IRC-Galleria

Mä en halua sekaantua enää yhdenkään ongelmasyöjän juttuihin. Mä en halua kuulla, minkälainen aineenvaihdunta kelläkin on, mitä ne on viikonlopun aikana syöneet tai juoneet (tai vaihtoehtoisesti jättäneet syömättä / juomatta), paljonko siinä kaikessa on / ei ole ollut kaloreita, kuinka ne aikoo treenata tällä viikolla hoitaakseen itselleen hyvän omantunnon, mitä kemikaaleja, diureetteja, superstackeja ja muita ihmeaineita ne aikoo napsia. Ei enää yhtään syömishäiriötä, allergiaa ja dieettiä. NO. MORE. En jaksa.

Tarkoittaako se, että on hyvä ja monipuolinen huumorintaju sitä, että pitää olla valmis ottamaan vastaan mitä tahansa scheibaa ja kuittailua huumorin nimissä? Musta ei.

Mä vihaan erilaisia flunssia, nuhakuumeita ja muita pöpöhässäköitä. Jättäisivät kunnon ihmiset rauhaan. Tai olisivat ainakin sotkematta mun elämää ja suunnitelmia.

Eikä se talvi tietenkään jäänyt kerrasta. Paskaa.

Teinpä tässä pienimuotoista mediakatsausta, kiitos työpaikkani lehtivalikoiman, lukuisien juuri-ilmestyneiden ilmaisjakeluiden sekä saamieni nettivinkkien. Sydämistyin, vaikkakin enemmän ihastuin. Kerron, koska kaikkia kiinnostaa. Ja odotan, että päivänä minä hyvänsä mun blogi tulee viralliseksi materiaaliksi yläasteen Mediakasvatus-tunneille. Ehkä jo huomenna.

Ekanakin. Viikon Parhaat Naurut -diplomi lankeaa ilman muuta Anna-lehdelle. Perusteluita on kaksin kappalein: tänään ilmestyneen numeron kannessa lukee kohtuuisolla "Mitä kauneustuotteita KARI TAPIO käyttää?". Tipahdin ihan oikeasti. Mitäpä luuuleeet. Lipeää ja juuriharjaa ja ehkä Tummelia sunnuntaisin, noin niinkuin silmämääräisesti arvioituna. Perustelu numero kaksi: Mistä naiset todella puhuvat -palsta, jälleen kerran. Tässä tämän viikon anti:
- Kyllä minä uskon, että te ette huomannut. Monet lapset piilottavat tavaroita rattaisiinsa.
- No joo. Mutta miten sillä voi olla noin huono musiikkimaku? Olisi edes ottanut jotakin muuta kuin Paris Hiltonin purkkapoppia.
(myymäläetsivä ja yksivuotiaan äiti ostoskeskuksessa)
Fucking fantastic!

Tokaks. PMMP:llä on vissiin kriitikoiden mielestä mennyt liian hyvin, ja nyt niitä pitää vähän palauttaa maan pinnalle. Eikä siinä mitään, vapaa maa, oikeus mielipiteisiin (vääriinkin) ja niin edelleen. Mutta Jonathan Mander on mielestäni tähän saakka ollut varsin kykenevä toimittaja: kuitenkin sen viimeisin arvio juuri PMMP:n uutukaisesta viimeisimmässä V:ssä on vain huono. Ylimalkainen, löysä, kunnianhimottomasti kirjoitettu. Tökerö. Kökkö. Tee paremmin. Nih.

Kolmanneks. Lotta Backlundin blogi (lovelotta.blogspot.com, muistaakseni). Tätä mulle on suositeltu useammalta taholta, joten kulutin eilisillan tutustumalla. Se on jo valmiiks yks mun lempikoomikoita (miettikää miten tolkuttomia lapsia syntyis, jos se ja André pariutuis! Miksei ihmisiä muka vois jalostaa kuten vaikka koiria ja hevosia?), joten olin vakuuttunut että ostan bloginkin jutut. Mutta - come on! - onko se ylenpalttinen amerikan viljely ihan välttämätöntä? Tyyliin "se olis voinut tip the scale kokonaan". Erikoisuudentavoittelua. Mä en pidä. Ja jos se on ironiaa / karrikoimista, mä en tajunnut.

Neljänneks. Jone Nikulan uusi Ovi-lehti. Kekseliäs nimi, kerrassaan: asia, joka valkenee viimeistään sisällysluetteloa tutkiessa. Ovi ravintolaan. Ovi äänitteisiin. Ovi elokuviin. Ovi Politiikkaan (joka jostain syystä oli kirjoitettu isolla). Ovi maailmaan. Ovi kekseliäisyyteen. Ovi laiskuuteen. Ovi rasittavaan kyynisyyteen. Okei, kolme viimeistä on mun ihan omakeksimiä, mutta eikö vaan että hyväkin idea saattaa väsähtää, jos sitä lypsää loputtomiin. Sisältöön en vielä ehtinyt paneutua, joten sitä pidättäydyn kommentoimasta.

