IRC-Galleria

Kotona oloa vaan taas. Elviksen kanssa juttelua. Se kovasti on jo sitä mieltä että minä olen sille se oikea ihminen ja että hän vielä varmaan muuttaa Suomeen. Huhheijaa.
Saksaa siinä tulee opeteltua ja Hepreaakin muutaman lauseen olen jopa vääntänyt. Kielten opettelu on kivaa.
Kotona kun on yksin niin on aina aikaa ajatella asioita tarkemmin ja muutenkin rauhottua. Tänä kesänä saa kyllä ihan tarpeeksi lentää ja niin pois päin. Näin viikonlopuksi pitäs kyllä jotakin muutakin keksiä tosin kun sisällä istumista, mutta kattoo nyt huomenna. Kaikki on mahdollista.
Aatu osottelee kaikkia kissamaisia vinkeitä ja välillä meinaa hermot mennä. Just eilen se keksi kiivetä keittiön kaappien päälle (en ees tiedä miten se sinne pääsi) ja sitten se tarvii aina kiivetä nostamaan sieltä pois, kun ei se ressukka uskalla itte tulla alas. Voi elämä mikä kolli mulla. =o)
Semmosia tässä vaiheessa.

Kesän merkki on se, että iltasin myöhään ja aamulla aikasin on niin valosaa ettei saa nukuttua. Heräsin taas aamulla suht ajoissa ihmettelemään, mutta nukahin sitten kyllä uudestaan ja nukuin yhteentoista. Sitten ihmettelin aikani että mitä tässä tekis, etin vielä papereita ja kävin kaupungilla. Auringossa on kuuma mutta tuuli on kylmää. Söin kaupungilla jätskin. Sitten tulin kotiin eikä tässä sen ihmeempiä. Kai se Elvis sieltä soittelee vielä tai ainakin laittaa viestiä.
On tää elämä tämmöstä. Joulukuusta asti on ollu kauheeta hässäkkää ihmisten kanssa (lähinnä miespuolisten... mikä villitys sekin oikeen on?) ja yksi kerrallaan ovat kaikki osottautuneet aika... pettymyksiksi. Monta kertaa olen ajatellu että voi itku miten ihana ihminen, enkä siksi haluaisi liikaa innostua. Täytyy vaan sanoa että kyllä nyt on taas jotain erikoista löytyny.

Olimpas tänään aktiivinen ja kävin taas kaupungilla. Entisessä työharjottelupaikassa poikkesin, ja siellä oli tuttua porukkaa. Ilosia olivat kun kävin. Sitten kotiintullessa pysähdyin juomaan peräti kaksi kuppia kahvia (eiiiih...) ja kuuntelemaan musiikkia. Päänsärkyä tiedossa.
Elviksen kanssa (hih, toi nimi huvittaa vähän vieläkin) on juteltu taas. Mukavaaaaa.
Hyvä fiilis on ollut tänään, kaikki järjestyy ajallaan. Kauankohan hyvää mieltä mahtaa kestää. =oD

Siinäpä päivän kysymys.
Eipä tänäänkään mitään ihmeitä oo tapahtunu. Kotona oon ollut koneella ja jutellut Sveitsin maalle. En tiä mutta kyllä siellä aika mukava ihminen on, kovasti tuntuu luottavan minuun ja puolustavan minua. Nättejä lauseita tulee paljon. =o)
Päätä meinaa särkeä. Kai oon liikaa ollu koneella. Huomenna tarvii herätä ajoissa että pääsee käymään kaupungilla. (Katotaan vaan miten aamusti käy...) Uni ei oo oikeen ollu herkässä viime aikoina. Kai se tarvis vaan enemmän tekemistä ja ulkoilua.

Jooh. Kaikkea sitä näkee kun vanhaksi elää, ja mää en oo kun 23. Noh, kuitenkin.
Saimpas semmosen mailin taas että huh heijaa. Sen mailin pääasiallinen sanoma oli, että minä tarvin psykiatrista apua, ja että minun olisi kuulunut kuolla siellä sairaalassa ollessani. Semmosta suurinpiirtein. Muuta on vaikea ees toistaa. Sitten mä kerroin tälle Sveitsiläiselle koko tarinan, mitä siellä helsingissä tapahtui, ja se oli sitä mieltä että sota alkakoon, minuahan ei noin heitellä. Nyt se sitten toivottelee tälle herra täydelliselle turvallista matkaa ilman jarruja alakertaan. Öö, tosi selkeetä. Mutta kuitenkin. Voi hyvää päivää näiden kanssa.

