IRC-Galleria

Kesaminkki

Kesaminkki

I used to want you, now I don't want to

HajatelmiaTorstai 14.06.2007 21:16

On oudon kohottavaa, kun saa selville että oma suosikkikirjailija pitää samoista kirjailijoista. Luin tänään Annasta, että mulla ja Juha Itkosella on monta yhteistä lempikirjailijaa.

Olen viime päivinä löytänyt monta äärimmäisen herkullista uutta purkkamakua: Stimorolin ne täytepurkat ("centrefilled") on molemmat hyviä, mutta erityisen ihanaa on se mansikka-lime. Tänään maistoin XyliDentin Duo-purkkaa, joista toinen on GreippiVanilja ja toinen MansikkaSitruuna (miks noi YhdysSanat pitää kirjoittaa tolleen EpäKorrektisti?). Hyvvöö.

Tänään Pauli Puupponen jättää mut. Mulle tulee kova ikävä sitä. Huomisen työpäivän jälkeen mulla alkaa loma. Töitä ei tule ikävä.

Bom-Chika-WahWah
Vein pikkuisen Puupposen tänään tallille, luullakseni ekaa kertaa sen elämässä. Kaikki oli kovin uutta ja kummallista, mutta Puupponen oli urhea ja valpas. Ja osas hienosti varoa hepsuja.
Se katsoi hevosia silleen että "Voi täti, kylläpä noista koirista tulee isoja täällä maalla!". Sitten seistiin ihailemassa, kun Bimbo laidunsi. Paavo katsoi tarkkaan, kokeili sitten itse haukata hieman ruohoa. Tämän jälkeen se katsoi mua: "Eikö näillä ole nappuloita menyyssä ollenkaan?". Nuunis koetti tarjota sille porkkanaa, jota sen oma koira halulla pisteli. Pauli otti kohteliaana poikana palasen suuhun, mutta käänsi sitten selkänsä ja sylki sen vaivihkaa lattialle: "Kiitti tosi paljon, mutta tota mä en kyllä pysty syömään.". Nyt se makaa aivan kanttuveinä tuossa mun vieressä ja kuorsaa vienosti.
Pieni <3
Lisäksi se matkusti julkisissa taas niin hienosti, että monet teinit jäävät viheltäen toiseksi sille. Se jättää mut huomenna, enkä oo vielä keksinyt, miten totun taas kotiin ilman pikkuisia rapisevia kynsiä lattialla ja kosteaa kuonoa tyynyllä. Mun pitää ehkä alkaa taas nukkua Pasi-nallen kanssa ja hankkia joku "autenttisia koiraääniä"-cd.

UskottavuusongelmaKeskiviikko 13.06.2007 15:27

Mulla on ongelma. Sen nimi on Jenni Vartiainen. Se eks-Gimmel, joka on nyt julkaissut sinkun Tunnoton, ja jonka kokonainen sooloalbumi on ilmestymässä kai syksyllä. Ensin olin että eihän siitä voi mitään hyvää seurata, jos on avannut uransa jossain sellaisessa popkoneiston vitsissä kuin Gimmel oli, mutta piruvie se biisihän on oikeasti aika kaunis! Taas kerran voisin kulutaa rivin jos toisenkin kritisoiden lyriikoita, mutta melodia ja toteutus on hienot, joku kriitikko juuri luonnehti niitä "unenomaisiksi", ja Jennillä vaikuttaisi olevan varsin kyvykäs ääni. En mä silti vielä ihan varma ole, pitää kai odottaa sitä albumia.
Siteeraan tässä ekana sitä Jenskaa:

Tahdoin niin uskoa
että olen sun ainoa,
mutta tunnoton oon.
Mulle käy kuka vaan,
etkä pysty mua satuttamaan...


Ja sitten jostain merkillisestä syystä mieleeni juolahti pitkästä aikaa Maroon 5:n yks biisi, jonka nimeäkään en tähän hätään muista. Musta siinä vain lyriikoissa on mukavan hauras ja verkkainen tunnelma, ja sitä voi aina tämän kuullessaan alkaa uneksia että olispa tosiaan joskus noin... "Share some skin" on musta hieno fraasi.

Sunday morning
rain is falling
Steal some cover,
share some skin
Naisen elämä aikuisiällä on yhtä karvarulettia ja kilpajuoksua luonnon kanssa. Tajusin sen tässä eräänä aamuna suihkussa: karvaa on aina joko liian vähän (hiukset, ripset, kulmakarvat) tai liikaa (kaikki muut paikat). Keskivertonainen viettää elämästään luultavasti VUOSIA kylppärissä toisaalta kitkien ja niittäen kurittomina rehottavia sääri-, kainalo- ja bikinirajaperuukkeja, toisaalta vaalien, huoltaen ja oikoen niitä toivottuja karvakohtia. Torjunta-aseetkin ovat niin moninaiset, että niiden valinta on jälleen yksi persoonallisuutta rakentava tekijä: mitä viestii maailmalle sinnikäs sheivaaja? Entäpä vannoutunut vahaaja? Sulava sokeroija? (alkusointu on kauhean kätevä, huomaattekos!) Toisaalta taas, jos kaljuuntuminen miehelle on tragedia, naiselle se on kuolema. Kalju nainen on aina statement, eikä vapaaehtoisesti kaljuja naisia ole vieläkään kuin kourallinen. Mä luulen että olisin, jos mun kallo olis jalomman muotoinen ja posket vähemmän hamsterimaiset. Helppohan se on toki spekuloida, kun kerran geenit estää mua olemasta nuubialaisen prinsessan näköinen.
Mutta siis mua on nimitelty mm. karvafasistiksi johtuen suhteestani kehonkarvoitukseen ja sen huoltoon. Mun mielestä on yksinkertaisesti niin, että kun kerran kaiken esteettisesti tarpeettoman voi kerran suht vaivatta poistaa, miksi en tekisi sitä? Ei tehdä tästä ongelmaa, eihän?

