IRC-Galleria

Olen menettänyt järkeni. 20 ja puoli vuotta? OLISINKIN! Mitä minä oikein ajattelin? Ei ihme, ettei se herättänyt minussa minkäänlaisia ajatuksia. Enkö enää itsekään tajua kuinka vanha olen? Olen vanha, vanha, vanha!

On tosi noloa muokata kirjoituksiaan jälkeenpäin, joten kuittaan tuon ikämokan tällä. Ok?

Miksi maailmassa on tosi pahoja ihmisiä?

Olen alkanut elää Big Brother-maailmassa kokonaisvaltaisesti. Minä ja T saamme päivätehtäviä ja lämmintä vettä tulee vain kello 21-22. Syytämme BB:tä, jos jokin menee mönkään.

En jaksa odottaa viikonloppua, siitä tulee ihan liian hauskaa ollakseen totta ja hetket valuvat ohitse ihan liian nopeasti. Elämä koostuu ohikiitävistä hetkistä. Surullisista ja onnellisista, mitättömistä ja olennaisista, mutta silti aina niin lopullisen ohikiitävistä. Tai sitten elämä saattaa koostua jostain toooosi hienosta ajatuksesta, joka tuntuu antavan vastauksen kaikkiin maailman kysymyksiin. Joku suuren suuri alkuajatus, jonka tajuttuaan voi illalla käpertyä sänkyyn peiton alle ja mutista tyytyväisenä tietävänsä jotain sellaista mitä muut eivät tiedä.

Kääks, lämmin vesi loppuu ihan kohta! Pakko mennä! Adios!

Otsikko ei liity mihinkään millään tavalla. Se ei liikuta minua, eikä herätä minussa minkäänlaisia tunteita. Se vain on, eikä kaipaa sen enempiä analysointeja.

Tänään on ollut maailmanhistorian turhin ja tylsin päivä. Paitsi siinä mielessä, että olen saanut mahani täyteen maailman parasta sapuskaa ja päälle vielä kupposen kuumaa kaakaota. Että toisaalta on sitä turhempiakin päiviä eletty.

Täysin turhaa kirjoitella näitä rivejä elämästä. Kuka näistä välittää? En edes minä itse.

Olen vakaasti päättänyt olla olematta sairaana viikonloppuna. Tämä köhiminen ja kurkkukipu saa luvan loppua hyvin lyhyeen. Ystäväni H saapuu myös ja menemme Amarilloon, joten mun on paras olla terve kuin silakka. Mulla on ollut kauhea ikävä H:ta. On ihanaa nähdä!

Kiitos hei!

Nyt se sitten alkoi. Nenä on tukossa ja kurkku kipeä. Kurkkukipu estää elämästä.

Voi luoja! En muista milloin viimeksi olen ollut näin onnellinen. Eipä tiennyt tyttö perjantaina kirjoittaessaan "ei mikään hauska viikonloppu"-tekstinsä, kuinka hauskaksi ja ihanaksi kaikki lopulta kääntyisikään. Töissä oli kiirettä, mutta kivaa, se pitänee paikkansa.
Illalla tapahtumat saivatkin sitten sen uskomattoman käänteensä: eräs tosi kätevä poika kävi katsomassa meidän perintöpesukonetta ja korjasi vian kädenkäänteessä. Virtanappihan se vaan vähän temppuili. Vitsi, on se ihanaa, että tuollaisia poikia vielä on tässä maailmassa. Kyllä pojat sitten osaavatkin olla hyödyllisiä, vaikka ei heti uskoisi! "Rukoilkaamme kaikkia maailman jumalia", minä julistin pesukoneen ääressä, kun ko. poika aloitti koneen katsastamisen. Kiitos siis kaikille niille, joiden ansioista T sai eilen puhtaat valkoiset (oikeasti punertavat) lakanat ja minä tänään Bio Luvililta tuoksuvat sukat jalkaani. Kiitos kiitos kiitos kiitos!

