IRC-Galleria

Mä tiedän (tai luulen tietäväni), että on muutama ihminen tässä maailmassa, jotka lukee tätä blogia ilman virallista tribuuttia asiaan. Mulla ei periaatteessa ole mitään sitä vastaan, haluaisin vain tietää että niillä on kaikki ok. Tai ei mua suinkaan kaikki kiinnosta. A.: jos luet ja jotain, niin ei muuta kuin että ikävä. Oikeasti, älytön. Siks mä jäin sitä Lauri nelosta kyttäämään äsken kotimatkallani, kun se sattui olemaan Otteen edessä ja sä olisit voinut olla siellä. Ehkä. Mahdollisesti. Mitä ikinä. Sekopäistä, tiedän, mutten voi auttaa asiaa. Muille ei ole senkään vertaa sanottavaa. Tiedän etten voi pyytää ottamaan yhteyttä: haluaisin sitä silti.
Ehkä nyt meen unille. Varmaan kaikille parempi. Huomenna kokoan itseni enkä koskaan enää bloggaa humalassa. Lupaan.

"Sano vaan kuka on ollut sulle ilkeä ja mä meen vetämään sitä pataan. Oikeasti menen. Näytä mulle vaan oikea suunta."
- mun tuutori TKT:ltä vuodelta 1999

Nyt-liitteen jutussa abeista ja seksistä oli kuvituksena valokuvia toisistaan suutelevista abeista. Vain niissä kuvissa, joissa kaksi tyttöä pussasi keskenään, kuvateksti kertoi, minkä lukion kasvatteja he ovat. Arvatkaapas huviksenne. Oikein, Kallion. Ja tämä oli tiedollisesti merkittävää siksi että? Kalliossa on taidelukio, ja taiteilijat nyt ovat vähän taiteilijoita, seksuaalisesti vapaampia ja kokeilunhaluisia you know? Kallion lukiolaiset ovat ylpeitä opinahjostaan, ja vaativat itse sen ilmipanemista lehteen? Jostain muusta syystä, mistä?
Britney ajoi itsensä kaljuksi. Miksi se automaattisesti tarkoittaa, että se on mentaalisesti epästabiili? Eikö tyttö voi olla kalju ilman että se on syöpäpotilas - tai hullu?

Parempi kai olla edes vihainen kuin apaattinen, haluton ja ahdistunut.

Mun oli pakko keskeyttää työt tänään hetkeksi ja vihata Susan Kurosta vielä hieman lisää. Ihan oikeasti. Paljonko pitäisi maksaa, että joku kävisi a) lopettamassa sen tai b) edes tartuttamassa siihen HIVin tai jonkun kiusallisen, mykistävän kutkan? Miksei ihmisissä ole MUTE-toimintoa? Silleen että Susan, mä näen että sun suu heiluu mutta mitään ei kuulu ja luojalle kiitos siitä.

Tämän jälkeen vihan syöksykierre oli valmis. Aloin vihata taas kerran entistäkin tarmokkaammin huomioonottamattomuutta ja egosentrisyyttä: ihmisiä, jotka salilla jumittavat täsmälleen sen ainoan vesipisteen eteen säätämään iPodiaan viideksitoista minuutiksi eivätkä tajua väistää mihinkään. Ihmisiä, jotka eivät viitsi katsoa eteensä ja kävelevät muita päin, tai vähintään tönäisevät kivuliaasti kanssatallaajaa. Ihmisiä, jotka porsastelevat yleisissä vessoissa: viskovat paperia lattialle, jättävät pisaroita renkaalle, eivät vaivaudu huuhtomaan jälkeensä. Ihmisiä, jotka ottavat viimeisen minkä tahansa kysymättä, eivät sano siitä kellekään eivätkä takuusti hanki lisää. Ihmisiä, jotka myöhästelevät säännönmukaisesti ja pakottavat muut odottamaan. Onko oikeasti liian vaikea välittää? Pieniä asioita, jotka olisi helppo hoitaa. Ja taas maailma olisi vähän parempi paikka.

