IRC-Galleria

Ja miten tässä taas kävi näin?

Mä olen havainnut ehkä merkittävimmän tekijän, joka erottaa tuuritupakoitsijoita ja rutinoituneita savuttelijoita: sen kerran, kun mä sytytän savukkeen, haluan sen kestävän mahdollisimman pitkään, nautiskelen siitä (ainakin ajatuksen tasolla), useimmiten baarivetimissä ja muutenkin juhlatunnelmissa. Rouva Taalasmaan sanoin: jokainen savuke on yksilö.
Vakituisesti tupakoivat taas hoitavat savukkeensa kuin se olisi ikävä velvollisuus: tehokkaasti, aikailematta, jalassaan kotitohvelit ja niskassa kulahtanut topparotsi.
Sellaiseksi mä en haluakaan.

"Hei kulta! Kun annat ajan, ei tarvitse odottaa. Tulen."
- Helsingin Sanomat 12.10.2007, Henkilökohtaista-palsta

Aina kun mä luen noita tuonkaltaisia, selkeästi henkilökohtaisia viestejä jollekulle tietylle Suomen laajalevikkisimmästä päivälehdestä, pieni Kalle Blomqvist minussa herää: tietääkö asianosainen viestin olevan juuri hänelle tarkoitettu - ja jos, niin miten hän voi olla siitä varma? Kaikki personoivat piirteethän tuonkaltaisista pikkuilmoituksista tavallisesti puuttuvat. Miksi nämä kaksi eivät voi käyttää nykyaikaisempia kommunikaation väyliä kuten puhelimia tai sähköpostia - tai edes henkilökohtaisia kirjeitä? Selaavatko osapuolet kumpikin malttamattomina päivän lehden heti sen kolahdettua luukusta, sydän jännityksestä pamppaillen, kosteat sormet sivuja käännellen - ja mitä, jos odotettua viestiä ei vain kuulu? Toisaalta taas vastauksen laatimisen haaste: montako riviä on tällä kertaa varaa julkaista? Millä sanoin tulen varmasti ymmärretyksi? Minkä päivän lehteen tämä ehtii?
Jos tällaista ilmoittelua lähtisi oikeasti jäljittämään, osuisiko kultasuoneen vai Pandoran lippaaseen?

Olen jo pitkään ihaillut puolisalaa Hectoria: pitkän linjan lauluntekijänä, muusikkona, lavaesiintyjänä - mutta ennen kaikkea sanoittajana. Siksipä lehteilin eilen ahnaasti uuden Annan, jossa oli pitkä juttu uraansa lopettelevasta Hectorista. Yksi lause kyseisessä jutussa oli jotenkin aivan huikean herkästi sanottu, ja samalla se oli onnistuttu piirtämään miltei näkyväksi: "Esimerkiksi viime viikolla, pitkän hiljaisen kauden jälkeen, yksi laulu rupesi pyytämään ulospääsyä. Otin kitaran käteen ja samalla lukko päässä aukesi, taas kerran.". Ainakin mä ymmärsin välittömästi, millaisesta prosessista oli kyse.


En enää muista, mistä aioin kirjoittaa
ja silti tunnen niin kuin vielä ois asiaa.
Nää pitkät illat ilman vastaanottajaa;
saan elinkautistani yksin suorittaa
Mä katsoin linnunrataa lasit silmilläin
ja saman, mistä kerroit, aivan selvänä näin.
Nyt tähdet liikkuu; pakoon pyrkii radoiltaan.
Pian sateen kynnet raapii railon ikkunaan

- Hector: Näkemiin - kuulemiin

Seuraa päivän kosmetiikkanillitys: huomasin juuri, että mun kevyesti itseruskettava bodylotion tekee mulle jälkiä nahkaan. Tiedättehän, sellaisia tummempia ja vaaleampia laikkuja ja raitoja, niin että näytän ihan kodittomalle, jonka iho on saastan marmoroima ja syöpäläisten kiillottama. Kauhean kiva, etenkin tällaisena päivänä jolloin muutenkin tuntuu että oon ihan harmaa ja kurttuinen kuin rypistetty kauppalista lojuttuani kaksi päivää vuoteen pohjalla.