Ja vielä. Et semmost vaan, et miks Radio City pitää lopettaa? Mitä mä sitten kuuntelen avausvuoroissa Centerissä, kun Metsäradiotakaan ei enää ole? Miks pientä ihmistä kiusataan näin?

Joo. Kylläpä on taas maailma parempi paikka. Voin taas hengittää vapaammin ja hymyillä huojentuneesti.

Tässä viime päivinä sattuneista syistä paljon aikaa erilaisten firmojen puhelinpalveluissa jonottaneena ja huoltomiesten kanssa asioineena mulla on taas pinna kireellä. Ja Asiaa.
Jännä juttu, että saamani palvelu on riippunut täysin kyseisen asiakaspalvelijan sukupuolesta. Kun luuriin on vastannut nainen, on asiani otettu poikkeuksetta vastaan ymmärtäväisesti ja asiallisesti, höystettynä lupauksella hoitaa homma pikimiten. Kun puhelimen toisessa päässä on ollut joku jantteri, on vastaus kummallakin kerralla ollut luokkaa "eihän siellä nyt niin kylmä ole edes ollut" ja "joo siellä on nostettu verkon paineita jo". Että ooppa emäntä vattallas siellä, rauhassa vaan. Silleen että jännä ettei nää toimenpiteet näy mun kämpässä mitenkään. Että kyllä musta 15 astetta sisätiloissa on vähän turhan vähän. Että ei mua ihan kauheasti verkon paineet kiinnosta, jos mä joudun tärisemään täällä turpa huurteessa ja kuuntelemaan vielä nenäkästä puhelinpalvelua, kiitos vaan.
Samoin sitten nää huoltoäijät, jotka on ihan luku sinänsä. Eilinen oli kaiken huippu: "Näähän on ihan lämpimät nää sun patterit!" eli haaleat suomeks. Luuleeko tää posse ihan vakavissaan, että mä huvikseni soittelen sinne niitten palveluun ja ruuhkautan linjoja? Silleen että mulla on nyt vähän yksinäistä ja tylsää täällä, niin voitteko lähettää sellaisen kernaasti yli viiskybäsen, hyvinsyöneen ja rasvatukkaisen sedän sieltä "tsekkaamaan mun patterit". Pliide.
Sitäkin sitten mietin saman asian tiimoilta, että miten ihmeessä nää huoltojampat ei tosiaan koskaan oo mitään salskeita, eläimellistä vetovoimaa tihkuvia, testosteroninhajuisia ja kaunishymyisiä könsikkäitä, vaan aina juuri niitä keski-ikäisiä keskikehonrakentajia, joilla on huonot hampaat, likainen KONE-lippis ja paskat vitsit?

Ensilumi on hieno asia. Miks ihmeessä tuntuu, että se tekee maailmasta jotenkin paljon valoisamman ja avaramman? Miks vesi on paljon nastempaa kun se sataa maahan valkoisena? Tuntuu taas paljon toiveikkaammalle, kaiken suhteen. Ehkä tää tästä vielä, nyt kun näkee taas eteensäkin. Eikä sillä ole mitään merkitystä, että tiedän kokeilemattakin sen olevan märkää, liian lämpimään maahan satanutta ja siksi juurikin kohta poissulavaa.
Ja koska mun uus trendi näyttää olevan itsestäänselvien biisien siteeraus blogissani, tähän tulee sitten luonnollisesti tää:

Lumi on syönyt kaiken
Routa raiskaa tämän maan
Joutsenetkin jäätyy kiinni jaloistaan
Unelmat vaihtuu toisiin
valuen vuosiin vihaisiin
Lähtisin
Mut se vaan ei mee enää niin
Ei mikään mee enää niin

- PMMP

Viime yönä:

-nukuin päälläni flanellipyjama, fleecehuppari, kolmet villasukat, oma peitto, vierastäkki, villahuopa ja päiväpeitto
- näin kaikenlaisia tuuletus- ja palelemisunia
- heräilin vähän väliä vittuuntuneena

Nyt:

- soitan huoltoon ja menetän malttini

On se nyt perkele.

Viime yönä myrskysi. Musta se oli vähän pelottavaa, ikkunapellit kolisi ja tuuli ulvoi. Kummaa onkin se, miks moderni ihminen pelkää tuulta silloin, kun se on omassa kodissaan, neljän seinän ja katon suojissa.

Mä rakastan kännyköitä. Miten sitä muka pystyi elämään ilman tekstiviestejä ja "äänetön"-toimintoa?

