IRC-Galleria

Äääh. Kirjoitin pitkän postauksen rakkaudesta, ja ajoin siinä itseni umpikujaan (pääsemättä vielä edes kunnolla asiaankaan..), josta minut ulos päästäisi vain koko tämän maailman systeemin muuttuminen.

Hyvin simppelisti:

Jos me kaikki vaan alettais elää täällä sovussa, toisiamme kunnoittaen, rakastaen ja ymmärtäen, pitäen huolta ja pyrkien globaaliin hyvään oloon, se olis musta aika jees.

Miksi se on niin himskatin vaikeaa?
Voisiko joku kertoa? Asia todella vaivaa minua ja ahdistaa usein.
Onko ihminen perustaltaan paha? En usko, vaikka uskon että olosuhteet saattavat meistä sellaisia toimia esiin saada. Miksi sitten kohtaan niin paljon pahaa? Miksi itse tuotan niin paljon pahaa?

Auttaisikohan jos emme yrittäisi omistaa asioita? Miksi pitäisi omistaa?

Tahtoisin nähdä rauhan maan. Rakkauden, hyväksymisen. Tahtoisin itse kyetä siihen peremmin; yritän pontevasti, mutta esimerkiksi oudoissa tilanteissa luisun helposti ikäviin toimintamalleihin.

Niin, en mä ihan totta tarkottanu suututtaa tai satuttaa. Tein kun en muuta osannu. Ja kuitenkin tuntui että olisi pakko jotain tehdä.

"Ehkäpä elämä onkin vain sitä miltä tuntuu / väsynyt todellisuus hiljaa ohitsemme ontuu"
ja
"Kymmentuhatvuotisen historian tulos: Hengitys - sisään ja ulos"

Kuka haluaa astua mun valtakuntaan?

Huoh.

Minulta-pöllittiin-takaovi.

Voih, tajusin just: tekemällä itsemurhan (koska en tykkää elää), elämänkatsomukseni mukaan palaan energiaksi ja materiaksi kiertoon. Niin, tälle samalle perhanan pallolle. Täältä en pääse pois, ahdistus seuraa esanssiani kaiken aikaa. En pääse pois kiertokulusta pahassa paikassa.

(Pitäisiköhän ryhtyä kristityksi... Pääsisi taivaaseen...)

Pakko-parantaa-elinoloja-täällä - itseäni varten, tulevaa olomuotoa varten.

Vai olisiko mahdollista että pääsen johonkin toiseen galaksiin... Onnellisten ituhippien galksiin, jossa pilvi virtaa ja vapaa rakkaus ei levitä sukupuolitauteja.

Toisaalta, koska mieluusti näkisin nykyisen ihmiskunnan/-lajin tuhon, ehkä sittenkin pitäisi edesauttaa sitä.. Toisaalta tämä riippunee siitä, uskonko ihamiskunnan voivan valaistua, vai uskonko että joka tapauksessa koko homma menee pieleen ja maapallo hankkiutuu itse eroon kuonasta...
(Oho, tuli mieleen: Miksi palloa edes pitäsi suojella? Miksi sen pitäisi säilyä?)
No tehdään vaikka näin: odottelen vähintään vuoteen 2012. Katsotaan sitten tarvitseeko katsoa.

Mutta mitähän puuhailisin siihen asti...

("Hetkinen...Miehän oon aikuinen, miehän saan tehä mitä mie haluun!")

Menin ja tein leivän. Kaksi vaaleaa viipaletta, väliin niitä kemikaalitomaatteja tosta alemmasta postauksesta, valmiiksi siivutettu edam-siivu, meetvursti siivu (pippurireuna), majoneesia (hei, olen sentään englannissa) ja margariinia.
Oli ihan hyvää sillähetkellä kun söin.

Nyt ällöttää. Todella rasvainen olo, ja samoin pippurinen maku suussa.

Luultavasti kuolen nälkään ennen suomeen paluuta.

No nyt ne porkkanatikut loppu. En oikeen jaksais mennä tekemään lisää... Pitäsköhän tehdä niille majoneesidippi... (Whar.) Vieläkin tekee mieli syödä. Iik, olen possu. Ei kun en, olen mitä syön, eli en voi olla possu, mutta olenkin porkkana. Wiiiihiii.

Miksi kukaan kysyi...

Mietin pääni puhki, että mitä söisin kun tekee mieli natustella. Kävin mielessäni läpi lähikaupan karkkiosaston (valkeaa sokeria ja lisäaineita), snäksiosaston (suolaa ja tyydyttämättömiä rasvahappoja), suunnilleen kaiken kekseihin ja jäätelöön ja takaisin. Mitään fiksua ei tullut mieleen.
Aloin pohtia vihannespuolta. Tajusin että meillä on jääkaapissa (jee, ei myrskyn läpi tarpomista sinne kauppaan) porkkanoita. Kävin veistämässä pari tikuiksi, ja nyt on leuoille tekemistä.