Oon käyttänyt Mandoliinista jo kahdesti julkisella paikalla nimitystä eksä. Jotenkin se on paljon helpompaa yksinkertaistaa se juttu niin, ja jotenkin se on tuntunut aika huojentavalle. Ehkä jotkin asiat pitää vain nimetä ja puhua ulos systeemistään.

Seuraavaksi aion esittää väitteen, joka perustuu omakohtaiseen havainnointiin koko tähänastisen elämäni varrelta; väitteen, joka takuulla onnistuu provosoimaan ja siten kenties pahoittamaan jonkun mielen. Tough luck.
Mistähän mahtaa johtua, että usein mitä älykkäämpi mies on kyseessä, sitä isompia on sen kompleksit? Mun kokemuksen mukaan akateemiset (tai miksei muutkin älyköt, mutta ainakin akateemiset) miehet on usein ihan todella vieroittuneita melkein kaikesta ruumiillisesta; ne jotenkin onnistuu älyllistämään ja etäännyttämään kaiken, että eivät enää oikeastaan tunne itseään eivätkä ainakaan uskalla kohdata itseään kokonaisena eikä pelkästään eristettyinä aivoina. Ne tekee kaikesta fiksuusmittelön, älyn kampituskentän, ja niitten on kauhean vaikeaa olla puhtaasti ja vilpittömästi mitään. Voi olla, että myös naiset toimii näin. Siitä mulla ei kuitenkaan ole kokemuksia, joten en kommentoi niitä tässä mitenkään.
Miks niin monille ihmisille toiset ihmiset on vastustajia, jotka on pidettävä kaukana hinnalla millä hyvänsä? Miksei ihmiset ole mukavampia toisilleen? Maailmassa on virhe.


Tiedänhän
että pieni oon,
kun siltä tuntuu
mahdun hyvin kainaloon

- Eppu Normaali: Kaikki häipyy, on vain nyt

Mä olen aiemminkin... Äsh. Onko joku muu kuin minä sitä mieltä, että mä olen jo käyttänyt mun kaikki aiheet ja enää ei ole kuin lisäyksiä niihin? Onkohan tämä nyt sellainen Writer's Block, kun tuntuu että kiertää samoja juttuja uudestaan ja uudestaan, ehkä hieman eri näkökulmasta, muttei enää keksi mitään ihan uutta mistään. Pah.
Olin sanomassa, että oon joskus ennenkin puhunut sellaisesta tietynlaisesta obsessoitumisesta, sellaisesta, että alkaa vaivata päätään asialla, jota ei missään nimessä kykene ratkaisemaan - eikä se oikeastaan ole minkään kannalta edes olennaista, eikä kukaan ole olettanutkaan sen tulevan juuri tältä taholta ratkaistuksi. Silloin oli puhe sellaisista jutuista kuin HKL:n reitti- ja aikataulusuunnittelu, liikennevalojen toiminta, Pelastuslaitoksen työvuorolistat ja semmoiset, ihmisen suunnittelemat ja miltei jokaisen elämää koskettavat, mutta ulkopuoliselle täysin mahdottomat ymmärtää saati hallita.
Sitten on toinenkin pakkomielteen ja häiritsevien asioiden kategoria, nimittäin yhdentekevä triviatieto. Nyt jo muutamana päivänä peräkkäin Hesarin Väärä johtopäätös -sarjakuva on esitellyt käsitystä, jonka mukaan ankan kaakatuksella ei ole kaikua.
Arvatkaa, mitä mä tällä hetkellä kuumeisesti pohdin.
Tuon kaltaiset ongelmat on usein sellaisia, että ne saattaa olla jotenkin empiirisesti todettavissakin (vaikkakin kenties hankalasti) - yhteistä niille on se, että niitä on vain jotenkin pakko kokeilla itse ennen kuin voi uskoa. Esimerkiksi: jos laitat käden pöydälle (tai mille tahansa kovalle tasaiselle alustalle) kämmenpuoli alaspäin siten, että keskisormi on taitettuna kämmenen alle ja muut sormet ovat suorina, et pysty nostamaan nimetöntä alustasta vapauttamatta ensin keskisormea. Tai että koiran leuat ei liiku sivuttain ollenkaan, vain ylös-alas. Tai että hevoset ei pysty oksentamaan. Tai just tää klassikko, että kynttilän pystyy sammuttamaan pelkillä sormilla nipistämällä ilman, että sormiin tulee palovammoja. Tai se, ettei ihminen normaalisti pysty nuolemaan omaa kyynärpäätään - mutta tää on kuulemma jo kumottu. Mä en kyllä silti yletä, oon tietty kokeillut.

