IRC-Galleria

Mun on taas kerran pakko kirjoittaa blogimerkintä äkämystymisen aiheestani ja siten levittää kiukkuni katkeraa happoa lähimmäisiini. Tätä ennen eräs tunnustus lienee paikallaan: Jukkapoika (en edes tiedä miten se haluais että se kirjoitetaan) ja sen musiikki ei yleensäkään ole sellaista kamaa, josta mä liiemmin pitäisin. Toisin sanottuna sen levyä en laittais niin sanotusti luotiliivieni povitaskuun, sydämen ja kudin väliin, lähtiessäni ratkaisemaan panttivanki-piiritys-asedraamaa.
Nyt kuitenkin minunkin maljani kiehuu yli. Joku teistä saattaa jo arvatakin, että maalitauluna on tällä kertaa musiikillinen pieru vailla vertaa, nimittäin kappale nimeltään Pläski. Niille, jotka sanoinkuvaamattomaksi onnekseen ovat tuolta sävelletyltä ruumiineritteeltä välttyneet, kerrottakoon, että lyriikat kulkevat kutakuinkin seuraavasti: "Pitää olla pikkasen pläski, pläski, pläski, saa olla pikkasen tukeva, tukeva, tukeva" ja-niin-edelleen, loputtomiin. Väliosassa jokin kitkerä neitsyt räpäyttää taistolaislaulajan sulokkuudella, että "Jos oot liian laiha, sitten sua paleltaa aina! Jos et sä mitään paina, vie tuuli sut mukanaan aina!" tai vastaavaa. Jo tuo osa yksinään riittäisi elinkautiseen ihmisoikeuksien rikkomisesta Haagin tuomioistuimessa, sillä sen rinnalla Kristiina Halkola laulaa sulokkaasti kuin Cantores Minoreksen kasvatti ja puhtaasti kuin jokin muu korkeampi olento, jolle en nyt jaksa keksiä nokkelaa analogiaa.
Ensinnäkin: kiitos Sinulle, oi laupias Jukkapoika, että annat meille naisille LUVAN olla vaihtelevan kokoisia! Tämänkaltaista vapahdusta olemme vain odottaneetkin, juuri Sinun taholtasi! Kuinka voimme koskaan kylliksi kiittää.
Toiseksi: mun mielestä sanan 'läski' (tai, kuten tässä leikkisästi, Pläski) käyttö voitaisiin tässä yhteydessä ajatuksen tasolla korvata vaikkapa yhtä poliittisesti korrekteilla ja sointuvilla sanoilla 'neekeri' (gneegeri), 'kääpiö' (skääpiö) tai 'hinttari' (pfinttari). Ideanahan on, että Jukkapoika, tuo koko hipokraatti-viherpiipertäjä-kestovaippakansan äänitorvi, antaa meille luvan olla jotain normista poikkeavaa, jotain, jota on yleisesti pidetty kai hieman epäsopivana tai vähintääkin ei-toivottuna. Se on sille okei, koska se on niin suuri ihminen. Sen puolesta olkaa vaan.
Mä en vain voi hyväksyä tuollaista käänteisrasismia, en voi. Tiedän kyllä, että sanoman tarkoitus on mitä luultavimmin ollut juurikin päinvastainen, mutta kun mä kuulen ton kappaleen, mä kuulen vain edellä mainitsemiani asioita. Valitan. Tehkää ensi kerralla paremmin.

Kaikki tämä tuohtumus voi toki johtua siitä hämmentävästä tosiseikasta, että mä nukuin tänään epähuomiossa 1,5 tuntia pommiin enkä siis ehtinyt aamulenkille. Tommosesta mun pasmat menee ihan kerta kaikkiaan, mä EN vain myöhästy mistään enkä yksinkertaisesti nuku pommiin. Niin _ei käy_. Joten olen tänään light-ihmisraunio.

Mun asunto on niin kaunis. Ihan oikeasti, kaunis, ihana, levollinen. Ja puhdas. En halua poistua täältä koskaan enää.

Eilinen oli kiva ja kummallinen. Lanseerattiin paitsi Pelastajat-maratoni myöskin elokuvatrilogia Savuava Munakoiso: Savuavan Munakoison kosto, paluu ja poika. Niin ja irrallisena päätösjaksona Savuava Munakoiso ja Sweat Swamp. Ja mä vain vastaanotin luurijuoppoilua, ainutlaatuinen kokemus sekin. Kumman kaa oisit, T.T. Oksalan vai Bobby Trendyn? Susan Kurosen vai Marika Fingerroosin? Tommi Evilän vai Tommi Korpelan?

