IRC-Galleria

Ravintoloita on todellakin moneen lähtöön täällä aavikkokansan pääkaupungissa. Tänään lähdimme etsimään jotain uutta, ja päätimme vihdoinkin antaa mahdollisuuden Mixat -nimiselle ravintolalle, joka on yksi yliopistomme lähimpiä ruokapaikkoja. Otsikon mukaisella mainoslauseella varustettu luukku vaikutti ulos päin varsin menevältä: pöydät olivat täynnä ihmisiä ja sisälläkin istui riittävästi palveluhenkilökuntaa. Terassille rappusia noustessa huomasimme kuitenkin ensimmäisen hälyttävän piirteen; kenelläkään ravintolan asiakkaista ei ollut minkäänlaista ruokaa edessään. Ovesta sisälle käveltyämme ravintolan henkilökunta katsoi hölmistyneenä pientä seuruettamme, nousivat yhtä hölmistyneinä tiskin eteen ihmettelemään, ja jäivät vastaavasti hölmistyneinä kurkkimaan selkiämme kun otimme jalat allemme.

Taste of everything ei suinkaan paljastunut olevan nimensä mukainen, vaan pikemminkin oikeampi iskulause olisi ollut A taste of nothing. Tiskillä kun ei sattunut olemaan tarjolla mitään muuta kuin vadillinen nakkeja ja kurkkusalaattia. Sama tuntui olevan vika juomapuolenkin tarjoiluissa, sillä minkäänlaista viitettä mihinkään muuhun kuin kraanaveteen ei seiniltä löytynyt. Jopa paikallinen ystävämme oli ymmällään tämän laatubisneksen esillepanosta, ja päädyimmekin poistuttaessa vertaamaan kulttuuriemme kauppa- ja työkulttuurien eroja, sopivasti heti bisnestä käsitelleen esitelmämme perään. En kertakaikkiaan voi ymmärtää, miten nämä Mixatin kaltaiset paikat vain pysyvät pystyssä päivästä toiseen, sillä henkilökuntaa notkuu aivan normaalisti reilusti yli tarpeen, eikä paikoilla koskaan ole mitään tarjottavaa kenellekään. Moisella bisnesidealla ei pärjäisi suomessa edes kuukautta, saatika sitten että monet samanlaiset bisnekset pysyisivät pystyssä samalla kadulla vierekkäin asetettuna edes viikkoa.

Jo perinteeksi muodostuneen, paikallisen leipomokeikan jälkeen iltapäivä vierähti sopivasti töiden parissa papereihin töherryksiä piirreltäessä. Tulipa siinä samassa vaihdettua muutama sana paikallisen kulttuurin suhtautumisesta homoihin ja homoseksuaalisuuten yleensäkin. Kuten jo aamun kommunikaatioluennolla oli tullut ilmi, Islamin uskoon ei kuulu homoseksuaalisuus missään muodossa. Tämän kannan oli ottanut myös kurssimme luennoitsija, joka muuten on koko kurssin ajan tuntunut hyvin leppoisalta ja vapaamieliseltä. Kun harjoitusten ohessa sitten kysyin samaa asiaa hieman homofobisemmalta tuttavaltani, vastaus oli hyvin yksiselitteinen ja jyrkkä. Jonkinlaisen myönnytyksen kaveri silti suostui tekemään, ja totesi että toisaalta taas kahden naisen katsominen toistensa kimpussa on puhtaasti kiihottava ajatus. On outoa huomata, että vaikka paikallisilla selvästi järki leikkaakin, uskonnon vaikutus nimenomaan käytännön asioihin ja ajatteluun on valtava. En ole aivan varma, miten paikallisten ajatusmaailmaan tulisi suhtautua, mutta ainakin tällä hetkellä tuntuu siltä että jokaisella on oikeus omiin mielipiteisiinsä ja tapoihinsa. Se ei siltikään tarkoita, että minun tarvisi olla niistä yhtä mieltä. Onneksi on sentään harmonista olla yhtä mieltä siitä että on eri mieltä, eikä kaikkea kommunikaatiota kulttuuriemme välillä tarvitse terminoida pienten eriäväisyyksien vuoksi.

