IRC-Galleria

SPOILAA tähän mennessä näytettyjä jaksoja
Sherlock Holmes ja synnyttämisen taito

Televisiossa normaaliksi leimatuilla toimintatavoilla voi olla hyvin monimutkaisia ja kauaskantoisia seurauksia. Hiljattain katsomassani Becky´s Journey –dokumentissa elokuvan nigerialainen nimihenkilö kertoo kotimatkastaan salakuljettajien autossa. Pyrkimys päästä Eurooppaan laittomin keinoin ei ollutkaan mennyt suunnitelman mukaan, ja paluumatka oli rankka. Yhden mukana matkanneen naisen synnytys käynnistyi keskellä aavikkoa. Becky kuvailee, miten autossaolijat asettivat synnyttäjän selälleen ja yrittivät parhaansa mukaan ohjeistaa, miten hengittää oikein. Becky itse muisti tv-synnytyksissä usein huudetaan ”push”, ja hän kertoo jääneensä toistamaan sitä. Lapsi saatiin ulos, mutta synnyttäjän verenvuoto ei loppunut, joten hän menehtyi.

Länsimaisen tv:n kliininen sairaalasynnytys ei ole hyvä esikuva hiekkaiselle erämaasynnytykselle. Se ei ole hyvä esikuva edes länsimaiselle kliiniselle sairaalasynnytykselle. Kuvaviihdesynnytys noudattaa usein samaa nopeatempoista ja suppeaa kaavaa. Vesien meno on kuin synnytystapahtuman money shot – nyt tapahtuu jotain. Kun raskaanaolija on suuren sähellyksen ja paniikin saattelemana työnnetty ensin taksiin ja sitten sisään sairaalaan, laskeutuvat siniset verhot ja seuraava kuva onkin hymyilevästä, siististi meikatusta vauvasta. No ei sentään, yleensä vauva sentään kuvataan luonnontilassa, vaikka juuri synnyttänyt onkin ehtinyt itsensä kumman tarkasti ehostaa.

Todellisuudessa hyvin harva synnytyksistä alkaa vesien menolla. Synnytys ei yleensä etene niin nopeasti, että paikalle tarvitaan taksi, jonka takapenkki on vaarassa joutua sairaalasängyksi. Sairaalaan ei ole edes pakko mennä, vaikka suomalaiseen todellisuuteen sellainen kuva kyllä istuu varsin hyvin. Euroopan maista Hollannissa noin kaksikymmentä prosenttia vauvoista syntyy kotona. Televisossa synnyttäjä yleensä jätetään makaamaan sairaalasänkyyn piuhoihin kiinnitettynä. Synnyttäjän selinmakuu hidastaa pahimmillaan prosessia huomattavasti, kun maan vetovoima ja synnyttäjän asento eivät pääse tukemaan syntymää, ja sen jälkeen synnyttäjän palautumista. Makaaminen tarjoaa lääkärille mukavan kirjoituspöytämäisen työasennon, mutta sairaaloissa ollaan pikkuhiljaa luopumasta makuuttamisesta sen synnytystä haittaavien puolien vuoksi. Monille nuorille ympäri maailmaa tämä on kuitekin edelleen odotettu asento: heidän äitinsä synnyttivät näin, ja niin synnyttävät tarinoiden henkilöt televisiossa.