Mä olen lakannut uskomasta siihen, että olis olemassa jokin yleinen ja yhtäläinen moraali. Että ihminen selkärangalla ja automaattisesti tietäis mikä on oikein ja mikä väärin. Eilen bussissa keksin, miten ton voi ilmaista: olen nähnyt liikaa värejä tyytyäkseni mustavalkoisuuteen. Mutta toihan on ihan käsittämättömän kornisti sanottu, en siis sano niin.
Vakavasti: on ihan vain pari asiaa, jotka on absoluuttisesti hyviä tai huonoja. Ja mä voin kyllä itse uskoa lujasti omaan näkemykseeni, muttei mulla lopulta ole kuitenkaan mitään, mihin vedota. Tai siis että mikä kelpaa auktoriteetiksi? Itse hylkäsin turhan epämääräisenä ainakin maalaisjärjen, yleisen inhimillisyyden ja raamatun. Eikö melkein kaikki tässä maailmassa ole kuitenkin relativistista, kontekstisidonnaista ja tulkinnanvaraista?

Olis niin paljon helpompaa olla eläin. Elelis vaan, seurais vaistojaan ja luontoaan eikä turhia pohdiskelis.

Tiedättehän, kuinka joskus sitä odottaa jotain kivaa juttua kamalan kiihkeästi, samoin kuin lapsena joulupukkia? Niin kovasti, että herää yölläkin muutaman tunnin välein katsomaan kellosta että olispa jo aamu että sais nousta. Ja kun sitten viimein on lupa herätä, ensimmäinen asia jonka saa ymmärrykseensä on, että tuo kiva juttu onkin peruttu. Vaikka syy olisi kuinka oikea ja asiallinen hyvänsä ja perustelut täysin ilmatiiviit ja järkeenkäyvät, on kerta kaikkiaan sellainen olo että tekis mieli järjestää tilanne. Ryhtyä täysin kohtuuttomaks, kinata ja äkäillä, murjottaa ja olla ymmärtämättä, kerta kaikkiaan. Heittäytyä ihan tenavaksi.

Mutta tässäkin tilanteessa, kuten elämässä yleensä, aikuisuus palkitaan ruhtinaallisesti. Tunti lisää unta, vähemmällä vitutuksella ylös, muutama tekstiviesti ja kas! Kaikki on jälleen enemmän kuin kohdallaan. Luvassa ainakin uusia levyjä ja kenties muutosten tuulia, ensi viikosta alkaen.

Elämä on niin jännittävää! Niin uskomatonta ja huikeaa, että jos se olis elokuva, mun hermot ei kestäis katsomista.

Mä luulen että tarvitsen jonkinasteista mielialalääkitystä. Sellanen turta tasaisuus olis vaihteeks oikeasti todella nastaa.
Aamulla heräsin normaalisti, ihan normaalilla tuulella, tein normaaleita juttuja. Täysin varoittamatta, aivan yhtäkkiä havaitsin olevani käsittämättömän raivoissani. Ilman syytä. Puun takaa iskenyt vitutus kesti pitkälle iltapäivään, kunnes yksi ainoa nimi puhelimen ruudulla käänsi taas kaiken ylösalaisin. Nyt olen energinen, hyväntuulinen ja hymyilevä.
Mitäköhän vielä ehtii tapahtua, ennen kuin päivä muuttuu huomiseksi?

Olen elänyt mp3-soittimen kera nyt vuorokauden, enkä enää ymmärrä miten joskus selvisin ilman. Rakastan.

Mä juuri tajusin, että monilla asioilla, jotka lopulta oksettaa, on tekemistä hauskanpidon tai nautinnon kanssa. Viinan juominen. Ylensyöminen. Seksin harrastaminen. Huvipuistot.

Millonkohan mä saan Nobelin?

Mun elämä on selittämättömän hyvää, ainakin mitä tämän viikon tapahtumiin tulee. Eilen sirkus. Tänään Tikutaku. Huomenna fäshönii. Kyllä taas on voita molemmin puolin leipää.