Illan tullen kaupunki päätti tänään toden teolla pimetä. Noin kahdeksan aikaan koko kaupunginosastamme katosi sähköt, ja kadut täyttyivät ihmisistä jotka riemuitsivat, pitivät meteliä ja ampuivat ilotulitteita. Kokemus oli kaiken kaikkiaan varsin psykedeelinen, ja pimeä kaupunki oli hostellimme katolta varsin mykistävä näky. Samalla oli hieno huomata kuinka paikallinen työkulttuuri ei ole aivan täysin täynnä Ins Allah -asennetta, vaan sähköt löysivät kadotuksesta melko nopeasti takaisin paikalleen. Ainoa harmittava puoli tässä yllättävässä työn tehokkuudessa oli mahdollisuuden menettäminen, sillä en ehtinyt kovin montaa katua tästä uudesta perspektiivistä käymään lävitse. Ehkäpä kuitenkin ennen takaisin paluutani vielä pääsen tämän ihmeen kokemaan. Eihän sitä koskaan tiedä, mitä Luoja meille suo.

---

Päivän kuvakimara: Paikallisille paloturvallisuus ei tunnu olevan niin nöpön nuukaa. Tämäkin havaitsin oli jätetty asennettaessa pakkausmuoveihin, liimattu kattoon vain toisesta reunasta ja sisällä ollut konkka oli liitetty niinkin näppärästi kupareihin kuin kieputtamalla jalkaa johdon ympärille. Kaiken tämän lisäksi itse palokellokin riippuu seinällä komeasti ylösalaisin.

Joinakin päivinä sitä tulee kertakaikkiaan yllätetyksi kuin kettu kanalasta. Tänään vuorossa oli taksikuski, jolla oli sekä paljon asiaa, että kuumia tunteita. Hän nimittäin oli homo. Ja minä hänen mielestään niin kovin kaunis, ja hiuksetkin niin kauniisti kerällä. Yhteystietoja emme sentään vaihtaneet, mutta muuten pyörähdimme ympäri kaupunkia pirssillä paikkaan jos toiseenkin, ja juttua riitti.

Oli erittäin virkistävää, vaikkakin samalla erittäin hämmentävää törmätä Jordaniassa tähän iloiseen mieheen - varsinkaan kun en olisi olettanut että alle minuutin juttelun jälkeen ihminen uskaltautuu vielä olemaan hyvin avoin asiasta. Yllätyksen astetta lisäsi myös sellainen todellisuutta taivuttava tosiseikka että olen nyt ollut luvuin sata ja nolla useammin miehen kuin naisen iskuyrityksen kohteena täällä suhteellisen homofibisessa ympäristössä.

Miehen kanssa jutteleminen oli hyvin helppoa ja luontevaa, sillä hän oli avoin kommunikoimaan ja omasi suhteellisen hyvän englannin kielen taidon. Siitä huolimatta varsinaisesta aiheesta tai sen ympäriltä ei tullut keskusteltua, sillä sekä kielimuuri että hiljaisuuden muuri olivat informaation saamisen esteenä, kun aihetta yritettiin lähestyä turhan analyyttisesti. Epäonnistuneista tutkimusyrityksistä huolimatta taksissa huokui selvästi tunnelma, joka kertoi omaa totuuttaan ympäristön suhtautumisesta näihin poikkeusyksilöihin. Siitäpä syystä ja asiasta rohkaistuneena osallistuinkin keskusteluun seuralaiseni kanssa ehkäpä jopa hieman tavallista aktiivisemmin. Keskustelu lähtikin käyntiin taksiin astuessani melko nopeasti, ja suurin piirtein seuraavasti:

- How are you?
- Fine, thanks.
- Were are you from?
- From Finland.
- Nice. I like your hair. May I touch it?
- It's all right.
- It's so funny... and your skin also, so white!
- Heh, that's true. It's very easy for me to get burned in here, you know...
- Yes yes... you're really beautiful!
- Uh, oh... thanks
- Do you have a girlfriend?
- No
- Do you like girls?
- Yes, very much.
- Oh. I like boys...
. . . et cetera.