Se uusi jonkun puhelinoperaattorin prepaid-liittymämainos on löytänyt sloganin, jonka luulisi uppoavan suoraan tämän hedonistisen ja Matti Nykäsen keskittymiskyvyllä varustetun instant-sukupolven pehmeimpään ytimeen: "Ei sitoumuksia, ei laskuja". Sitoutumattomuus, tuo aikamme Rota-virus, on jotenkin niin lähellä tämän päivän maailmanselitystä, etten osaa sitä edes sanoiksi pukea. Annan siis esimerkkien puhua puolestaan. Pätkätyöt. Kevytsuhteet. Kännykät, digiboksit, warettaminen ja kaikki muu elämää "vapaammaksi" ja "helpommaksi" tekevät vempaimet ja asiat. Kaikki kertakäyttöesineet. Hiustenpidennykset ja rakennekynnet. Sähköpostikortit. Texas Hold 'Em -buumi.
Tänään satuin näkemään pikkuisen pätkän jotain päivällä esitettävää tyhjänpäiväistä komediasarjaa, jossa Jamie Lee Curtisin esittämä hahmo sanoi suomennettuna jotenkin, että "Elän väärässä ajassa. Minun pitäisi tulla hevosella töihin ja käydä joella pyykillä.". Samaistuin voimakkaasti. Myös mä vihaan myös nykyaikaa. Ainakin tänään.

Taidan olla järkeilijöitten sukua. Aloitin henkisen muuttoprosessin välittömästi, kun sain kuulla aikataulusta. Töistä päästyäni säntäsin heti parin ongelmapesäkkeen kimppuun. Kaappien päällyksiä siivotessani puuhasin mm. seuraavia asioita:
- opin, että pöly alkaa muistuttaa hiekkaa, jos sitä on kylliksi, ja toukkia, jos sitä pyyhkii kostealla rätillä
- mulla oli tallessa kaikki Hevoset ja ratsastus -lehden numerot vuosilta 1998-2002, hevosenkenkiä eri hoito- ja vuokrahevosilta vuodesta 1988 alkaen, sekä kirjeitä ala-asteaikaisilta kirjeystäviltä
- löysin lukuisia kadoksissaolleita esineitä ja vaatteita
- sulloin roskasäkkeihin luultavasti kymmenen eri kokoista ja -näköistä pehmoeläintä (paitsi Pasi-nallen, joka tulee hautaankin mun kanssa)
- mietin taas kerran pystysuunnassa kutistuvien paitojen arvoitusta sekä sitä, kuka on tuonut mun asuntoon esineitä kuten "Grow An Ear"-lelukorvan, ruman feikki-Bratzin, pupunhännän sekä -korvat, enkelinsiivet sekä lukuisia kuusiokoloavaimia
Nyt pitäisi enää tietää, miten mikrokuituliina puhdistetaan.
Sanotaan kaikki yhdessä: symbolinen irtiotto.

Viime viikon torstaina keskustassa ei voinut välttyä vanhojentanssikansalta. Itse näin niitä lauman Vanhan edessä kessuttelemassa, tukat tupeerattuina, helmat tärkättyinä ja huulet sinisinä. Ne oli huikaisevan kauniita ja kovin nuoria ja jotenkin hurjan hellyyttäviä - tulin ajatelleeksi, että omasta tanssiaispäivästäni on tänä keväänä kulunut tismalleen vuosikymmen. Tulevaisuus on päivä päivältä lähempänä.
Mä yllätän itseni toistelemasta, kuinka mukavaa olis olla vielä lapsi ja jonkun holhokki. En mä ihan sitä kuitenkaan todellisuudessa toivo: täsmällisemmin ilmaistuna vaalin sitä aikuisuuden illuusiota, joka mulla lapsena oli. Silloin sitä kuvitteli, että aikuisuudessa olisi kyse siitä että saisi valvoa pitkään ja syödä karkkia vaikka päivittäin ja ostaa koiran jos halusi - elämää vailla kieltoja ja käskyjä. Jos asiat eivät keskenkasvuisena onnistuneet, saattoi yleensä aina syyttää jotakuta: äiti ei päästänyt, isommat serkut kielsi, opettaja määräsi.
Nykyään mun tekis tuon tuostakin mieli juosta keskelle Manskua ja huutaa teatraalisesti väräjävällä äänellä nyrkkiä puiden ja jalkaa polkien, että EI TÄN NÄIN PITÄNYT MENNÄ! EN MÄ TÄLLAISTA TILANNUT! MISSÄ MUN OIKEA ELÄMÄ ON JA MIHIN TÄN VÄÄRÄN VOI PALAUTTAA? KENEN ON VASTUU? Mitä ikinä tapahtuikaan sille ihmiselle, joka mun piti nyt olla?