Olen silti aika pahasti jumissa valkean viljan, sokerin ja muiden ravintoaineköyhien ruokien suurkulutusperheessä. Joten toistaiseksi mussutan vaikka mitä epäterveellistä (myös maapallon kannalta; esim broileria mitä en kyllä omassa kodissani syö) ja vain haaveilen kunnollisesta, terveellisestä ruokavaliosta. Ongelmia tulee kun luen lisää ja lisää ravinto-oppia: kohta en vaan löydä mitään mitä söisin, tuijottelen vaan huuli pyöreänä jääkaappiin että nälkäiseksi jäänen tänäänkin...

Varsinkin kun tuon ruuan kammoksuminen on tavallaan henkistä laatua. En jaksa vaivautua tekemään ruokaa kun se kumminkin on tosi köyhää. Vaikkapa joku voileipä; kasviksilla täytettynä se maistuu, mutta kun siihen sitten kuitenkin "pakosta" kuuluu leipä ja margariini, kenties myös juustoa tai lihaa. Ja kasvikset pitää huuhdella ja pestä ja... Niin, kaupasta ostettavan ruuan saattaminen syömäkuntoon - niin vaivalloista.

Mun käsiä kirveltää. Epäilen syyksi eilen Lidlistä (jee, jopa englannissa on Natsi-Siwa) ostettuja tomaatteja, joita hetki sitten käsittelin. Vastaavissa kemikaalitilanteissa on ennenkin tullut samanlaista oiretta. Kyse ei ole tomaateista itsestään, koska sitä voin kotikasvatukse tuloksena syödä määrättömästi. Tai lähes tulkoon.
Kitalakikin tuntuu hieman aralta. Sekään ei voi johtua muusta, koska en ole tänään syönyt mitään (mikä sitä voisi aiheuttaa).
Kun pistin ensmmäisen tomaatin suuhuni, pesemättä tai huuhtomatta (olen laiska ja olen tottunut syömään lähiruokaa, josta huuhdotaan korkeintaan multa pois) mikä makunautinto minua kohtasi: kasvihuoneen maku. Ah autuutta, lapsuudessa kasvihuoneruoka oli kesän herkku.

Mutta niin, vaikuttaa kovasti siltä ettei tuollainen nautinto ole niitä elimistölleni parhaita...

Tai sitten syynä on vain löytämäni kemikaaliblogi nostama herkkyys: http://kemikaalicocktail.blogspot.com/2009_04_01_archive.html
lukekaa, ottakaa opiksi, nauttikaa.
Meille valehdellaan.

Vasta näin jälkikäteen tuo tuli mieleeni, ja tajusin yhdistää sen tämänpäiväiseen.
Kiipesin taas kerran koulun pihalla puuhun (minimittainen kellohame, mutta mulla onkin ne isot alkkarit (ja tehdäkseni kutun selvemmäksi, mitä minä menetän jos joku näkee hameeni alle?)), ja tällä kertaa siinä sitten pari pienempää tyttöä tuli yrittämään samaa (kun pari pienempää poikaa veteli puussa kuin oravat; tarvitsen shortsit että voin kokeilla semmoista - huomenna sitten) mutta ei tuntuneet he millään pääsevän puuhun. Itse istuin mä oksalla ylimmällä, joten näppäränä sitten yksinkertaisesti ojensin käteni alas, ja autoin yhden tytön (olisin auttanut muitakin, mutta se on aika pieni puu, ja aikani oli rajattu) ylös (ja se muuten oli aika painokas, pelkäsin hetken että putoan...).Se oli ihan innoissaan. Nojoo, onnistui ensin jumittamaan kenkänsä yhteen koloon, ja sitten oli vaikeaa päästä alas, mutta sillä tavoin oppii. Hyvä.
Tuli omat "urheilusuoritukset" mieleen kun puusta laskeuduttuaan se teki riemukkaan tuuletuksen. "Thank you so much."
You´re most wellcome, my pleasure.
Ja taas on helvetin liekeiltä säästytty.

Ps. Kotoa tuli tukea tankotanssiharrastusidealle:
"Kuulostaa pimeeltä, eli sopivalta sulle."

Tämä kuittaa.

Ja lisää siitä hulluudesta, minulle on käynyt tismalleen samoin kuin noissa kuudessa kohdassa:
Wolfgan#blogcomments
En usko persoonalliseen Jumalaan. Mutta taidan itse olla.

Tiukassa kynähameessa mikään ei näytä jäävän arvailujen varaan.
Ilmavassa kellohameessa tuulisella säällä mikään ei jää arvailujen varaan.

Onneksi on nätit alushousut, ja ne mieluummin kuin saumanäkyvyyspelkoisen stringit.