Iso-Britannian YLE:n, BBC:n, uusin tv-sarja mestarietsivä Sherlock Holmesin seikkailuista on seitsemässä vuodessa kerryttänyt kolmetoista jaksoa. Puolentoistatunnin pituutensa ja rakenteensa vuoksi ne muistuttavat enemmän tv-elokuvia kuin sarjaa. Tuoreimman tuotankokauden ensimmäinen jakso alkaa tv-synnytyksellä ja päättyy kuolemaan, eikä keskellä tee muuta kuin poukkoilee ja rämpii. Tarina ei kulje eikä kuljeta, ja aiemmista osista tuttua tapahtumat yhteen sitovaa juonta ei oikeastaan edes ole. ”The Six Thatchers” ei pääse vauhtiin, se ei tavoita flowta. Kun tarina ei nappaa mukaansa, ei myöskään lopun kuolema pysäytä. Ennalta-arvattavuus lisää ärsytystä; kuoleva hahmohan vain sysätään sivuun.
Aiemmissa jaksoissa Sherlock on nerokkaasti tuotu viktoriaaniselta ajalta moderniin ympäristöön vaihtamalla kiireelliset sähkeet tekstiviesteiksi ja Watsonin lehteen kirjoitetut raportit blogiksi. Näkymätön käsi kirjoittaa niiden tekstit suoraan ilmaan, ja katsojalle tarjotaan näin mahdollisuus lukea niitä yhtäaikaa Sherlockin kanssa. Kohtauksissa on taikaa ja tyyliä: rikollinen soittaa klassista musiikkia taskusoittimestaan ja ottaa muutaman balettiaskeleen iskeäkseen säpäleiksi kruununjalokivia suojaavan lasin. The Six Thatcherissa oletettavasti majesteettisiksi tarkoitetut kohtaukset Lontoon Akvariumissa eivät onnistu ihastuttamaan kotiruudun edessä. Ne toimisivat paremmin elokuvateatterissa pimeyden keskellä suurella kankaalla. Kuvallisesti kekseliäät ja onnistuneet kohtaukset kompastuvat tässä jaksossa tv-ruutuun. Suutari pysyköön lestissään, ja liikkuvaa kuvaa sisältävän teoksen tekijä tarkistakoon esitysalustan, vaikka tuontantokauden päätösjaksoa jo joissain maailman kaupungeissa teatterissa näytettiinkin.

Teknisesti kömpelöstä ja juonellisesti huolimattomassa jaksosta haluan kuitenkin nostaa erityistarkasteluun juuri alun syntymän. Lapsen saa Mary Watson, Sherlockin parhaan ystävän John Watsonin kanssa naimisiin mennyt hahmo. Sarjan Mary Watson on aiemmassa elämässään ollut tehokas palkkamurhaaja. Luomalla hahmolle aktiivisen taustatarinan, uusimman version kirjoittajat pakenivat Conan Doylen Maryn suppeaa ”oivaa vaimomateriaalia” –ylistystä. Naisilla onkin sarjassa poikkeuksellisen paljon erilaisia, joskin kapeita ja yksinkertaisia, rooleja. Hahmojen jako alkaa muistuttaa selvästi todellisuutta, jossa vain puolet vastaantulijoista on miehiä. Päällisin puolin näppärät ja pystyvät naishahmot haastavat jopa Sherlockin itsensä. Naisten elämään liittyviä kokemuksia kuitenkin häivytetään, ja naisia arvotetaan heidän Sherlokille ja tarinalle antaman hyödyn tai miehiseen lokeroon sopimisen perusteella. Myös Maryn tappaminen The six Thatchers-jakson lopussa tiputtaa hänet pelkäksi työkaluksi, jolla tarinan pääkaksikko saadaan tukkanuottasille. Mary todellakin kuolee liian nuorena, eikä hahmon valtavaa potentiaalia hyödynnetä lainkaan.

Synnytys ja Sherlock-ohjelma ovat molemmat erityisesti nuorten naisten asia. Sarjan alusta alkaen sen suursuosiota ovat rakentaneet juuri teini-ikäiset tytöt. He eivät ole tyytyneet vain katsojiksi, vaan eri puolille maailmaa on perustettu säännöllisesti kokoontuvia fanikerhoja ja Sherlockin juonen yksityiskohtia pohditaan kiivaasti netin keskusteluyhteisöissä. Sarjan aiempi jakso "The Empty Hearse" hyödynsi käsikirjoituksessaan suoraan fanien teorioita siitä, kuinka Sherlock mahtoi itsemurhansa edellisen jakson lopussa lavastaa. Sherlock toki koskettaa suurta joukkoja erilaisia ihmisiä, ja kaikilla näillä ihmisillä on mahdollisuus vuorovaikuttaa synnytyskulttuurin kanssa. Peräänkuulutan tekijöiltä kuitenkin vastuun kantamista synnytykseen liittyvien asioiden esittämisessä juuri innokkaan teinityttöyleisön edessä. Heidän todellisuutensa kanssa synnytys selvimmin risteää. Juuri nämä fanit ovat niitä, joilla on valta tehdä valinnat synnytyksissään. Juuri he ovat niitä, joihin huonosti sujunut synnytys suorimmin vaikuttaa. Sherlockin tekijöiden tulisi tunnistaa valtansa ja tehdä vastuullisempia valintoja.