Päivän kokemus herätti muistivasteen joka kertoi, että vastaavia hetkiä on tullut puskan takaa kyllä suomessakin. Kotimaassamme ihmiset tosin ovat usein sen verran ujoja että kommentteja saa kuulla lähinnä välikäsien kautta. Ja eipä siinä, kohteliaisuuksiahan nämä aina ovat. Silti näin oudossa ympäristössä ja yksin tilanne tuntui hetken aikaa jopa kevyen uhkaavalta, mutta koska mies oli todella mukava ja iloinen, en ehtinyt matkan aikana oikeastaan paljoakaan asiaan kiinnittämään ajatustani. Asia palasi ajoittain mieleeni kun mies halusi tietää missä asun ja olisi halunnut vaihtaa puhelinnumeroita, jotta voisi myöhemmin ajattaa minua ympäri kaupunkia. Kieltäydyin kohteliaasti ja vetäydyin tilanteesta herrasmiehen tavoin takavasemmalle yhtä kädenpuristusta rikkaampana. Sen lisäksi sain kyydittelystä vielä sievoisen 30% alennuksenkin.

Mitä miehen ammatilliseen osaamiseen tulee, voin ainoastaan kehua. Ajelun aikana vierailimme parissa kaupunginosassa yrittämässä etsiä musiikkiliikettä josta olisin saanut ostettua mikrofonin. Mies teki todella kaikkensa jotta olin saavuttanut päämääräni, mutta valitettavasti sekä aika että neuvot loppuivat kesken. Toimivaa, auki olevaa musiikkikauppaa on täältä kylästä aivan uskomattoman vaikea löytää, mutta pidän silti lippua edelleen korkealla asian tiimoilta. Musiikkiliikkeen lisäksi kävin antamassa paholaiselle pikkusormea ja syömässä elämäni ensimmäistä - ja luultavasti myös viimeistä - kertaa Kentucky Fried Chicken -ravintolassa. Tämä sinänsä täysin syömäkelpoinen eines oli todella maineensa veroinen, enkä muista syöneeni koko elämäni aikana mitään niin härskisti rasvattua pikaruokaa kuin miten nämä kuolleen kanan kehonosat olivat valmistettu. Suoraan sanottuna syömissäni puikuloissa ei oikein tuntunut olevan enää jäljellä sitä kanaisaa koostumusta, mitä tältä linnulta on tottunut odottamaan. Ehkäpä kuitenkin tämän rasva-annoksen syöminen ennen taksiajelulle lähtöä oli ihan hyvä idea; ainakin olin valmiiksi rasvattu niin fyysisesti kuin henkisestikin kohtaamaan tämän maanteidemme ritarin kellertävässä sateenkaariautossaan.

---

Päivän kuvakimara: Ystäviä tulee monessa muodossa. Nämä paikalliset, uudet tuttavani eivät kuitenkaan ole taksikuskin veroisia pelaimiehiä, vaan aivan tavallisia heteroita. Vasemmalla Yousef, oikealla Hussein.

Huomenna rauha, tänään ei. Kovasti mieltä nyt työt multa vei. Enempää ei jaksa mistä kukaan ei maksa, löyhä on toivo kun on vain raivo. Hilpeästi tehden, kellon jo kahta lyöden, esitelmä tää ei taaksemme jää.

Ei auta, jalat särki. Puhki, poikki on mieli ja järki. Aavikon jälkeen ei mehuja oo, ei tippaa, ei puroa, ei pirteyden saloja. Oi miksi, oi miksi, meitä näin piinaat. Oi miksi, oi miksi, on järkemme niin köyhää.

Vanhasta muistista töitämme teimme. Ei tulevaisuus pelastanut vaan turmioon heitti. Syvältä kuilusta vaimean vaikerruksen suomme, toivoen samalla että kuitenkin iloa luomme.