Mä olen syönyt koko viikonlopun ihan tolkuttomia rekkamiehen satseja. Mikäli kevät jatkuu, huomenna pääsen lenkille. Ehkä alankin taas purkaa itseäni jumppaamalla. Tai sitten alan kirjoittaa fiktiota, jatkoa J. Tykeille vaikka. En tiijä.

Huomaan, etten ole siteerannut PMMP:tä aikoihin. Näin naistenpäivän kunniaksi voinen sen tehdä:

Yhtä pyytää jos saan
(vaikka niin ei oiskaan):
väitä, että oon ainutkertainen,
niin, että uskon sen,
toiset ei oo yhtä paljon.
Kukaan ei voi ylittää,
pakko jonkun silti välttää...

- PMMP: Kiitos

On siis kevät, kuljen Hakaniemen rantaan
tuuli ei tuule, mutta sade kyllä jaksaa
Kevät, pystynkö mitään enää antaan?
Konkurssin koin, en haluu enää maksaa
Kevät, kuljen Hakaniemen rantaan
sydän ei tunne, mutta jalat vielä kantaa
Kevät, pystynkö mitään antaan?

Sinä tarjosit salmiakkia
minä olin hölmö, panin peliin koko elämän
Vaikka tarjosit vain salmiakkia
minä olin hölmö, panin peliin koko elämän

On siis kevät, uskoin vakavaa valaa
No pojat on poikia, ne lupaa, muttei palaa
Kevät, kaiketi taivas vielä kestää
pilvet jo luin, ei sadetta voi estää
Kevät, sinua ihmistä pelkään
Minä olin hölmö, otin turpiin ja selkään
Kevät, tosiaan ihmistä pelkään

- Tavaramarkkinat: Kevät

Mihin ihmeeseen mä sitten upotan itseni, kun tää kämppä on viikonloppuun mennessä valmis?

Reino on monien hienojen aforismien ja kiteytysten alkulähde (tai sitten se lainaa näitä jostain eikä petkulina vain paljasta sitä mulle :). Tässä pari viime aikoina osuneinta:

1) Nobody deserves to be a rebound. Tää kuulostaa vähän Greyn anatomialle, mutta on niin totta ettei monikaan asia tässä maailmassa. Kuuluu samaan perheeseen sen ikivanhan kanssa, missä sanotaan jotenkin niin että jokainen ihminen on pääteasema, ei välipysäkki.

2) Vain pakottamatta tehtyjen ratkaisujen kanssa voi elää. Totta tämäkin. Mutta entäs jos ei itse ole saanut tehdä ratkaisua lainkaan, vaan on pakotettu elämään toisten tekemien valintojen mukaisesti? Onko pakko jos ei taho?

Mulla on muitakin älykkäitä ja sensitiivisiä naisystäviä. Yksi niistä on tällä hetkellä toistaiseksi toisessa maassa, mutta vielä Suomessa ollessaan ohjeisti mua kerran hienosti. Paan senkin tähän. Mähän olen siis ihminen, jonka mielestä epätietoisuus ja keskeneräisyys missä tahansa on todella pahinta mitä maailmassa on. Haluan kaikille asioille pisteen, kernaasti niin että saan itse määrätä sen, mutta muukin käy (jos on pakko). Epämääräisyyttä en toisin sanoen oikein tahdo kestää. Kerran tämä ystäväni T. sitten sanoi, kun taas kiukuttelin jostain work in progress -jutusta, että pitää vain oppia sietämään sitä, että kaikkiin asioihin tässä maailmassa ei vain saa selitystä, eikä kaikkea pääse saattamaan loppuun asti, että näin se vain menee ja elä sen kanssa. Toi on varmaan äärimmäisen totta ja siinäpä onkin ihmisellä oppimisen paikka, mutta.... Miten niin ei voi tehdä?

