IRC-Galleria

...mutta eihän nekään ihailleet minua."

Todellä hyvin sanottu.

Mulla ei koskaan muksuna ollut idoleita (ei vieläkään).

No ehkä Äiti Teresa hetkellisesti (sen aikaa kun katsoin hänestä ohjelman). Mutta kuka tahansa onkaan idolisointihaluani nostanut, en koskaan ole idoliseerannut koko tyyppiä, vaan jotain pientä osaa.

Ei, menen ja teen kaksi.

Milloin?

Mutta eilinen oli "ihan vitun jees", eikun parempi, oli hyvää seuraa ja ilmaista alkoholia (vaikka kuinka yritin selittää kantaani siihen että seuralainen maksaa... joooooskaan en kopvin ponnekkaasti, viitaten siihen etten maksanut mitään. ensi kerralla sitten.)

Englanti sujui miten sujui, osaan paljon sanoja mutten saan kieltäni käännettyä siten kuin pitäisi. Vaikka eipä se tuntunut haittaavaan.

Olin leimannut kynsiin pieniä kirsikankuvia, ja minulla oli niihin sopivat alushousut.


Tänä aamuna katsoin peiliin, ja olin hyvin kaunis.


Ja sitten pyysin maailmalta (tai ehkä enemmänkin ihmettelin että mistä löytyis) katja- ja peppityttöjä. Kun hengaan uusissa paikoissa usemmiten poikasten kanssa, who knows why, ja olisi kiva löytää saksalaista neitiseuraa myös.

Maailma ei toimi, jollet sinä toimi.

Niin, niin sitten kotimatkalla puolitorkuin s-bahnassa, kiitos eilisillan joka muuttui yöksi ennen helliä jäähyväisiä. Ja kun vihdoin heräsin Olchingissa poistumista varten, ja katsoin ympärilleni, mitäs siinä vieressä ja vastapäätä istui, ellei juuri sellaisia neitoja mitä olin kaivannut. Tuntui typertyneeltä (merkityssuhteet), mutta myöhäistähän se silloin tietysti oli.

Olin jopa aiemmin tänään harjoitellut jutun repimistä ilmasta vieraiden kanssa, kun juttelin henkeviä venäläisen työmatkalaisen kanssa u-bahnassa.

Että tota silmien auki pitäminen siis auttaa näkemään.

Täällä kävi vierailulla semmoin mini-ihminen, vauveli, jonka sain syliini. Ihan pieni pallero, korostan kohtaa pieni, pehmoinen ja pudas ja silkkinen ja kaikin tavoin ihana.

Tosin lopulta se sitten alkoi rääkyä niin-maan-perk... ja muistin taas mikseivät vauvat ole hankintalistallani.
Onneksi biologinen kelloni on digitaalinen.

Tai siis niiden puutteesta; jos niitä olisi, hän voisi olla huolissaan niistä. Tiedättehän makuni; äitni kysyi joululomalla "onko minulla kavereita siellä Englannissa... siis muita kuin nelikymppisiä miehiä".
Mutta kai sitä saa viihtyä seurassa missä viihtyy.
Vastasin hänelle, että ei, kyllä ne kaikki on vasta kolmannella kymmenellä.

Laurence toivoisi että liittyisin johonkin sportgruppeen, mutta kun minä en harrasta urheilulajeja. Tai saa nähdä, ehkä sitä poledancea myöhemmin tänä vuonna: nyt ei ehdi, päiväni ovat täynnä (sain muuten lastenhoitokeikkaa). Kuitenkin kaikki urheilulajit joita harrastan ovat eniten yksilölajeja (joita voi tosin harrastaa yhdessä), eivätkä koskaan välineurheilua (eli lähinnä hyötyliikuntalajeja).

Oikeastaan kaikki harrastukseni ovat yksilöjuttuja; ompelu, lukeminen, kävely, pohdiskelu, pukeutuminen... kaikki se on tosin jaettavissa muiden kanssa, mutta harvoin ihmiset kokoontuvat yhteen lukemaan (vaikka se ihanaa olisikin).

