IRC-Galleria

Viime viikon torstaina keskustassa ei voinut välttyä vanhojentanssikansalta. Itse näin niitä lauman Vanhan edessä kessuttelemassa, tukat tupeerattuina, helmat tärkättyinä ja huulet sinisinä. Ne oli huikaisevan kauniita ja kovin nuoria ja jotenkin hurjan hellyyttäviä - tulin ajatelleeksi, että omasta tanssiaispäivästäni on tänä keväänä kulunut tismalleen vuosikymmen. Tulevaisuus on päivä päivältä lähempänä.
Mä yllätän itseni toistelemasta, kuinka mukavaa olis olla vielä lapsi ja jonkun holhokki. En mä ihan sitä kuitenkaan todellisuudessa toivo: täsmällisemmin ilmaistuna vaalin sitä aikuisuuden illuusiota, joka mulla lapsena oli. Silloin sitä kuvitteli, että aikuisuudessa olisi kyse siitä että saisi valvoa pitkään ja syödä karkkia vaikka päivittäin ja ostaa koiran jos halusi - elämää vailla kieltoja ja käskyjä. Jos asiat eivät keskenkasvuisena onnistuneet, saattoi yleensä aina syyttää jotakuta: äiti ei päästänyt, isommat serkut kielsi, opettaja määräsi.
Nykyään mun tekis tuon tuostakin mieli juosta keskelle Manskua ja huutaa teatraalisesti väräjävällä äänellä nyrkkiä puiden ja jalkaa polkien, että EI TÄN NÄIN PITÄNYT MENNÄ! EN MÄ TÄLLAISTA TILANNUT! MISSÄ MUN OIKEA ELÄMÄ ON JA MIHIN TÄN VÄÄRÄN VOI PALAUTTAA? KENEN ON VASTUU? Mitä ikinä tapahtuikaan sille ihmiselle, joka mun piti nyt olla?

Seuraava pätkä luultavasti leimaa mut elitistiseksi ja arjesta vieraantuneeksi ihmisvihaajaksi, mikä on toki hirveän valitettavaa. Lupaan silti olla puhkeamatta nyyhkytyksiin. Mä olen viime päivinä saanut jotenkin ihan todella mittani täyteen raitiotievaunuista. Tämä on merkittävä käänne mun joukkoliikenne-elämässäni, sillä tähän saakka spårat ovat olleet mun lempivälineeni: metrot oli ahdistavia, koska niissä joutuu maan alle ja helposti loukkoon; bussit puolestaan liikkuu irrationaalisesti pitkin kaistoja ja niiden kyytiin uskaltauduttuaan sitä saattaa yks kaks löytää itsensä jostain Tapulikaupungista tai Veräjämäestä.
Nämä pakkaset (tai mahdollisesti Venäjän metsäpalot, go figure) ovat kuitenkin saaneet taas kerran aikaan sen, että ratikat on täyttyneet kaikenlaisesta epätasalaatuisesta ihmisaineksesta. Ja mä olen kerta kaikkisen lopen kyllästynyt siihen, että ehdonalaistaan lusiva väkivaltarikollinen selostaa mun takana värikkäin sanakääntein, äänenvolyymiaan säästelemättä sitä, miten on ensin tullut sytytetyksi pirtulla tuleen ja sen jälkeen kostanut tekoset viiltelemällä murhapolttoyrittäjän akillesjänteet suikaleiksi. Ja siihen, kun tismalleen keskellä Helsingin keskustaa alan mies navigoi viereeni pysäkille, kaivaa pelivälineensä esiin muina pultsareina ja piipii melkein mun kengille. Mä olen saanut tarpeekseni pakkasnesteen ja eritteiden löyhkästä, mölinästä ja manailusta, horjahtelusta ja mönginnästä. Onneksi ihan pian tulee kevät, ja mä saan alkaa pyöräillä.

Niin ja sitten mä joudun muuttamaan. Mutta se onkin jo kokonaan toinen tarina se.