Mua ei pitäis päästää remontoimaan. Olen vaaraksi itselleni ja muille innostuessani jostain asiasta noin kohtuuttomasti. Uuden asunnon myötä olen saanut kulutettua pienen omaisuuden Iksussa, ihan vaan kaikkeen tuikitarpeelliseen. Maalikaupassakin piti kaivaa kuvetta, sillä VVO ei jostain syystä suostu maksamaan kaluste- ja kultamaalia.
Mä en muista syödä. Eilen taisin syödä kerran, unohdin iltapalankin, minkä seurauksena jouduin aamiaistamaan tänään kahdesti. Mä en malta nukkua. Illalla Uni-Jukka pysyy loitolla, kun mietin kaikkia niitä lystejä juttuja, joita seuraavana päivänä saan tehdä. Tänä aamuna kello oli soittamassa seiskalta: heräsin 5.45 lehden tuloon, sinnittelin vartin pedissä ja ponkaisin ylös. Maalikauppa avaa seiskalta! Tunti lisää tehokasta maalausaikaa! Brilliant! Mun rakennekynnet on kultaisessa ja violetissa maalissa, niistä se ei lähdekään ihan perinteisellä vettä ja saippuaa -menetelmällä. Mun tavarat ja pää on hukassa: mulla ei ole aavistustakaan missä mun kalenteri majailee saati että monelta pitäis olla töissä ja missä. Mulla menee kaikki mun telsuohjelmat ohi, kun telkkari on yläkerrassa, mä alakerrassa ja digiboksi sanoi sopimuksen irti. Voiko se johtua muuten siitä, että läppäri ja modeemi on myös alakerrassa eikä siis boksin välittömässä läheisyydessä? Mä en puhu digiä vielä ihan sujuvasti.

Viikonloppu oli täynnä paitsi maalihuuruja ja rahantuhlausta myöskin Jean S:ää, sekavia tunteita ja jackpot eli todellinen täyskäsi Rocksissa. Mä olen kamalan reipas, olen jo tänäkin aamuna onnistunut pidättäytymään yhteydenotosta väärään suuntaan (vaikka olisin tehnyt sen vain kertoakseni että olen niin taitava remppaaja että musta sietäis olla ylpeä. Mutta en soittanut enkä edes tekstannut. Hienosti.). Oispa jännittävää nähdä, millaista mun elämä on muutaman kuukauden päästä, missä mä hengaan ja kenen kanssa (eikä vähiten myöskään siksi, että kirjahylly olis jo kasassa, levyt pois lattialta ja ruokapöytä seinässä.).

Tällä viikolla mulla menee ohi salikäynnit, Comedy on the Rocks, L-koodi, Asema 62, O.C., Greyn anatomia, Entourage ja ehkä vielä Pelastajat ja Veronica Marskin. Mitä tästä oikein tulee tästä tämmöisestä elämästä kysyn vaan.

Loppuun vielä viisunpätkä, joka Kuosmiksen kanssa eilen laadittiin mun järkkäillessä mun kosmetiikkaa mun uuteen kylppäriin:

(tuttua riparilaulua mukaillen)
Kaikille tilaa riittää,
kaikille käyttöä on!
Naisen kylppärissä
ei kukaan ole tarpeeton!

Ymmärrän, että monet asiat, joita ei ole tarkoitettu syötäväksi, tuoksuvat paljon paremmalle kuin maistuvat. Tällaisia ovat esim. hajuvedet ja muu kosmetiikka, melassi, hyvä heinä, tuore puu ja-niin-edelleen. Sitä mun on hieman hankala hahmottaa, mistä johtuen monet nautintoaineiksi tarkoitetut asiat puolestaan toimivat samoin; esimerkkeinä vaikkapa kahvi ja tupakka. Näin se vain on, kummaa eikö totta.

Uudessa Imagessa oli kerrassaan nerokas, Pekka Hiltusen kirjoittama artikkeli nimeltään Läskisota. Näinä terveysfasismin, kevyttuotteiden ja laihdutusrealityn aikoina artikkeli on paitsi (uhka)rohkea myöskin näkökulmaltaan virkistävän erilainen ja "virallisia totuuksia" kyseenalaistava. Tämän kaiken lisäksi se perustuu vankkaan tutkimustietoon sekä kiehtoviin faktoihin: moniko teistä tiesi ennen tätä, että nykyisin Pohjois-Karjala-projektista ja ravintoterapeutti Hanna "Olet mitä syöt" Partasen sanasta seuraavana totuutena pidetty painoindeksi perustuu itse asiassa vain 1830-lukulaisen belgialaisen tähtitieteilijän löytämään tilastolliseen keskiarvoon, eikä sillä todellisuudessa ole terveyden kanssa juuri mitään tekemistä? Mä olin aivan fasineerattu etten sanois. Lukekaa ihmiset se juttu! Mä voin vaikka ottaa töissä kopion siitä.

Tänään mä alan muuttaa ja pääsen ehkä maalikaupoillekin. Huisaa! Kivaa ja jännää ja myös vähän ahdistavaa... Kai tää tästä.