Niin ja sitten se kouluruoka-asia, vaikka tuntuukin hieman tylsältä lähteä lätisemään tuollaisen megaspektaakkelimaisen jutun jälkeen koulumurkinan ihanuudesta. Tämä nyt vaan on fakta: mulla on aina ikävä kouluruokaa. Kunnon ruokaa. Aliarvostettuja kumiperunoita ja nakkikastiketta, lindströmin- ja merimiehenpihvejä. Joka kerta, kun viikon karkki- ja sipsiputken jälkeen pääsen koululle syömään, minut valtaa niin hyvä tunne! Olen onneni kukkuloilla, kun näen tarjottimellani lautasellisen riisiä, kanakastiketta, pikkuisen salaattia, vesi- ja mehulasin, pari viipaletta tuoretta leipää. Siinä mieli lepää ja sydän saa uutta voimaa. I´m lovin´it! Se tunne kun saa mahansa täyteen kunnon ruuasta on aivan jotain mahtavaa! Ah, niin ihanaa! Kun saa kunnon ruokaa, tuntuu kuin alkaisi nähdäkin paremmin: aa, tältäkö tämä maailma näyttääkin! "Hyvä ruoka, parempi mieli." Kyllä ovat mainosmiehet tienneet mistä puhuvat.

Muille en tänään oodeja sitten jaksakaan kirjoitella.

Radiossa soi joku kauhea joiku, kun selasin kanavia randomilla. Meillä oli tänään kamala luento. Pitäisi muka suunnitella kandidaatin tutkielmaa. Joo, niin vissiin ja ihan varmasti. Sanoin T:lle, että ollaan kyllä väärässä paikassa. Minä vaan hihitin takapenkissä ja voin vannoa, että mua ei yliopisto-opiskelijaksi uskoisi hyvällä tahdollakaan.
Töihin taas kello puoli neljä. Ajatus on kiva. Kiireessä ei muista omaa huonouttaan ja aika kuluu kuin siivillä.

Mulla on taas kerran ikävä Lestille. Se on sellainen paikka, että sinne ikävöi aina. Lestillä voi olla oma itsensä - niin lattealta kuin tuo teesini kuulostaakin. Mutta se on totta, uskokaa pois! Siellä ei haittaa, jos menee pelkissä pitkiksissä Saleen tai jos menee pankkiin tukka pystyssä. Kaupungissa täytyy monesti hävetä itseään ja käytöstään, Lestillä kaikki tietävät millainen olen. Vanhana mummuna olen varmasti dementikko, joka vain kaivaten höpisee Lestille menosta ja äitin lihapullista. Sitten ne hoitajat saavat yrittää sanoa mulle, että "kuule, et ole asunut Lestillä enää kuuteenkymmeneen vuoteen, eikä äitikään enää ole siellä..." Enkä minä tietenkään suostu uskomaan, vaan elän unelmissani.

Pesin eilen nyrkkipyykkiä. Eihän siitä puhdasta tullut, vaikka kuinka vaivasin. Jag stinker! Eivätkä nuo farkut kuiva varmasti ikinä, ennemmin homehtuvat tuohon pyykkitelineeseen. Miksei kukaan rikas ihminen voisi ostaa mulle pyykkikonetta? Miksen voisi voittaa Ässä-arvasta 10 000 euroa? (Ehkä siksi, etten osta arpoja.)

Kääks, mua ahdistellaan mesessä. Palataan! Pitäkää mukava viikonloppu te, joilla siihen on mahdollisuus!

Siinä tämän päivän sana. Tämä tekemättömyys ja tyhjän panttina oleminen saa mut hulluksi. Minä haluan kotiin. Haluan pestä pyykkiä.

Kääks tuota kipaletta. Se soi hammaslääkärissä ollessani radiossa. Nyt aina, kun kuulen sen biisin, palaan välittömästi hammaslääkärin tuoliin porattavaksi. And it makes me smile :D

Tänään olisi mitä loistavin tilaisuus ja ilma retkeilyä varten. Minä haluaisin laittaa kumpparit jalkaan, reppuun termospullon täynnä kahvia, ottaa ämpärin käteen ja lähteä metsästämään puolukoita. Ämpärin voisin ehkä jättää kotiin kuitenkin, koska tärkeintä siinä olisi nimenomaan se RETKEILY. Kirpakka syysilma ja orastava ruska. Sitä minä haluaisin! Täytynee lähteä kotiseudulle samoilemaan, eihän tästä muuten mitään tule. Täältä en jaksa kävellä niin kauas, että pääsisin rauhalliseen metsään.