Kokeile syödä.
Kokeile juoda.
Kokeile olla yksin.
Kokeile olla seurassa.
Urheile.
Nuku.
Viina.
Lääkkeet.
Seksi.
Tanssi.
Laula.
Kirjoita.
Itke.
Naura.
Juhli.
Vetäydy.
Puhu.
Ole hiljaa.
Satuta itseäsi.
Satuta muita.
Jankuta.
Vaikene.
Huuda.
Kuiskaa.
Mitä vielä?

Miten ihmiset selviää ikävästä, joka on suurempi kuin mikään koskaan? Miten ihmiset suree olematta surkuhupaisia? Miten ihmiset on onnettomia olematta kliseisiä? Miten ihmiset rakastaa kuulostamatta huonolle iskelmälle? Miten ihmiset purkaa tunteitaan juuttumatta samoihin lauseisiin? Miten ihmiset on palasina olematta melodramaattisia?
Miten ne tekee sen?
Mä en taida osata.

I'm not here for your entertainment
you don't really wanna mess with me tonight
Just stop and take a second
I was fine before you walked into my life
'Cause you know it's over before it began
Keep your drinks just gimme the money
It's just you and your hand tonight

(Yeah you know you are high-fivin' and talkin' shit
but you're going home alone, aren't you?)

- Pink: U + ur hand

Tämä viikonloppu on ollut merkillisen täynnä erilaisia tuntemuksia: kaipausta, surua, raivoa, lohdullisuutta, ikävää, hellyyttä, pelkoa, avuttomuutta, hämmennystä... Skaala on laaja, eikä mielenrauhaa edistävä ensinkään.

Miksi vahvat naiset vetävät puoleensa heikkoja ja keskeneräisiä miehiä? Miksi joidenkin ihmisten seurassa vietetty aika tuntuu jälkikäteen suunnilleen yhtä hyvin sijoitetulle kuin nenäliinoina käytetyt satasen setelit? Miksi sympatiaa saa niin yllättäviltä tahoilta? Miksi toiset ihmiset osoittautuvat paljon odotuksia paremmiksi? Miksi toiset alisuoriutuvat jatkuvasti niin surkeasti? Miksi tunnetilat lääkitsevät toinen toisiaan: raivo parantaa ahdistuksen, kiihtymys ikävän, pelko hellyyden? Miksi silloin, kun tuntuu pahalle, ensimmäinen ajatus on satuttaa itseään jonnekin muualle?

Mut on tänään nimetty jumalan oikeaksi kädeksi: mun täydellinen tulevaisuuden tehtävä olis kuulemma olla ihmissuhteissa sorrettujen puolella, jakamassa oikeutta ja rankaisemassa sortajia. Mitenköhän mulla onkin niin ylikehittynyt oikeustaju mitä suhdeasioihin tulee? Ehkä siksi, että tiedän varmuudella miten asioita EI tule hoitaa. Ei siihen tarvita yliopisto-opintoja, ei työkokemusta eikä edes loistavia suosittelijoita. Ainoa vaatimus on se, että piittaa muistakin kuin itsestään; jaksaa avata silmät ja katsoa myös ympärilleen. ReinoPetterin sanoin: toisilla vaan on pää niin syvällä omassa perseessä, ettei ne osaa sieltä ulos kun siellä on niin pimeääkin, ettei edes karttaa näe lukea. Tuskin voisin olla enempää samaa mieltä mistään.


Tänä yönä tulee talvi
ja takertuu yksinäisiin.
Se vie mukanaan helpon saaliin
ja jättää kylmiin huoneisiin.
Minä jälleen kuvasi selaan,
kaikki katseesi katselen
ja jokaisen yhteisen vuoden
muisto muistolta hymyilen.
En milloinkaan oppinut kaipaamaan
ja nyt tämä ikävä murhaa.
Kuinka sinua väsyisin odottamaan
näihin aamuihin?
En valvo turhaan.
Jospa tietäisit, jospa tietäisit,
jospa tietäisit rakkaani mitä on kaipuuni.