Jooh. Ei oikeen tullu taas nukuttua hyvin. Tekstareita tulee puhelimeen kiitettävää vauhtia. Päätin päivällä lähteä ulos haukkaamaan raitista ilmaa, ja kävin kävelemässä kirjurissa. Istuskelin joen rannalla ja mietin kaikkea. Ihan mukavaa se oli rauhottua. Kun tulin takasin kotiin olin melkein kuollu.
Päätä särkee. Tiiän kyllä mistä johtuu. Kahvia ei ois saanu juoda ees sitä yhtä kupillista. Voi rähmä. Kai se ohikin menee.
Nyt sitten vaan rauhotun ja oottelen puhelua. Uskoisin sellaisen saavani, vaikka siellä Sveitsissä synttäreitä onkin tänään juhlittu. 24 tuli siellä täyteen. Että silleen.

Koko päivän oon ollu kotona vaan, kun ei oikeen tullu mieleen minne ois voinu lähteä. Mesessä oon jutellu ja semmosta. Mielenkiintosia elämäntarinoita voi ihmisillä olla, kaikkea voi sattua ja tapahtua. Oma elämä alkaa tuntumaan siinä jo ihan tylsältä.
Mussa täytyy olla joku vika, jonka takia en pysty ikuna kattomaan tulevaisuuteen vaan märehdin menneitä. Hmm. Täytyy tehrä jotain.
Väsyttää, mutta sitten yöllä ei kuitenkaan tuu uni. Kaikkea kanssa.

Heräsin yhentoista aikaan, söin muroja ja suksin kaupungille. Vähän oli vettä ilmassa mutta eipä tuo haitannut, saimpahan ainakin raitista ilmaa. Jos sitä sitten nukkuis paremmin. Kävin kirjastossa ja hoitelin juttuja. Kaverin luona kuppi kahvia ja kotiin.
Samat asiat pyörii mielessä. Eipä ne mihinkään katoa. Ei tunnu auttavan nätit viestit, ei mitkään. No, kaippa se tästä.
Helsingissä juhlittiin sitten Lordia 80 000 ihmisen voimin Kauppatorilla, sitä kattelin telkkarista. Oishan se kiva ollu päästä paikankin päälle vaikken niin semmosesta musiikista perustakkaan.
Yhteys yläkertaan...

Saimpas tänään sentään etsittyä papereita piiloistaan. Sää on semmosta että aurinko paistaa ja vettä sataa, taitaa tulla kesä.
Sveitsistä tulee edelleen semmosia terkkuja että huh huh. Tiä sitten mitä senkin kanssa tekis. Ihan mukavaltahan se vaikuttaa mutta voi herramunjee, sveitsissä asti...
Mesessä on tullu roikuttua ja muutamia mielenkiintosia uutisia kuulin koskien lähisukulaisia. Teho-osaston kattelin, eikä tässä sitten varmaan muuta viitti enää tämän päivän piikkiin tehäkkään.

Ei meillä ollu mitään yhteistä, eikä tuu varmaan koskaan olemaankaan. Meidän kemiat iski yhteen tosi huonosti. Me ollaan toistemme vastakohdat.

Se ruusu, jonka mä jätin sun pöydälle ja sanoin, että tee mitä tykkäät. Se sydämenmuotonen suklaarasia, joka on tuolla mun laatikossa vieläkin. Sun keltanen takki, sun tuoksu. Sun hymy ja silmät. Ja sun ääni. Niin, se sun ääni.

Sun huonot vitsit, joiden takia mä välillä itkin. Ne sanat joita sä suustasi päästit kun lähdin pois, niin rumia sanoja ei minusta ole kukaan toinen sanonut eikä varmaan tule ikinä sanomaankaan. Ja miten hirveitä sanoja mä kuulin omastakin suustani. Minä se olin, vaikka ei sitä ole helppo uskoa itsestään.

Mä soitin sulle sairaalasta illalla. Sä korotit ääntäsi ja kysyit että mitä sä mulle soittelet. Mä sanoin hiljaa, että halusin vaan tietää että sä olet ok. Luulitko sä että mä oon kuollu, sä kysyit ja nauroit jäisesti. Sitten vaan: ei sun tarvi huolehtia musta. Älä soita mulle enää. Mä jäin kuuntelemaan puhelimen tuuttausta.

Miten kaikki menikin niin täydellisen väärin. Ja siltikin vaikka meni, mä ajattelen sua joka päivä. En voi sille mitään. Ehkä se päivä tulee joskus, kun en enää muista että mun piti ajatella sua.