Niin otsikosta vielä. Oltiin äidin kanssa maanantaina kattomassa Kaupunginteatterissa The Producersia, ja se oli pääosin ihan hillittömän hauska. Yleisöä tarkkaillessani en taas voinut olla kummastelematta, miten tietyt jutut aina pureekin tiettyyn väestönosaan (ja saman panin merkille myös siellä lauantaisessa leffassa muuten): kun puhutaan seksistä tai seksiin liittyvistä ruumiinosista kuten vaikka tisseistä, keski-ikäiset hörähtelevät takuuvarmasti. Kun lavalla on naiseksi pukeutunut mies, jengi nauraa; jos tämä naiseksi pukeutunut mies vielä käyttäytyy mahdollisimman feminiinisti, kaikkia homokliseitä hyödyntäen, koko yleisö mylvii naurusta. Okei, Lari Halme OLI ihan törkeän hyvä "henkilökohtainen assistentti", gaympi kuin laki sallii, mutta silti jotenkin kaavamaista tuo ihmisten huvittuminen. Ehkä ihmisten huumorintaju on tietyissä asioissa hyvinkin yhdenmukaista, ehkä naurattaminen vain on noin helppoa. En mä tiedä. Ehkä mun ei kannata vaivata päätäni suotta tälläkään.

Mä vihaan itsestäänselvyyksiä. Erityisen osuvana esimerkkinä näen tällä hetkellä Nelosen sarjapuffit: Täydellisille naisille Lou Reedin Perfect Day, jolla ei ole kyseisen sarjan kanssa oikeasti YHTÄÄN MITÄÄN yhteistä; Heroesille Poets of the Fallin Locking up the Sun, koska sen kertosäkeistössä sanotaan että hero. Ja mikähän oli vielä, joku vastaava.
Toinen juttu, mikä mua näin sairaslomalaisena television suurkuluttajana rassaa, on se uskomattoman ääliömäinen särkylääkemainos. Se, jossa ihmiset koettaa kuvailla että mille se päänsärky ääniksi muutettuna tuntuu. Voi. Hyvänen. Aika.

Oon myös Mariakullan suosituksesta ryhtynyt seuraamaan Aasiakas.net-sivustoa ja saanut riemukseni todeta, että kanssakärsijöitä on runsaasti.

Musta olis suunnattoman mukavaa, jos tässä blogissa olis semmoinen blogspot-tyyppinen ominaisuus, että tätä vois tunnuksettomatkin kommentoida. Saattais syntyä ihan keskusteluakin. Toisaalta... ehkä pysyy paremmin vitutuskäyrät kurissa, kun random anonyymit ei pääse vänisemään ja ymmärtämään tahallaan väärin.


Well don't project your bore
on the girl on the dance floor
She doesn't at all find
the men's looks abusive
She doesn't want your shield
maybe she's the one who's free
Maybe sometimes getting fucked
can be amusing...?

- The Ark: Tired of Being an Object?

