IRC-Galleria

Olen oppinut kirkumaan aika myöhäisellä iällä. Oppinut, en tietoisesti, mutta alitajuisen tarpeen takia.

Muistan lapsuudestani kolme kirkumistilannetta, joissa en osannut äänellä oikein.

1. Noin seitsenvuotiaana minua viisi vuotta vanhempi tyttö kirkui nähdessään hämähäkin navetan parvella. Yritin ymmärtää miksi, ja kirkua teeskennellen mukana. En silloinkaan ollut mikään hämisten ylin ystävä, mutta kun karvajalalla on koko vähemmän kuin kenkäni pohja, ei sitä kirkumalla kohdata.

2. Ala-asteella kävin partiossa viikottain. Odotimme ryhmäni kanssa valvojia, yläaste/lukioikäisiä tyttöjä, partiokolon edessä. Niiden saapuessa koko lauma juoksi kirkuen kimppuun. Seisoin sivussa odottamassa sisälle pääsyä, enkä osallistunut tuohon yleiseen tervehdykseen. Mietin asiaa silloin monet illat, enkä kyennyt ymmärtämään toisten käytöstä.

3. Menin noin kymmenvuotiaana lintsillä vähingossa pikajunaan. Kauhusta kankeana puristaessani turvakaarta ihmettelin, miten kukaan voi siellä kirkua. Koetin kyllä, mutta minusta ei peloltani kyllä irronnut juuri pihinää kummempaa. Ja sitten vielä toinen kierros...

Ääntä minusta on kyllä halutessani lähtenyt. Esitelmiä pitäessäni ei, mutta näytellessä tarvittaessa. Omaani puolustaessa olen hyvin äänekäs, ja kassallakin se ääni löytyy aina hetken harjoittelun jälkeen.

Ylenmääräinen minun silmissäni turha kirkuminen ei oikein onnistu. Vieläkin sähkähtäessäni olen lähinnä hiljaa (mitä iloa siitä kirkumisesta olisi, monsterihan löytäisi minut helpommin, ei, paras olla hipihiljaa), kukaan henkilö ei saa minua kirkumaan (ehkä joskus solvauksia, mutta fanittaja en ole. Jos auton perässä juostaan, silloin juostaan ja jätetään energian tuhlaaminen kirkumalla pois) ja huvipuistoissa olen yhä hiljaa.

Vaaratilanteessa saatan kirkua varoituksen, ja kylmät kädet vartalolla saavat kirkumaan, mutta minä huudan, täyhään, kiljun, karjun ja muutenkin mekastan hyvin tahdonalaisesti, ja harvoin.

Enkä kestä kirkumista. Erityisesti pikkulasten suusta nousenva kirkuna saa niskavillat pystyyn. Kirkuna, joka päättyy nauruun, on jotain niin kummallista...

Äänimaailma on kuitenkin lopulta noussut osaksi minunkin repertuaariani. Ehkä tunsin syyllisyyttä, tai joukkoon kuulumattomuutta, niin vahvasti ollessani hiljaa muiden kirkuessa, että aivot omia aikojaan opettivat minut kirkumaan.