Seuraava pätkä luultavasti leimaa mut elitistiseksi ja arjesta vieraantuneeksi ihmisvihaajaksi, mikä on toki hirveän valitettavaa. Lupaan silti olla puhkeamatta nyyhkytyksiin. Mä olen viime päivinä saanut jotenkin ihan todella mittani täyteen raitiotievaunuista. Tämä on merkittävä käänne mun joukkoliikenne-elämässäni, sillä tähän saakka spårat ovat olleet mun lempivälineeni: metrot oli ahdistavia, koska niissä joutuu maan alle ja helposti loukkoon; bussit puolestaan liikkuu irrationaalisesti pitkin kaistoja ja niiden kyytiin uskaltauduttuaan sitä saattaa yks kaks löytää itsensä jostain Tapulikaupungista tai Veräjämäestä.
Nämä pakkaset (tai mahdollisesti Venäjän metsäpalot, go figure) ovat kuitenkin saaneet taas kerran aikaan sen, että ratikat on täyttyneet kaikenlaisesta epätasalaatuisesta ihmisaineksesta. Ja mä olen kerta kaikkisen lopen kyllästynyt siihen, että ehdonalaistaan lusiva väkivaltarikollinen selostaa mun takana värikkäin sanakääntein, äänenvolyymiaan säästelemättä sitä, miten on ensin tullut sytytetyksi pirtulla tuleen ja sen jälkeen kostanut tekoset viiltelemällä murhapolttoyrittäjän akillesjänteet suikaleiksi. Ja siihen, kun tismalleen keskellä Helsingin keskustaa alan mies navigoi viereeni pysäkille, kaivaa pelivälineensä esiin muina pultsareina ja piipii melkein mun kengille. Mä olen saanut tarpeekseni pakkasnesteen ja eritteiden löyhkästä, mölinästä ja manailusta, horjahtelusta ja mönginnästä. Onneksi ihan pian tulee kevät, ja mä saan alkaa pyöräillä.

Niin ja sitten mä joudun muuttamaan. Mutta se onkin jo kokonaan toinen tarina se.

Kokeile syödä.
Kokeile juoda.
Kokeile olla yksin.
Kokeile olla seurassa.
Urheile.
Nuku.
Viina.
Lääkkeet.
Seksi.
Tanssi.
Laula.
Kirjoita.
Itke.
Naura.
Juhli.
Vetäydy.
Puhu.
Ole hiljaa.
Satuta itseäsi.
Satuta muita.
Jankuta.
Vaikene.
Huuda.
Kuiskaa.
Mitä vielä?

Miten ihmiset selviää ikävästä, joka on suurempi kuin mikään koskaan? Miten ihmiset suree olematta surkuhupaisia? Miten ihmiset on onnettomia olematta kliseisiä? Miten ihmiset rakastaa kuulostamatta huonolle iskelmälle? Miten ihmiset purkaa tunteitaan juuttumatta samoihin lauseisiin? Miten ihmiset on palasina olematta melodramaattisia?
Miten ne tekee sen?
Mä en taida osata.

I'm not here for your entertainment
you don't really wanna mess with me tonight
Just stop and take a second
I was fine before you walked into my life
'Cause you know it's over before it began
Keep your drinks just gimme the money
It's just you and your hand tonight

(Yeah you know you are high-fivin' and talkin' shit
but you're going home alone, aren't you?)

- Pink: U + ur hand

Tämä viikonloppu on ollut merkillisen täynnä erilaisia tuntemuksia: kaipausta, surua, raivoa, lohdullisuutta, ikävää, hellyyttä, pelkoa, avuttomuutta, hämmennystä... Skaala on laaja, eikä mielenrauhaa edistävä ensinkään.