Niin siitä sirkuksesta. Täti sydän Sirkus Finlandia. Alun epämukavat penkit, eläimen haju ja ahdistavat pellet unohtuivat, kun show pääsi käyntiin. Äkisti taas muistin, miksi lapsena tein itselleni lupauksen lähteä kiertämään sirkuksen mukana. Oon sitä paitsi ihan varma, että sirkuslaisilla käy vapaailtana tolkuton flaksi baarissa.
No. Mä en olis mä, jos en kaiken viihtymisen keskellä olis alkanut pohtia sirkuksen syvempää olemusta. Siis että mistä siinä ihan oikeasti on kyse, miksi ihmiset ilta toisensa jälkeen täyttävät katsomot äärilleen, ostavat ylihinnoiteltua popcornia ja sietävät pölyävää sahanpurua. Mä en halunnut uskoa että pelkkä viihde saisi tuvan täyteen ja ihmiset hurraamaan: mun ensimmäinen teoria oli, että pihvinä on pelkojen kohtaaminen. Ihmiset menevät katsomaan, kun joku tekee jotain huimaa ja pelottavaa: käsittelee villejä ja arvaamattomia eläimiä (kissapedot, mursut) tai isoja eläimiä (elefantit, hevoset), uhmaa painovoimaa ja korkeita paikkoja (trapetsitaiteilijat, nuorallatanssijat), käsittelee vaarallisia objekteja kuten tulta (tulennielijät ja muut liekkitaiteilijat) tai teräaseita (taikuri, joka heittelee puukkoja kaunista, pyörivään tauluun kiinnitettyä naista kohti tai sahaa samaista poloista kahtia). Etenkin ennen vanhaan sirkukset olivat myös friikkishown tyyppisiä paikkoja, joissa saattoi nähdä sellaisia kauhistuttavia juttuja kuin parrakkaita naisia, voimamiehiä / jättiläisiä tai kääpiöitä. Pelleistä ei kai tarvitse erikseen edes puhua. Ne on vain puhtaasti pahoja.
Mun loistava teoria kuitenkin torpedoitiin. En enää muista perusteita mutta lannistuin sen verran, etten väitä edelläesitetyn olevan totuus. Ehkä kyse on kuitenkin pohjimmiltaan puhtaasta viihteestä: mennään katsomaan jotakuta, joka on tolkuttoman taitava jossain. Ihailemaan. Ihmettelemään. Sellasta.
Joka tapauksessa eilisestä sirkuskokemuksesta jäivät mieleen ainakin tolkuton yhdelläkädellä seisova jamppa, jonka kroppa oli ihan naurettavan näköinen. Se oli kuin suoraan anatomian oppikirjasta: joka ikinen lihas erottui ja yhdessä ne muodosti tasapainoisen, käsittämättömiin juttuihin kykenevän kokonaisuuden. Sen vartalonhallinta oli jotain aivan uskomatonta, ja mä en voinut olla miettimättä, minkälaisista ammattivaivoista se kärsii. Että mikä osa sillä hajoaa ekana ja toivottavasti se ei käy kesken näytöksen.
Toinen suosikki oli sitten hylkeet. Tolkuttoman näköisiä eläimiä, miten sellasia on? Tai siis eihän ne vedessä ole mitenkään absurdeja, mutta noin kuivalla maalla ne oli kuin jotain mutantteja. Toivon ettei ne kauheasti kärsineet.
Jesh. Se on hei siellä Auroran kentällä vielä 5.11. saakka, kannattaa mennä!

Jostain syystä Damien Ricen musiikki -etenkin kuulokkeista kuunneltuna- saa mut tuntemaan oloni elokuvalliseksi. Etenkin tällaisena raudanvärisenä syysaamuna tavallinen ratikkapysäkkikin alkaa näyttää kulissille, kuin se olisi pala jonkun Wim Wendersin tai Sofia Coppolan visiota. Itse alkaa käyttäytyä kuin joku tarkkailisi, tavallaan esiintyä näkymättömälle kameramiehelle. Hillitysti, tietenkin. Ohi lipuu kaupunkimaisema, jota on liian väsynyt katsomaan; ihmiset liikkuvat kuin raskaassa vedessä, hitaasti ja äänettömästi. On liian syvällä ajatuksissaan reagoidakseen mihinkään, kuin suuren, läpinäkyvän muovikuplan sisällä.
Ja koko ajan taustalla soi: "There's still a little bit of your song in my ear /
There's still a little bit of your words I long to hear / You step a little closer to me / So close that I can't see what's going on"

Välillä kokee musertavia hetkiä tajutessaan, että pohjimmiltaan on oikeasti aivan yksin tässä maailmassa. Kukaan ei kuitenkaan pääse toisen pään sisään, kukaan ei voi koskaan täydellisesti ymmärtää ketään toista eivätkä useimmat edes jaksa välittää itsensä ulkopuolisesta elämästä. Kaikki kokemukset ja ajatukset ovat lopultakin vain subjektiivisia, vain omia, eikä kielen kaltainen epämääräinen ja harhaanjohtava järjestelmä riitä alkuunkaan välittämään tunnelmia täsmällisesti kenellekään toiselle.
Joskus kokee niin syvää yhteyttä jonkun ihmisen kanssa, että kaiken tän unohtaa hetkellisesti. Kuinka lähelle voi päästä? Kuinka paljon voi ymmärtää? Kuinka paljon voi ketään tuntea? Mitä muuta on valmis unohtamaan?