Ajeltiin lauantaina Puttosen kanssa edestakas Tampesteriin, taas kerran muuten karvoituksen merkeissä. Automatkamusiikiksi olin valinnut PMMP:n keskimmäisen levyn, Jippua ja Creediä, ja koska yksin autoilu merkitsee mulle muutenkin jostain syystä niin paljon, herkistyin musiikin ääreen ihan tosissani. Tulin ajatelleeksi ainakin kaikkia tuntemiani pikkuveljiä sekä niitten isoveljiä ja -siskoja ja tulin haikeaksi. Ajattelin luopumista ja naimisiinmenoa ja menin kananlihalle (vaikka se tosin saattoi johtua ilmastoinnistakin). Ajattelin, että miten ihmiset jotka ajaa luksusautoja (kuten Jaguar S-Typeä kahdella pakoputkella) ei pidä autoistaan parempaa huolta? Jos mulla olis moinen kiesi, kiillottaisin, vahaisin ja paijaisin sitä päivät pitkät niin, ettei siinä koskaan olis pölyhiukkastakaan, kuratahroista nyt puhumattakaan. Pesonen puolestaan ei ole moisen paapomisen arvoinen: kunhan sen nyt tankkaa toisinaan.

Mitäs vielä. Käytiin eilen katsomassa Ocean's 13. Sangen viihdyttävä raina, suosittelen. Ja mitä se sellainen bullshaitti on, että Bradia ei ikääntyminen pukis? Kyllähän.
Nimim. Mikä osa ihmisessä on vahingoittunut, kun se katselee selkeästi itseään vanhempia miehiä?

Tällä viikollaPerjantai 08.06.2007 19:30

- mietin, miksi kehareilla eli kehonrakentajilla on melkein säännönmukaisesti aina liian lyhyet lahkeet;
- opin, että aikuisten töissä voi välillä olla myös suvantovaiheita, ja niistä saa (ja pitää) nauttia, koska sitä niskalimaosastoa on kyllä aina riittävästi. Senkin määrä on vakio.
- käräytin olkapääni ja hankin lisää kesakoita nenälle;
- puin pikkuiselle Putte Mutterille jarrusukkia ja vastaanotin sen mykkää vihaa;
- laskeskelin, montako Muumilaulua lomaan vielä on: työpäivissä laskettuna vastaus on tämän päivän päätyttyä täsmälleen 5;
- söin salmiakkijäätelöä ja kanasalaattia;
- olin enimmäkseen hyvällä tuulella ja virkeä;
- vietin paljon aikaa auringossa;
- mietin, miksi Shakiran biisit kuulostaa kesäisin lystikkäille ja miltei kuunneltaville, toisin kuin talvella;
- hommasin itselleni ja Puttoselle talliekskursion ja aloin jännittää sitä välittömästi;
- kaipasin terasseille.

Kiva viikko, edessä uskoakseni vielä kivempi viikonloppu. Joka starttaa ihan pian. Kesä on Minkin parasta aikaa.
Jari Kurri itkee.
Teemu Selänne itkee.
Osaako joku näitten pohjilta kertoa, mitä tarvitaan suomalaisen miehen kyyneliin?

Rakastaa ja tulla rakastetuksiKeskiviikko 06.06.2007 17:55

Kumpi lopulta onkaan tärkeämpää?

Maybe the Diamonds Are Not for EveryoneTiistai 05.06.2007 14:11

Tuntuu kauhean väärälle mennä töihin tällaisella säällä, etenkin kun tietää että Suomen kesän tuntien tämä voi olla viimeinen laatuaan tänä vuonna. Ei auta. Loma alkaa tasan yhdeksän työpäivän jälkeen. Odotan kovasti.

