Työpäivä meni ihan mukavasti. Mitä nyt vähän jalat kastu. Kumisaappaat tarvii ostaa.
Kävelin kotiin ja postilaatikossa oli ei niin mukavia uutisia sairaalasta. No, en tiedä tuleeko minusta ihmistä ikinä mutta jos tässä nyt hengissä pysyis.
Illalla puhkesin taas ajattelemaan niitä iänikuisia asioita joista en pääse eroon. Pitänee se uskoa että mulle ei ole kun yksi ihminen ja siksipä mun ei pitäs niin kauheesti koheltaa ympäriinsä.
Noh, semmosta. Tunnen itteni jo sen verran että tiedän mikä mua rauhottaa. Ei pettäny tälläkään kertaa.
Sydän vie, minä vikisen.