Miksi vahvat naiset vetävät puoleensa heikkoja ja keskeneräisiä miehiä? Miksi joidenkin ihmisten seurassa vietetty aika tuntuu jälkikäteen suunnilleen yhtä hyvin sijoitetulle kuin nenäliinoina käytetyt satasen setelit? Miksi sympatiaa saa niin yllättäviltä tahoilta? Miksi toiset ihmiset osoittautuvat paljon odotuksia paremmiksi? Miksi toiset alisuoriutuvat jatkuvasti niin surkeasti? Miksi tunnetilat lääkitsevät toinen toisiaan: raivo parantaa ahdistuksen, kiihtymys ikävän, pelko hellyyden? Miksi silloin, kun tuntuu pahalle, ensimmäinen ajatus on satuttaa itseään jonnekin muualle?

Mut on tänään nimetty jumalan oikeaksi kädeksi: mun täydellinen tulevaisuuden tehtävä olis kuulemma olla ihmissuhteissa sorrettujen puolella, jakamassa oikeutta ja rankaisemassa sortajia. Mitenköhän mulla onkin niin ylikehittynyt oikeustaju mitä suhdeasioihin tulee? Ehkä siksi, että tiedän varmuudella miten asioita EI tule hoitaa. Ei siihen tarvita yliopisto-opintoja, ei työkokemusta eikä edes loistavia suosittelijoita. Ainoa vaatimus on se, että piittaa muistakin kuin itsestään; jaksaa avata silmät ja katsoa myös ympärilleen. ReinoPetterin sanoin: toisilla vaan on pää niin syvällä omassa perseessä, ettei ne osaa sieltä ulos kun siellä on niin pimeääkin, ettei edes karttaa näe lukea. Tuskin voisin olla enempää samaa mieltä mistään.


Tänä yönä tulee talvi
ja takertuu yksinäisiin.
Se vie mukanaan helpon saaliin
ja jättää kylmiin huoneisiin.
Minä jälleen kuvasi selaan,
kaikki katseesi katselen
ja jokaisen yhteisen vuoden
muisto muistolta hymyilen.
En milloinkaan oppinut kaipaamaan
ja nyt tämä ikävä murhaa.
Kuinka sinua väsyisin odottamaan
näihin aamuihin?
En valvo turhaan.
Jospa tietäisit, jospa tietäisit,
jospa tietäisit rakkaani mitä on kaipuuni.

- Mikko Kuustonen: Tänä yönä tulee talvi

Mä keksin tänään analogian, joka kiteytti mun olotilan täydellisesti. Se on ehkä hieman korni, mutta aion laittaa sen silti tähän aivan pystypäin. Mä olen näet myös vähän lakannut piittaamasta.
Jonkun erityisen, oikeasti erityisen tärkeän asian tai ihmisen (ehkä juuri ennen kaikkea ihmisen) brutaali yhtäkkinen menetys vaikuttaisi olevan sukua jonkun läheisen kuolemaan. Mä en tässä koppavasti väitä, että tietäisin sillä lailla menettämisen tuskasta mitään ja rinnastaisin omahyväisesti ihmissuhteen riiston ihan oikeasti kuolemaan. Puhun periaatteen tasolla, asioiden aiheuttamien tuntemusten samankaltaisuudesta. Tuntuu epäreilulta ja kestämättömältä, ettei asiantilasta saa valittaa saati neuvotella, eikä oikeastaan mikään ole omissa käsissä. Pitää vain tottua, vaikka se poissaolo tuntuisi jatkuvana jomotuksena, jopa kovemmin kuin läsnäolo koskaan.
Mutta se varsinainen analogia tulee tässä: tuntemukset, joita moinen emotionaalinen väkivalta herättää, muistuttavat uimaanopettelua. Mille tuntui, kun ensi kertaa tipahti (tai tipautettiin) altaan syvään päähän ilman kellukkeita. Miten valtaosan aikaa se oli puhdasta kauhua ja kuolemanpelkoa: vettä henkitorvessa ja kloorinmakua kielellä, hengenhaukkomista ja maitohappoja jäsenissä. Kuitenkin silmänräpäyksen mittaisten tuokioiden ajan sitä saattoi välähdyksenomaisesti tajuta, miten tässä elementissä kuuluu olla: sai vedestä otteen, onnistui polkemaan itsensä pintaan, vetäisemään keuhkot täyteen. Se hurja, maaninen riemu, joka noista hetkistä syntyi, oli jotenkin täysin suhteetonta ja paniikinomaista; sitä ei lainkaan vähentänyt tieto sen väliaikaisuudesta.
Tänään on ollut tuollainen päivä: kävelen sillä sillankaiteella eikä edes tuule. Fakta kuitenkin on, että niitä päiviä tulee vielä. Niitä päiviä, jolloin vain sukeltaa eikä pääse pintaan saakka. Niinä päivinä pitää kävelläkin jäykästi hieman etukumarassa, koska sisällä tuntuu jatkuvasti sille kuin joku koettaisi tyhjentää kehoa jälkiruokalusikalla kaivertamalla. Niinä päivinä ei jaksa välittää mistään muusta, kuten kaupassa käymisestä tai käytöstavoista.