Lisäkis on tämä minun aivoistani ilmeisesti johtuva ongelma; kun minä menen harrastukseen, minä menen sinne suorittamaan jotain, en hengaamaan kivassa hengessä muiden saman eläinlajin edustajien kanssa. Eikä se johdu vain voitontahdostani; vaikka menisin neulomaan lapasia, istuisin vaan omepluseuran nurkassa, auttaisin jos joku tarvitsisi apua, kysyisin sitä itse, ja vastaisin kun kysytään.

Minulta ei vaan luonnistu jaarittelu "päivää - kirvesvartta - tänään ei oo ripeksinny - ei ole ei - saasnähä jos huomenna... - näitkö muuten tämän leffan".
Tuo "oletko nähnyt tämän tai tuon leffan / lukenut tämän kirjan / katsonut salkkareiden viimeisen jakson" on minusta outoa kysyä. Mikä on todennäköisyys? Tosin itse olen kiinnostunut niin oudosta kamasta, että ehkä siksi en osaa kysyä sopivasta. "Oletko muuten lukenut Vladimir Nabokovin Lolitan?"

Haluan keskustella, en vain puhua. Haluan kehittyä yksilönä, en vain nyökytellä iloisessa laumahengessä.

En ole itse huolisani; oltuani täällä kuukauden minulla on jo jotain seuran tapaista (kolmekymppisiä miehiä, mutta mitä sitten; niitä ei vaan oikeen viitsi tuoda hosteja tapaamaan), ja onko se seura niin tärkeää? Minulle, ei.

Mutta kielitaidon kannalta se on. Olen suunnitellut meneväni kaupungille kävelemään ojennellen kohtuujännän näköisille tyypeille mainoksia itsestäni, tyyliin "anna säälistä - aikaasi".

Koska loppujen lopuksi, missä niitä kavereita myydään?
Ei sillä että olisi varaakaan.

Kotiin tullessani juna-asemalla jotkut pikkuperkeleet heitteli lumipalloja lähtevän junan ikkunoihin. Jotain naksahti, ja marssin kylmän viileästi ilmoittamaan että "das is so idioticsh (huomatkaa, olisin voinut sanoa "du bist so idioticsh", mutten ei hän ole idiootti(mainen), vaan teko. Enkä olisi osannut sanoa sinä monikossa), ich spreche nur venig deutsch so I can´t say what I think, but that is so stupid." Takaisin tuli "Why" selvällä englannilla, joten jatkoin "because this is perfect system, and you´re ruining it by doing that. I do not wan´t to see that ever again, just don´t do that." Sitten keräsin kaulukseni ja jolkotin pois paikalta, kotia kohti.

Onkin jo huominen. Vaihtui kuusi minuuttia sitten. Ai mitä, olen jälkeenjääneessä maassa?

Koulu ei sovi minulle. En halua oppia asioita siinä järjestyksessä jossa ne halutaan opettaa minulle.
"Mitä muuta sait selville kuuntelutehtävän keskustelusta." "No että toi toinen tyyppi on saanut töistään selkeät ohjeet aina kehua mestaa, meinaan niin paperistaluetulta tuo teksti kuulosti." (Eli en minäkään koululle sovi.)

Mutten tiedä mitä muutakaan elämässä tekisin. Olen kyllä kerännyt turhan korkean pinon tehkemistä (nyt ja lopuksi elämää).

Miksen voi elää lopun elämääni pukeutuen hienoihin kuteisiin ja lukien kirjaa? Ei tosin pidä unohtaa filosofisia keskusteluja, uimista eikä ruokaa. Mutta muuten, miksi tämä inha yhteikuntamalli on adoptoitava?

Mutten tiedä olisinko tyytyväinen edes maailmasta pois kääntyneellä omavaraistilalla. Päivä päivältä vaan tahdon sinne enemmän ja enemmän.

Tein kahdesta isosta sipulista, palasesta kukkakaalia ja muutamasta aurinkokuivatun tomaatin viipaleesta paistinpannulla... paistoksen. Lisäsin tietty kermaa, voita, aurinkokuivattujen öljyä, suolaa ja tomaattipyrettä. Ja ainiin, sinihomejuustoa. Ei pidä unohtaa, sekun on täällä käsittämättömän hyvää.
Tuli käsittämättömän hyvää (no ei ihme kun kaikki ainekset ovat suosikkejani). En vaihtais pois.

Yhä ihmettelen ett eikö nää käytä sipulia ollenkaan, vai enkö vaan löytänyt niitä kellarista.