Kestin ehkä hetken, jonka jälkeen oli pakko juosta ulos siitä yksinkertaisesta syystä, että nuo minua syyttävällä sormella (eli ei, ja juuri siksi kyllä) osoittavat kirjat tukehduttivat.
Ne tiesivät, että viimeisestä luetusta kirjasta on aikaa. Ne tunsivat, etteivät käteni enää osanneet koskettaa niitä. Ne kysyivät, onko keskustelu ihmisten kanssa todella sen arvoista, että unohdan ne. Etten löydä aikaa lukemiselle, joka todellisuudessa on elämässäni niin suuressa osassa, että olisin kuollut ilman sitä.
Niin monta tarinaa - olisi lukenut mitä tahansa tusinatekstiäkin, vain saadakseni lukea, kun seisoin tuossa suuressa kaupassa.
Luin vähäsen junassa. Vain yhden kappaleen. Tuntuu niin hyvältä, etten meinaa pysyä housuissani. (Kohten, koska menen suihkuun.) Tahdon ahtaa tuon kirjan sisääni, tahdon toisen parin silmiä voidakseni lukea nopeammin, tuntuu pahalta istua tässä ja kirjoittaa, menen ja luen.... vielä tämän sivun. Ja tämän.