- Mikko Kuustonen: Tänä yönä tulee talvi

Mä keksin tänään analogian, joka kiteytti mun olotilan täydellisesti. Se on ehkä hieman korni, mutta aion laittaa sen silti tähän aivan pystypäin. Mä olen näet myös vähän lakannut piittaamasta.
Jonkun erityisen, oikeasti erityisen tärkeän asian tai ihmisen (ehkä juuri ennen kaikkea ihmisen) brutaali yhtäkkinen menetys vaikuttaisi olevan sukua jonkun läheisen kuolemaan. Mä en tässä koppavasti väitä, että tietäisin sillä lailla menettämisen tuskasta mitään ja rinnastaisin omahyväisesti ihmissuhteen riiston ihan oikeasti kuolemaan. Puhun periaatteen tasolla, asioiden aiheuttamien tuntemusten samankaltaisuudesta. Tuntuu epäreilulta ja kestämättömältä, ettei asiantilasta saa valittaa saati neuvotella, eikä oikeastaan mikään ole omissa käsissä. Pitää vain tottua, vaikka se poissaolo tuntuisi jatkuvana jomotuksena, jopa kovemmin kuin läsnäolo koskaan.
Mutta se varsinainen analogia tulee tässä: tuntemukset, joita moinen emotionaalinen väkivalta herättää, muistuttavat uimaanopettelua. Mille tuntui, kun ensi kertaa tipahti (tai tipautettiin) altaan syvään päähän ilman kellukkeita. Miten valtaosan aikaa se oli puhdasta kauhua ja kuolemanpelkoa: vettä henkitorvessa ja kloorinmakua kielellä, hengenhaukkomista ja maitohappoja jäsenissä. Kuitenkin silmänräpäyksen mittaisten tuokioiden ajan sitä saattoi välähdyksenomaisesti tajuta, miten tässä elementissä kuuluu olla: sai vedestä otteen, onnistui polkemaan itsensä pintaan, vetäisemään keuhkot täyteen. Se hurja, maaninen riemu, joka noista hetkistä syntyi, oli jotenkin täysin suhteetonta ja paniikinomaista; sitä ei lainkaan vähentänyt tieto sen väliaikaisuudesta.
Tänään on ollut tuollainen päivä: kävelen sillä sillankaiteella eikä edes tuule. Fakta kuitenkin on, että niitä päiviä tulee vielä. Niitä päiviä, jolloin vain sukeltaa eikä pääse pintaan saakka. Niinä päivinä pitää kävelläkin jäykästi hieman etukumarassa, koska sisällä tuntuu jatkuvasti sille kuin joku koettaisi tyhjentää kehoa jälkiruokalusikalla kaivertamalla. Niinä päivinä ei jaksa välittää mistään muusta, kuten kaupassa käymisestä tai käytöstavoista.

Mä olen dramaattinen, myönnän sen auliisti. Moni hillitympi ihminen saattaa pitää mua jotenkin ylenpalttisena ja ehkäpä emotionaalisesti pidätyskyvyttömänä. Tästä pääsemmekin päivän toiseen teemaan, tunteiden aitouteen. Keskusteltiin tästä tänään ystävän kanssa kahvikupposen yli: mä olin juuri lukenut jostain naistenlehdestä, kuinka joku oli pitänyt aina ohjenuoranaan jonkun (masentavaa epätarkkuutta, eikö totta?) kehittämää mottoa. Sen moton idea oli kutakuinkin se, että ainoa mihin tässä maailmassa kannattaa luottaa on omat tunteensa, sillä kaikki muu saattaa olla vain jonkun toisen valetta. Mä en ihan varauksetta allekirjoita tuota tuollaisenaan, mutta idea on musta kuitenkin aika hieno. Kuinka usein sitä tulee väheksyneeksi toisten ihmisten reaktioita ja tunteita, niitä tulee kenties pidettyä falskeina, yli- tai alimitoitettuina tai mahdollisesti jopa täysin väärinä. Ne on kuitenkin mitä oletettavammin sille ihmiselle sillä hetkellä täysin tosia ja ainoita merkkaavia juuri silloin, ja sitä pitäisi osata ja tajuta kunnioittaa.

Sitten viittaan vielä nopeasti omaan taannoiseen kirjoitukseen siitä, kuinka miehet ovat pohjimmiltaan yksin ja kartatta tässä maailmassa. Samuli Koiso-Kanttila tiivisti sen uudessa Olivia-lehdessä täydellisesti: "Mies on ollut kuin 22 watin pora, sen pitää toimia. Jos se prakaa, niin paska juttu." (Olivia 1/07 maaliskuu). Juuri tästä mä puhuin.