Sunnuntain Hesarissa (eli Hessussa) Eero Ojanen kirjoittaa sivistyksestä. Kirjoitus itsessään on mun mielestä täynnä hyviä ajatuksia, vähemmän hyviä ajatuksia ja ristiriitaisia ajatuksia, mutta koko tekstin helmi löytyy otsikosta: "Sivistys on asenne". Mun mielestä oivallus on hieno: ettei pointin pitäisikään olla siinä, että koetetaan luetteloida ja karsinoida knoppeja ja detaljeja joita pitää tietää ja hallita ollakseen sivistynyt, vaan siinä, että kyse olisikin suhtautumisesta tietoon, sen tietoisesta kartuttamisesta ja vaalimisesta. Eli: "Suomen kielessä on uskomattoman hieno ja tarkka ilmaus: sydämen sivistys. Se on ennen muuta asenne, ei oppimäärä. Se on tiedon ja oppimisen arvostamista, nöyryyttä ja vaatimattomuutta, mutta samaan aikaan vahvaa itsetuntoa, kykyä antaa arvoa niin itselle kuin toisillekin. Sivistyksessä on kyse ihmisen sisäisyydestä.". Näin, juuri näin.

Toinen hieno Hessu-hetki oli eilen: Suvi Aholan juttu Peppi Pitkätossusta otsikolla Maailman vahvin tyttö - ja queer. Siinä käydään läpi tutkijakongressin antia, etenkin Peppi Pitkätossua tutkineiden henkilöiden näkemyksiä kohteestaan. Mä koin jonkinlaisen pienimuotoisen herätyksen lukiessani artikkelista seuraavan: "Itse asiassa Peppi ei kuulu koko patriarkaattiin: maailman vahvimpana tyttönä hän ei lainkaan vastaa sitäkään, mitä tytöllä tavallisesti tarkoitetaan.". Kun ottaa huomioon, että Peppi on yksi mun lapsuuden merkittävimmistä henkilökohtaisista roolimalleista, voi taas ymmärtää kaiken hieman paremmin. Paikkaansa tässä hämmentävässä maailmassa ei ole kovinkaan helppo löytää.
Muutenkin tuo artikkeli sai mussa aikaan sen kutkuttavan tunteen, jonka huolellinen (kirjallisuus)analyysi ylipäänsä: että niissä parhaimmillaan on oikeasti monia tasoja ja tarkoituksia, viittauksia, esikuvia, kunnianosoituksia, piilopointteja, metamerkityksiä... Ja niin mä taas muistan, miksi mä luen.

Kuuntelen vasta nyt Amy Winehousen ekaa levyä. Pidän ehkä enemmän kuin tästä uudemmasta.

Family GuyPerjantai 01.06.2007 21:09

Mä olen viime aikoina havainnut merkillisen asian: mä en enää vihaa ydinperheitä ja keskiluokkaisuutta aivan yhtä katkerasti ja leppymättömästi kuin ennen. Ei musta edelleenkään ole kovin kiintoisaa analysoida meidän Urho-Vienon vaippaihottuman astetta ja nasevia "lasten suusta"-tyyppisiä kommentteja tai kuunnella kuvauksia meidän Penan uusista verkkapöksyistä ja nikkarointiprojekteista, mutta mä en myöskään enää poistu huoneesta, kun keskustelussa vilahtavat sanat "meidän perhe", "yhteinen loma", "lasten ehdoilla" ja "hoitamaan parisuhdetta". Onkohan musta tulossa keski-ikäinen?

Kävin äsken viimein raivaamassa mun vinttikomeron. Matka menneisyyteen jatkui pölyisissä merkeissä: sieltä löytyi mm. pomppukengät yhdeksänkymmentäluvun lopulta, vanhat, melkein valkoiset kisahousut ja mun yläasteaikainen oman huoneen matto. Eniten haikeutta herätti kuitenkin muovikassi, johon olin kerännyt Tomppelin tavarat. Siellä oli kampa, suka, kynsileikkurit, punkkipihdit ja kampausnestettä sekä sen vanhan pedin peitot. Miksi mä niitä olen säilönyt? Kun mä joskus taas otan koiran, kyllä se saa ihan uuden pedin alusta alkaen. Ehkä musta vain tuntui liian pahalle katsella niitä kotona sen jälkeen kun Donista tuli pieni enkelikoira.
Sekin on ihan uskomatonta, miten kovasti eläimiin voi kiintyä - ja miten hirveää niistä luopuminen joka kerta on. Ihmiset, jotka ei eläimistä niin piittaa ei koskaan voi ymmärtää niitä tunteita, eikä niille kannata niitä koettaa edes selittää, ei ne tajua. Niiden mielestä koska eläin ei puhu, siihen ei voi syntyä koskaan samanlaista sidettä kuin ihmiseen, nehän on vain eläimiä. Mutta nepä ei olekaan koskaan kokeneet sitä pyyteettömyyttä, jolla eläin rakastaa; ne ei ole nähneet, kuinka tiiviin yhteyden voi saavuttaa ilman yhteistä kieltä ja miten sen avulla saa toisensa tekemään asioita jotka on pelottavia, inhottavia tai muuten vain omituisia; ne ei koskaan ole olleet eläimen lohdutettavina kun ovat alakuloisia ja melankolisia. Eivät ymmärrä, mille tuntuu kun tietää että maailmassa on ainakin yksi, jolle olet tärkein juuri nyt.
Nyt jos olisin viistoista vuotta, ommaisin tän Donin lisäksi ainakin Santulle, Pojalle, Lohdulle ja Primukselle: ootte jotain tärkeintä ikinä, en unohda <3
Onneksi mä olen jo melkein kolmekymmentä.