivani suhtautua melkoisen ironisesti, miltei objektiivisesti Neumannin sanoittajan kykyihin. Ohessa otteita suuruudenhullun, merimiesromantiikkaa viljelevän Niemisen sulkakynästä:

"Ilman sinua sydämestäni valuu veri viimeinen" - Mira
"Sinä olet kaunis, maailma palaa - - Sinä olet kaunis, on maailma nuorena nukkunut" - Perhosen lento
"Hehkussa tupakan on ihmisyys" - Kulkuri ja kaunotar
"En muista nimeäni, muistan vain: joku särki sydämeni" - Perjantai

Onko näihin mitään lisättävää? Kukaan ei kuitenkaan vielä koskaan ole verrannut mun kauneutta maailman tuhoon, lohdullista sinänsä. Ihmisyydestä taas mulla ei ole mitään sanottavaa tässä yhteydessä.


Kokonaan oma lukunsa on Nipan ääntämys ja sanojen rytmitys, joka sai aikaan mitä haastavimpia pähkinöitä pieneen mieleen. Esimerkiksi laulussa Kulkuri ja kaunotar lauletaan "He kulkivat toistensa olkaan nojaten / oli muovikassissa viini ja savukkeet"; monta vuotta kulutin pohtien, mitä ihmettä ovat viipiäissavukkeet. Toinen pulmallinen tilanne oli, kun Kirjoitan-biisissä laulettiin että "Sammun ja uneksin intiaanista, joka mulle opettaa / että ihmisillä on siivet ja rakastavaisilla luvattu maa". Luvattumaa? Ihottumaa - sukupuolitauti! Ahdistavaa.

Samaan tematiikkaan nojaten: mielestäni on jotenkin valtavan lohdullista ja oudon kohottavaa, että Nipa, nykyään Pertti Neumann, nai sittemmin entisen faninsa Dianan. Oikeus toteutuu ainakin joillekin tässä maailmassa. Rakkaus voittaa. Tai narsismi.

Oikeastihan huvipuistot on suunniteltu aikuisille, siksi niissä on mukavampaa käydäkin vasta täysi-ikäistyttyään. Ohessa syitä tähän:

Lapsena harvinaiset huvipuistokäynnit ovat täysin oman suunnittelun ulkopuolella ja itsestä riippumattomista tekijöistä kiinni. Koska ajan hahmottaminen on niin hankalaa noina kiihkeinä lapsuusvuosina, on koko ajan kyseltävä montako yötä vielä ja millon me taas mentiinkään sinne huvipuistoon. Matkaa edeltävänä yönä jännittää niin paljon, ettei saa unta ja sitten on aamulla kärttyinen ja känisevä ja pilaa kaikkien muidenkin tunnelman sekä oksentaa autoon.

Aikuisena saa itse päättää, milloin haluaa lähteä huvittelemaan, kenen kanssa ja millä kulkuneuvolla. Voi itse katsoa kellosta ja kalenterista sekä lähtö- että paluuajan ja ottaa väliinjäävistä tunneista kaiken irti.


Perillä lapsi joutuu hysteriaa lähentelevään innostustilaan, juoksee laitteelta toiselle, kompastuu portaissa ja miltei halkaisee päänsä, saa itkukohtauksen, jännittää riittääkö pituus (yli 120 tai 140 cm) lempilaitteisiin, järjestää itkupotkuraivarin popcorn-kojun äärellä, syö itsensä ähkyyn ja oksentaa vuoristoradassa, saa paniikkikohtauksen kummitusjunassa, kippaa jätskitötterön maahan ja hattaran vieressä istuvan tädin tukkaan, syöttää lokkeja karkeillaan ja tuhrii vaatteensa, pyörii sokerihumalaisena päin peilitalon seinää ja karjuu räkä sekä kuola valuen. Ja nukahtaa kotimatkalla autoon ja pilaa yöunensa.