Vähän.

Syyt:

1) Mulla on jumalattoman rumat hiukset!

2) Pesukoneen petturimaisuus

3) Tää jumalaton sotku tässä huushollissa!

4) Nenää kutittaa, mutta aivastus ei silti tule

5) En tiedä miten koulun ja töiden kanssa käy

6) Mulla ei ole puhtaita vaatteita

Mulla on hampaassa kauhea reikä. Niin kauhea, että kun sen havainnoitsin, sain melkein slaagin ja pyörryin siihen paikkaan: "Äiti herre guuuuuuuuud tuu äkkiä kattoon mikä mun hampaassa on!!!!"
Äiti oli näkevinään myös toisen reiän. Mun hampaat on paskana. Samoin mieli. Ja maha jännityksestä sekaisin. Olen nimittäin juurikin kohta puoliin lähdössä h-lääkäriin. Aamulla heti kun heräsin, se tunne oli siellä. Se kammottava tunne. MINÄ EN SELVIÄ SIITÄ PORAUKSESTA HENGISSÄ. Onneksi Susanna lähtee mukaani henkiseksi tueksi ja pitämään kädestä kiinni. No, ehkä ei ihan niin, mutta mukaan kuitenkin.

Eilen kävin mummulla saunassa. Se talo on ihana, vaikka se on ikivanha. Tai ehkä juuri siksi. Ajattelin mummua ja pappaa ja niiden elämää siinä talossa. Mitä kaikkea siellä tapahtuikaan! Nyt se talo on hiljainen ja tyhjä, jossakin saattaa kyllä silloin tällöin raksahtaa. Minä muistan, kun minä ja Kalle tehtiin jukurttipurkeista laskuvarjoja ja heitettiin niitä yläkerrasta alakertaan portaita pitkin. Ne leijuivat hyvin. Muistan, kuinka mentiin mummun kanssa yläkertaan päiväunille ja mummu piti koko ajan kädestä kiinni ja kertoi tarinoita. Olen unohtanut melkein kaikki ne tarinat. Se harmittaa. Mutta niitä hetkiä en unohda koskaan. Tai sitä, kun nukuin papan selän takana sohvalla, jossa oli kutittava villa(?)päällinen. Papan selkä oli iso ja turvallinen, sitä vasten uskalsi helposti ummistaa silmänsä ja nukahtaa. Mummun ja papan talo on täynnä muistoja ja yläkerta hieman pelottava. Vintissä en uskalla mennä iltaisin yksin käymään. Eilen laitoin saunanraikkaana vanhan lp-levysoittimen soimaan. Laitoin pyörimään sellaisen levyn, missä Lontoon sinfoniaorkesteri soittaa rock-klassikoita. Voi sitä David Bowien Life On Mars- kipaletta! Sydän tuntui pysähtyvän. Vain minä, David Bowie, Elämää Marsissa ja vanhuuttaan natiseva mummun talo. Siinä hetkessä oli taikaa. En ole pitkiin aikoihin elänyt todeksi mitään niin kaunista. Minä olen osa historiaa. "Olen osa tätä satua, tätä tarinaa."

Iskä lupasin minun perivän sen talon, leikillään tietysti. Aloin kuitenkin ajatella miltä tuntuisi hieman kunnostaa sitä ja asettua siihen asumaan. Taloon, jonka tarinan minä tunnen. Olisin vahva lenkki sukupolvien ketjussa. Ehkä mummu olisi ylpeä minusta, jos muuttaisin siihen. En tiedä, mutta ajatuksella on hauska leikkiä.

Miksi en voisi vain leikkiä ajatuksella hammaslääkäristä? SE RIITTÄISI MINULLE IHAN HYVIN! Ei tarvitsisi näyttää, kuinka se toimii käytännössä. Auttakaa minua, pelottaa ihan kamalasti.