Yleisö odottaa Sherlock-sarjan tapahtumilta nopeaa tempoa, mutta evolutiivisesti nähtynä stressaavassa tilanteessa, hälinässä ja kiireessä, ei kannata ottaa riskiä synnyttää. Aggressio ja juokseminen ovat omiaan pysäyttämään tai hidastamaan synnytystä. Synnytyksen käynnistäminen tai avittaminen lääketieteellisesti on aina huonompi vaihtoehto kuin synnytyksen jatkuminen omalla painollaan, sen luulisi lääkäri John Watsonin tietävän. The Six Thatcherin alussa hän kuitenkin ajaa vaarallista nopeutta kohti sairaalaa karjuen samalla tulevan isän hellyydellä Sherlokille ja Marylle. Tilanne on ohi nopeasti, ja kuva siirretään tuoreen, tiukasti vaatteisiin käärityn, lapsiperheen hymyihin. Synnytys itse tapahtuu kuvan ulkopuolella. Verinen vatsanseutu esitellään jaksossa myöhemmin Maryn kuoleman, ei lapsensaannin, yhteydessä. Kuolemakohtauksen pohjalta voidaan huomata, että ikärajatkaan eivät tulisi vastaan, jos synnytystä haluttaisiin näyttää enemmän.

Aiemmin julkaistussa Watsonien häistä kertovassa jaksossa "The Sign of Three" Sherlockin salapoliisin hoksottimet keräävät tietoja, joiden pohjalta hän ensimmäisenä huomaa, että Mary Watson on raskaana. Nämä vihjeet näytetään myös yleisölle, sarjalle tyypillisenä kutsuna vuorovaikutukseen ja osallistumiseen. Miksi sitten Sherlockin paras anti synnyttävälle Marylle on ”hengitä näin, puuh, puuh” kuten tv-synnytyksissä on tapana? Mihin katoavat Sherlockin ilmeisen laajat tiedot raskaudesta, nyt kun niille erityisesti olisi käyttöä? Uutta perhettä suojelemaan lupautunut kummisetä on varmasti lukaissut paksun pinon synnytyskirjallisuutta, samalla tavoin kuin bestmanin roolin omaksunut Sherlock hääjaksossa poistuu mukavuusalueeltaan taatakseen hääparille unohtumattoman illan. On toki synnytyskirjallisuutta, ja sitten on synnytyskirjallisuutta, mutta Sherlokin tyyliin ei kuulu alistua auktoriteeteille ja hyväksyä sellaisia lauseita kuin ”kyllä ne sairaalassa tietävät, miten toimia, ei tarvitse valmistautua”. Sellainen ei kuulu Marynkään hahmon toimintatapoihin, joten tarkka synnytyksen tutkimisen ja aktiivisten valintojen puute vaikuttaa oudolta. The Six Thatcherin sairaalaankaahauskohtauksessa takapenkillä ilman turvavöitä matkustavan Maryn turvallisuus ei vaarantuisi lisää, vaikka hän siirtyisi pois kivuliaasta ja epäedullisesta istuma-asennosta. Sherlockin hoksottimilla pelkkä synnyttäjän lantionseudun anatomian tuntemus riittäisi keksimään, että on fiksumpaa olla litistämättä painoa synnytyskanavan päälle.

Vaikka Sherlockin hahmo on käsikirjoitettu raskaudesta paljon tietäväksi, sarjan käsikirjoittajat eivät sitä taida tuntea knoppitietoa laajemmin. Tämä on yllättävää laiskuutta kirjoittajilta, joiden päätyönä on luoda monimutkaista tv-sarjaa, jossa päähenkilö selvittää rikoksia ajattelemalla. Kengänpohjien maa-ainesjäämien molekyylirakenteita ja veren jäätymispistettä on varmasti pohdittu kirjoittamossa kerran jos toisenkin kunnollisten lähteiden kera. Onko kyse silkasta aktiivisesta välinpitämättömyydestä? Sarjan kaikki keskeiset tekijät ovat miehiä, joten ”naisten asioihin” paneutuminen vaatisi erityistä viitseliäisyyttä.