Vielä sen verran, että kaikesta mukavasta ja ajatuksia valtaavasta hilpeästä huolimatta mulla on edelleen ikävä. Helpottaako se millon?

Näin muuttoa valmistellessa joutuu käymään menneisyyttään läpi kertyneen materian muodossa. Eilen tein täsmäiskun kirjahyllyyn, minkä johdosta tunnen ekaa kertaa elämässäni pölyallergian oireita. Lisäksi jouduin hetkittäin aika kauas tästä päivästä. Se muuttamisessa ehkä onkin kaikkein parasta: että saa luvan kanssa upota, tehdä surutyötä ja luopumista omasta tähänastisesta elämästään - ja tietysti hankkiutua eroon raskauttavasta todistusaineistosta.
Ensinnäkin ne kirjat. Löysin lainakirjoja, jotka olen unohtanut palauttaa (hyi minua! Hoidan sen heti kuntoon.). Löysin Mammukan jäämistöstä tulleita kirjoja viime vuosisadan alusta, klassikoiden kolmansia painoksia, sellaisia kirjoja joiden sivut on ihan itse avattu paperiveitsellä. Helmiä, harvinaisuuksia, huteja ja hämmentävyyksiä. Pari Elämää Suurempaa Teosta. Pari valtaisaa pettymystä: kirja, joka joskus oli parasta ikinä ja joka toisella lukemisella osoittautui melkoisen tavalliseksi, latteaksi ja tylsäksi (tuosta kaikesta seurasi luonnollisesti melkoinen henkinen romahdus: miten mä nyt määrittelen itseni? Mä en siis olekaan ihminen, joka pitää tuollaisesta kirjallisuudesta, päinvastoin kuin olen kuvitellut olevani. Mikä ja millainen mä siis olenkaan? Kumpi on muuttunut, mä vai kirja?).
Joidenkin kirjojen välistä löytyi Aarteita: vanhoja lippuja ja lappuja (Moi Cata! Kiitos lainasta! t. xxx), tarroja, käännettyjä kulmia, kirjanmerkkejä...
Sitten se kaikki muu tavara, jota sinne hyllyyn oli kertynyt: enkelinsiivet, pupunkorvat ja -häntä, taikasauva, amerikkainen minijalkapallo, Nalle Puh -palapeli, kaikkea muuta. Jokaiseen esineeseen oli tarttunut jotain, konkreettisesti tai symbolisesti, joka toi mieleen lukuisia tarinoita.
Tämän ansiosta kuljin monta tuntia aivan unessa. Jotenkin se kaikki kulminoitui siihen, kun mun kanssa samassa kasin ratikassa tuli lauma pikkutyttöjä. Ne oli selvästi samasta jostain jengistä ja ne oli matkalla jonkinlaisiin skaboihin jutuista päätellen. Ne oli ehkä kaksitoistavuotiaita, jotenkin kamalan luottavaisen ja puhtaan näköisiä. Siinä körötellessä pari niistä alkoi yllyttää toveriaan laulamaan Can't Fight The Moonlightia. Hetken kursailtuaan se ryhtyikin työhön käskettyyn: kiskojen kolinan seasta mäkin välillä kuulin, miten se hennolla tytönäänellään lauleli LeAnnia ja vähän svengasi mukana. Olin yhtäkkiä jotenkin aivan valtavan täynnä hellyyttä niitä lapsosia kohtaan, ja samalla olo oli aivan ikäloppu: mun teki nimittäin mieli sanoa niille erittäin tätimäisesti, että nauttikaa nyt sillä kohta ihan kaikki on ihan toisin. Sen sijaan jäin pois ja menin ostamaan Lordi-namuja.

Metsän taa käy päivä tää
väsyneet silmät valvomaan jää
Syvällä jossain on outo tunne
jostain mitä pysty en selittämään

Joo mä tunsin jotain kun juteltiin
Nähtiin ensi kertaa
tuntui niin kuin oltaisiin
tunnettu kauan
ja näytitkin etäisesti
eräältä kenet
tunsin aiemmin

Nyt silmin suljetuin nään
Jotain minkä toivoisin jääneen pimeään
ja vaikka tuskin enää koskaan kohdataan
jokin silti jäi pientä päätä vaivaamaan

- Egotrippi: Suljetuin silmin

Menkää katsomaan elokuva nimeltä Miehen työ. Se on oikeasti loistava: se on ahdistava, hauska, toiveikas, surullinen; kaikkea yhtä aikaa. Ja jotenkin kamalan tosi. Hieno.
Ja Tommi on parasta, mitä Suomen yleisöille on aikoihin tapahtunut.