Ja loppuun vielä kaksi lainausta: ensimmäinen kirjasta, jota en uskonut niin hyväksi kuin väitettiin mutta oli sitä kuitenkin; toinen mieheltä, jonka lyyristä neroutta en voi kylliksi suitsuttaa. Molemmat paljastavat mun kuohun ytimen tarkalleen.


"Ehkä on niin, että sitä vain törmää ihmisiin ja että kaikki riippuu siitä, millä lailla he pompahtavat törmäyksen jälkeen kauemmas."
- Ron McLarty: Polkupyörällä ajamisen taito


Siin' on helvetisti järkeä,
et on koko ajan ikävä.
Helvetisti järkeä.

- Zen Café: Helvetisti järkeä

When you try your best but you don't succeed
When you get what you want but not what you need
When you feel so tired but you can't sleep
Stuck in reverse

When the tears come streaming down your face
When you lose something you can't replace
When you love someone but it goes to waste
could it be worse?

Lights will guide you home
and ignite your bones
And I will try to fix you

High up above or down below
when you're too in love to let it go
If you never try you'll never know
Just what you're worth

Lights will guide you home
and ignite your bones
And I will try to fix you

- Coldplay: Fix You

Voi luoja. Voi. Luoja.
Yhtäkkiä ihan kaikki on piloilla.

Mitä nyt tapahtuu?


Tehdään niin kuin täytyy:
kun mentävä on niin mentävä on
Annoit mulle onnen,
nyt annan sen pois.
Mä päästän sut pois.

- PMMP

Mun tekis mieli kirjoittaa nyt jotain, mutta en oikein saa ajatuksia jäsenneltyä. Mä olisin halunnut käyttää seuraavaa pätkää jotenkin tässä: "Joihinkin ihmisiin ja asioihin sitä palaa yhä uudelleen, vaikka tietää, ettei siitä seuraa mitään hyvää. Nämä asiat ovat vähän kuin kipeä kohta huulessa, jota imeskelee jatkuvasti eikä malta antaa sen parantua.", koska noin mä ajattelin tänään ja koska toi vertaus on musta aika osuva, vaikkakaan ei tässä yhteydessä kielellisesti kovinkaan hiottu. Mutta ehkä mä olenkin lukenut sen jostain ja siis plagioin, vahingossa. Enkä mä sitten jaksanut alkaa perustella totakaan juttua. En siis kirjoita siitä.
Mietin myös taas tänään, että Veronica Mars on luultavasti yksi parhaita tv-sarjoja ikinä. Se on oikeasti hirveän hyvä.
Sitten aloin miettiä, että kun jos ihmisellä on vaikka haava sormessa, joka tulehtuu, niin se koko sormihan tulee ihan kuumaksi ja punaiseksi ja turpoaa. No. Sitten jos ihmisellä on kuumetta, niin oireet on ihan periaatteessa samat paitsi koko kehon mitalta, kuumeenhan sanotaan polttavan sen taudin ulos kropasta. Mutta missä se tulehdus sitten silloin on? Mä olen oikea lääketieteellinen ihmelapsi, koska tuo analogia tuli mun mieleen ihan oikeasti ensimmäistä kertaa vasta tänään.

Mä katsoin eilen elokuvan nimeltä Hard Candy. Se sai mut jälleen kerran miettimään kuolemanrangaistusta ja kostoa, noin niin kuin ilmiöinä. Että mistä niissä on kyse, ja onko niissä sijaa rationaalisuudelle ja järkiratkaisuille. Mun aivot vain oli niin tahmeat, että ajatukset alkoi hyvin pian kiertää kehää, enkä keksinyt vielä painokelpoista ratkaisua. Palaan aiheeseen tuonnempana.

Katsoin tänään elokuvan Colour Me, Kubrick. John Malkovich on nero - koko tarina mielettömyydessään on käsittämättömän hieno ja jotenkin niin vino, että on vain oikeus ja kohtuus että se perustuu osin tositapahtumiin. Alan Conway on ehkä mun uusi idoli.