Mä olen dramaattinen, myönnän sen auliisti. Moni hillitympi ihminen saattaa pitää mua jotenkin ylenpalttisena ja ehkäpä emotionaalisesti pidätyskyvyttömänä. Tästä pääsemmekin päivän toiseen teemaan, tunteiden aitouteen. Keskusteltiin tästä tänään ystävän kanssa kahvikupposen yli: mä olin juuri lukenut jostain naistenlehdestä, kuinka joku oli pitänyt aina ohjenuoranaan jonkun (masentavaa epätarkkuutta, eikö totta?) kehittämää mottoa. Sen moton idea oli kutakuinkin se, että ainoa mihin tässä maailmassa kannattaa luottaa on omat tunteensa, sillä kaikki muu saattaa olla vain jonkun toisen valetta. Mä en ihan varauksetta allekirjoita tuota tuollaisenaan, mutta idea on musta kuitenkin aika hieno. Kuinka usein sitä tulee väheksyneeksi toisten ihmisten reaktioita ja tunteita, niitä tulee kenties pidettyä falskeina, yli- tai alimitoitettuina tai mahdollisesti jopa täysin väärinä. Ne on kuitenkin mitä oletettavammin sille ihmiselle sillä hetkellä täysin tosia ja ainoita merkkaavia juuri silloin, ja sitä pitäisi osata ja tajuta kunnioittaa.

Sitten viittaan vielä nopeasti omaan taannoiseen kirjoitukseen siitä, kuinka miehet ovat pohjimmiltaan yksin ja kartatta tässä maailmassa. Samuli Koiso-Kanttila tiivisti sen uudessa Olivia-lehdessä täydellisesti: "Mies on ollut kuin 22 watin pora, sen pitää toimia. Jos se prakaa, niin paska juttu." (Olivia 1/07 maaliskuu). Juuri tästä mä puhuin.

Ja loppuun vielä kaksi lainausta: ensimmäinen kirjasta, jota en uskonut niin hyväksi kuin väitettiin mutta oli sitä kuitenkin; toinen mieheltä, jonka lyyristä neroutta en voi kylliksi suitsuttaa. Molemmat paljastavat mun kuohun ytimen tarkalleen.


"Ehkä on niin, että sitä vain törmää ihmisiin ja että kaikki riippuu siitä, millä lailla he pompahtavat törmäyksen jälkeen kauemmas."
- Ron McLarty: Polkupyörällä ajamisen taito


Siin' on helvetisti järkeä,
et on koko ajan ikävä.
Helvetisti järkeä.

- Zen Café: Helvetisti järkeä

When you try your best but you don't succeed
When you get what you want but not what you need
When you feel so tired but you can't sleep
Stuck in reverse

When the tears come streaming down your face
When you lose something you can't replace
When you love someone but it goes to waste
could it be worse?

Lights will guide you home
and ignite your bones
And I will try to fix you

High up above or down below
when you're too in love to let it go
If you never try you'll never know
Just what you're worth

Lights will guide you home
and ignite your bones
And I will try to fix you

- Coldplay: Fix You