Kautta lyhyen esiintymisensä Maryn hahmo pääsee aktiiviseksi osallistujaksi ihmekaksikon puuhiin. Ammattitappaja taitojensa vuoksi Sherlock kutsuu hänet töihin lapsen syntymän jälkeenkin. John-isä hoitaa vauvaa silloinkin, kun Mary lentää omin neuvoin etsimään kannoilleen lähtenyttä entistä rikoskumppania. Useat kohtaukset The Six Thatcherissä esittävät tälläistä lastenhoidon modernia tasajakoa. Samalla kuitenkin keskitytään yhä miehiin, miesten tarinoihin, miesten vuorovaikutukseen toistensa ja naisten kanssa. Synnytyksen kuvaaminen aktiivisesti ja suoraan olisi ollut uniikki tilaisuus sisällyttää pääasiassa naisten kokemuspiiriin kuuluiva asia huippusarjaan pakottamatta. Tarinan kehittymisen kannalta katsottuna synnytys olisi ruumiillistanut tarinaa aivan uudella tasolla. Seksuaalisesti kokematon ja kehoaan lähinnä haittana tai välineenä pitävä Sherlock on oopiumia yleisössä istuville koulukiusatuille älyköille. Esittämällä synnytyksen voimakkaana, kauniina ja hyvänä kokemuksena sarja olisi siirtynyt aktiivisesti pois kovuuden ja kylmyyden rajoittavasta muodosta. Synnytys olisi peilannut sarjan kuvakielessä Sherlockin hahmon persoonan inhimillistymistä, joka alkoi Watsonin tapaamisesta, ja josta on tullut tarinan todellinen sankari. Voimakas syntymä ja elämän luominen olisivat toimineet jakson sisällä kontrastina lopussa esitetylle ruumiin heikkoudelle kuolevaisuuden muodossa. Olisipa sarjassa aiemmin esitetty riitaa haastava alastomuuskin voitu nyt jalostaa luonnolliseksi alastomuudeksi.

Synnytyksen itsensä esittäminen televisiossa on haastavaa. Sille ei juuri ole perinteitä, ja siitä suuttuu takuulla joku. Synnytys olisi voitu kuvata hitauden tehokeinoin, kuten Sherlokissa kohtauksia on tehty. Sellaisia piinaavia, odottavia hetkiä, jolloin tietää, että nyt tapahtuu, mutta vielä hetken ajan pääsee ihailemaan ympäristön yksityiskohtia, tapahtuman majesteettisuutta, odotuksen kutkuttavuutta. Tälläisiä kohtauksia on myös The Six Thatcherissa, mutta synnytys on vain hektistä, ja suurimmalta osin leikattu kokonaan pois. Harkinnanvaraa olisi: Maryn pyöreän vatsan näyttävästä kylpykohtauksesta nopeatempoiseen vatsatanssikohtaukseen. Yllättävänä yksityiskohtana Sherlock voisi toimia tanssin opettajana. Maailmanmiehenä Sherlock varmasti tietää, että vatsatanssi on synnyttäville tehokas tapa säätää kipua ilman lääkkeellisen kivunlievityksen vaaroja. Synnytyksen olisi voinut kuvata sarjalle uskollisen tyylikkäästi ja opettavaisesti. Sarjan kirjoittajat ovat osoittaneet erinomaista taitoa luoda unohtumattomia kohtauksia. Jakson turhalta tuntuvien, toisiinsa kunnolla liittymättömien kohtausten virtaan olisi helposti saanut upotettua hyvän synnytyskuvauksen. Maryn todellisuudesta, naisen todellisuudesta, olisi jopa voinut tehdä koko jaksoa sitovan elementin.

Episodin loppuessa olemme yhä tottuneempia sarjamurhaajien ajatusten yksityiskohtaiseen esittelyyn. Haluamme mieluummin nähdä kymmeniä kertoja, miten elämä päättyy, kuin kerran miten se alkaa. Ehkä emme ymmärrä miten syntymän raastava kipu ja syvä onni voivat elää samaan aikaan, mieluummin jaamme teot ja kokemukset kokonaan hyviin ja kokonaan pahoihin. Sekoituksen kuvaaminen: siinäpä haaste käsikirjoittajille.