Niin ja mua ällöttää, kun en enää osaa puhua mistään muusta kuin itsestäni. Just for the record.
Minäminäminäminä. Minä. Minäminä.

Nyt se on virallista: mulla on rääväsuisen nartun maine. Vaikka olenkin ylpeä siitä, että harvemmin jään sanattomaksi, etten anna kenenkään kävellä ylitseni ja tytöttelijät, tönijät ja muut epäasialliset saavat saman tien takaisin vähintään osansa elleivät enemmänkin, en silti pidä tätä arvonimeä minään meriittinä. Jännäksi tilanteen tekee se, että mä harvemmin sivaltelen tuntemattomille tai edes puolitutuille; tuttujen kesken mä taas luotan siihen, että ihmiset tunnistavat huumorin saadessaan sellaista vasten kasvojaan. Ilmeisesti näin ei olekaan. Nyt pitäisi enää päättää, onko ongelma mulla vai niillä.

Mä olen myös viime viikonlopun aikana huomannut olevani officially clueless: mä saan yhteydenottoja täysin odottamattomilta tahoilta, mutten niiltä, joilta sitä odotan. Mä olen päästänyt irti monista asioista ja muutamista ihmisistä ja tuntuu, että näinä aikoina joka ikinen alkava päivä tuo mukanaan uusia maailmoja eikä aamulla voi todellakaan tietää, miten päin sydän illalla on. Huikeaa.


Don't know much about love and roses
But I know we got compatible neuroses
Know there's a way to shed your skin
But when we don't know where it ends
how should we dare to begin?

- The Ark: I Pathologize

Mikä on se piste, jolloin tulevaisuuden lupaus muuttuu eilisen uutisiksi ja hukatuksi potentiaksi? Onko se ikä, fyysinen, numeraalinen ja käsinkosketeltava ulottuvuus? Vai onko se mielentila, psyykkinen paikka tai olomuoto? Ja mitä sen ohituttua tapahtuu?

Tänään näin elokuvan nimeltä Kaksi päivää Pariisissa (ei siis One Night in Paris, kuten erästä kollegaani virheellisesti informoin). Siinä musta sanottiin hurjan hyvin, jotenkin niin että "jossain vaiheessa elämäänsä ihminen on sellaisessa pisteessä, ettei kestä enää yhtään eroa". Ei kestä enää yhtään eroa, joten päättää jatkaa, yrittää vielä, ponnistella. Kuulemma jo Cliff Richards tiesi sanoa, että "Love is not a feeling, it's an action" - näinpä.
Niissä tapauksissa, joissa voi itse toimia.

"- I'm not a bad girl.
- I'm sure you're not. You just need to get up a little earlier."

- tv-sarjasta Brothers & Sisters

Miten voi olla mahdollista, että toisinaan ihan uskomattoman pienet asiat voivat suistaa ihmisen mielenrauhan raiteiltaan? Kuten tänään, aamun Hesaria lukiessani: yksi pieni nimi (tai tässä tapauksessa 4+2 nimeä peräkkäin) osumassa silmiin, ja jouduin oikeasti keräilemään itseäni. Onhan se nyt perkele.

Viime yönä heräsin ensimmäistä kertaa elämässäni vartin vaille neljä järjettömän kovaan nälkään. Olin kai unohtanut syödä iltapalaa, ja nyt vatsa ilmaisi närkästyksensä. Tuntui kummalliselle alkaa askarrella voikkuleipiä siihen aikaan, nukuttuaan jo useamman tunnin sitä ennen. Pitäisi varmaan oikeasti palkata joku varaäiti tai kodinhoitaja katsomaan mun perään.


And even I am out of explanations,
But maybe that doesnt matter anymore
Cause maybe you can read my thoughts
And going to school, going to work,
Doing the dishes, knife and fork
All of that, all in all,
hand in hand, spring and fall
I believe I could get through it
I could even get into it
But only you can make me do it

- The Ark: Disease