Aikuinen siirtyy tyynenä ja järjestelmällisesti, rauhallista kävelytempoa laitteelta toiselle, ehtii matkalla hymyillä viettelevästi suloiselle, alaikäiselle jarrupojalle, nauttia säästä, maisemista ja siideristä, ruskettua, hankkia elämyksiä ja kokemuksia, ostella törkeitä kardiovaskulaarisia itsemurhasnackeja ja mutustaa niitä, virnistellä monitulkintaisesti lakeerisille pikkurepuille ja sukka-sandaali-yhdistelmille, päihtyä kevyesti auringonpaisteessa ja siirtyä sulavasti majoitustiloihin jatkamaan iltaa huvipuistosta sopivasti vapautuvien kesätyöntekijäpoikien kanssa.


Lapselle jää palkkioksi touhupäivästä välikorvan tasapainoelinhäiriö ja vatsakipu liiallisesta namujensyönnistä.

Aikuinen saa kauniin päivetyksen ja kenties kevyen päänsäryn kevytsiidereistä ja kylmästä valkoviinistä. Sekä pinon uusia puhelinnumeroita.


Me myös suunniteltiin otsikonmukaista eroottista teemapuistoa aikuisille. Keksittiin ainakin Aistillinen Tunnelmatunneli, vähän Vekkulan tyyliin rakennettu puuhamaahenkinen elämystalo, jossa olisi luonnollisesti paitsi stimuloivaa kuvamateriaalia ja äänitehosteita myös mahdollisesti jonkinasteisia semi-interaktiivisia live-esityksiä. Yhdessä huoneessa luettaisiin ääneen Hannu Mannisen eroottista novellia Sakkokierros. Sitten voisi olla kaikenlaisia perinteisiä huvipuistojuttuja, jotka toteutettaisiin niukoissa pukimissa. Miettikää vaikka Törmäilyautoja au naturel. Tai Nakutukkijokea, merimiesteemalla. Lisää ehdotuksia otetaan vastaan.

Tällä viikolla mun sunnuntai alkoi jo torstaina, siksi on vaikeaa pysyä tavallisen kalenterin perässä. Monta pitkää, kuumaa, hämmentävää päivää, paljon energiajuomaa, uusia numeroita puhelimen muistissa, uskomattoman huonoa ja siksi niin hihityttävää läppää, palosotureita sorvin ääressä ja vapaalla, ystäviä ja ystävien ystäviä, makkaraa ja virtasia.

Merkillistä, miten puhdistavaa voi olla haukkua totaalipystyyn ihminen joka on sen ansainnut - ja käsittämätöntä, miten hukkaanheitettyä energiaa se päinvastaisista luuloista huolimatta voi olla. Raivostuttavaa katsoa vierestä kun hyvät ihmiset menevät pilalle, hymyillen.

Tänään mä olen ruskeampi kuin mahdollisesti koskaan elämässäni. Ja lomasta on kulutettu vasta yhteensä neljännes.
Tänään mä olen miettinyt, voiko olla hyvä ihminen vaikka tekee pahoja asioita. Aihe, johon palaan tasaisin väliajoin. Enkä vieläkään ole löytänyt ratkaisua.
Tänään mä nukuin hävyttömän pitkään enkä edes hävennyt. Ehkä mä vielä jonakin päivänä opin.
Tänään mä mietin elämän epäreiluutta. Enkä taaskaan ymmärtänyt miehiä.
Tänään halusin monia asioita. Tänään jäin ilman monia asioita. Ja mietin, miksei riitä että vain haluaa. Haluaa tosi kovasti.
Tänään en jaksanut olla se suurempi ihminen. Koska mähän olen alkanut hankalammaksi. Mäkin haluan vaikeaksi ja vittumaiseksi, koska kiltteydestä ei ole mitään hyötyä kenellekään. Kovaääninen mä oon jo valmiiksi, ja paha suustani. Ei siis kovinkaan pitkä matka enää.

Kohta Billy Areenalla. Mä en tiedä siltä muita biisejä kuin Rebel Yellin, oon siis saletisti tosifani.


The most radical thing to do
Is to love someone who loves you
Even when the world is seemingly
Telling you not to
I don't know whatÂ’s wrong or right
But I know whatÂ’s worth a fight
The most radical thing is to do what
Your heart tells you to

- The Ark: The Most Radical Thing To Do