Mietin myös, että mä rakastan sitä kun tiedän tarinan tapahtumien takana: mitä parempi tarina, sitä vähemmän sen totuusarvo painaa. Viimeisin lempitarinani liittyy Robbien She's Madonna -kappaleen lyriikoihin: "I love you baby, but face it: she's Madonna. No man on earth can say that he don't wanna..."

Hassu maailma ja sen hassut ihmiset.

Onneksi ihan pian on keskiviikko. Silloin on Valentine. <3

Tähän piti tulla viiltävän älykäs ja kitkerän sarkastinen kirjoitus Ninja Sarasalosta, jota kohtaan mulla on varsin ristiriitaisia tunteita. Äkkiä huomaankin olevani aivan liian tyyni ja tasapainossa pistelemään ketään - joku saattaisi jopa sanoa levollinen.
Äsken kävin kaupassa. Paprikahyllyllä oli pelkkiä puoliraakoja tai -mätiä, nahistuneita ja kurttuisia kasviksenraatoja: kunnes mä bongasin täydellisen paprikan. Se oli kiinteä, sopusuhtainen, syvän punainen - täydellinen. Otin sen. Lihahyllyssä oli täsmälleen yksi vähärasvainen jauhelihapakkaus. Juuri mulle. Pakastehyllyn luota löysin viimein sen Grandiosan uuden piiraan (joo mä tiedän, pitäis boikotoida sen surullisen jinglerenkutuksen takia mutta kun mä HALUSIN maistaa sitä). Ostin. Poistuin myymälästä voitokkaana.
Arkiset jutut on mukavia. Miten mä olen näin zen.

Sitten sitä piirasta natustaessani mietin, että millä perustein tuollaiset einekset ja elintarvikkeet oikein nimetään. Tässä pakkauksessa luki broileri-paprika: kuitenkin täytteenä oli edellämainittujen lisäksi ainakin broccolia ja porkkanaa. Että kuka päättää, mitkä asiat myy ja kannattaa siis sillä perustein painaa paketin kylkeen saakka? Ainakaan kokonaismäärä ei ratkaise, sen Veijo Grandiosa piiraallaan todisti. Oli ihan hyvää kyllä.

Numero viisi on ehkä uusi kuutonen, ainakin mitä poikaryhmittymiin tulee. Siinä on siis sitä taikaa, jota etenkin showbisneksissä tarvitaan. Miettikääpä, miten monessa menestyneessä poikabändissä on ollut viisi jäsentä: Jackson Five. New Kids On The Block. Take That (alkuperäiskokoonpanossaan). 5ive. XL 5. N'Sync. Esimerkiksi. Ja nyt sitten Entourage, jossa (mies)päänäyttelijöiden pääluku on viisi (kyllä, Jeremy Piven lasketaan mukaan). Neljä on jotenkin liian vähän, kuusi taas liioittelua. Viiteen mahtuu kaikki karrikointiin kelpaavat arkkityypit; aistejakin on viisi. Onpa maagista, etenkin naiselta, joka puhuu matematiikkaa äidinkielenään.

Mä kun kuitenkin koetan olla ympäristöystävällinen ja elää hyvästi, niin sitten alkaa sylettää kun elämästä tehdään kamalan hankalaa tollasten asioitten nimissä. Joo, tiedän että kun vaikka jauhelihaa ruskistaa, niin sitä erottuvaa rasvaa ei saa kaataa viemäriin. No mihin sitte? Imeytänkö mä sen sahanpuruihin, joita mulla luonnollisesti on aina sangonpohjalla keittiössä ja kärrään sitten lopulta kompostiin yhdessä talkkunajauhon ja teurasjätteen kanssa? Miten mä pääsen siitä järkevästi eroon?

Niin ja mua on tänään nimitelty paitsi rimpulakädeksi myös sepelinkylväjäksi. Vai mikä se oli. Ehkä mä oon sellanen. Soraseula.

Vielä päivän paras, kiitos Reino:
"Jos mä en oo kiinalainen, niin vaikka mä miten haluaisin olla kiinalainen, niin mä en ole. Eikä musta tule kiinalaista. Vaikka miten kovasti haluaisin." Täytyy sanoa, että harvoin on ihminen ollut noin asian ytimessä. Kerta kaikkiaan.