Tyhmästä päästä kärsii koko ruumis, tämä on sananlasku ja totuus varsin suuri. Jos huomenna herään en koskaan enää, mutta kuitenkin taas jo petaan uutta erää.

Olkoon tämä varoituksena kaikille teille, jotka mieron teille ja raiteille, heille, olette toivonne heittäneet. Muistakaa, ystäväni, tehdä työnne ajoissa, älkää vain laiskotelko, paistatelko parrasvaloissa.

---

Päivän kuvakimara: Death.

Paikallisilla on omanlaisensa käsitys aamusaunasta. Auringon noustessa horisontista ei mennyt järin kauaa kun telttamme sisältä puuttuivat enää kivet ja vesipalju. Tämä sinänsä humoristisia ajatuksia herättänyt aamuinen hetki vaihtui kuitenkin epämiellyttävän horkkaiseen oloon, jota vasen käsi rupesi ennen aivojen heräämistä autonomisesti paikkaamaan sängyn viereeni jättämäni vesipullon avulla. Vaikka sen sisältö muistuttikin enemmän napalmia kuin juotavaksi tarkoitettua vettä, tämä elämän eliksiiri toimi jälleen kerran todistettavalla tavalla miestä virvoittaen.

Aamupuhteista selvittyäni sain jo toistamiseen todistaa paikallisten osaavan laittaa pöydän koreaksi. Jälleen kerran kasvissyöjän mieltä ilahduttaen täysipainoisen aterian pystyi kasaamaan pöydän antimista ilman vaihtoehtoisia ruokavalioita, ja matka makumaailmaan tarjottiinkin paljoudesta notkuvan seisovan pöydän avulla. Teen ja leivän lisäksi tarjolla olivat myös allekirjoittaneen elämän maukkaimmat oliivit. Nämä suolassa ja chilissä pyöräytetyt vihreät herkkupallot olivat paikallisen kasvatuksen tulosta, ja näin ollen elämys jo sinänsäkin. Jonkun takarivin sankarin vielä huikkatessa oliivien olevan huonosti tehtyjä ja kakkoslaatuisia taisi vielä syntyä uusi henkinen velvoite, jonka johdosta Jordanialaisia oliiveja tarvitsee vielä joku toinenkin päivä käydä maistelemassa.

Aamun nautintohetket jäivät kuitenkin harmittavan lyhyiksi, ja paremmin puolustusvoimista tutun aikataulun jälkeen olikin jo aika laittaa rätti päähän ja kiivetä avolavan kyytiin. Nelivedolla dyynien läpi paahtaessa ja huivi tukevasti pään ympärille kiedottuna kieron mieleni syövereistä tuli ajatus ak-47:stä selässä ja parista singosta kyydissä. Populaarikulttuurin ja kieroutuneiden medioidemme marinoimat aivoni kuitenkin nauttivat tästä ajatuksesta, ja dyynien vaihtaessa muotoansa matkan edetessä pyörittelin omaa pientä virtuaalimaailmaani jossa horisonttiin tähtäilemäni kamera edusti pääkallon paikkaa. Haaveilut saivat kuitenkin väistyä, kun huomasin yhtäkkiä autojen jo pysähtyvän ensimmäiseen kohteeseensa. Tällä paikalla oli tarjottavanaan ikivanha kivinen kartta, jossa olivat kaiverrettuna muutaman sadan kilometrin säteellä olevat olennaiset kohteet. Vaikka kartasta ei enää ollut jäljellä kuin kuopat kivessä, pystyi hyvin saamaan käsityksen siitä, millaisilla keinoilla beduiinit ovat vuosisadasta toiseen selvinneet näissä ankarissa oloissa. Hyvä ympäristön tuntemus on näillä lakeuksilla hengissä pysymisen a ja o, ja kaikki muut taidot kamelin satuloimista lukuunottamatta tulevat erittäin toisisijaisina.

Kartan nähtyämme ja aikamme aavikolla jeepeillä paahdettuamme palasimme takaisin leirille, jossa lavalta hyppäsimme enemmän tai vähemmän suoraan kamelien selkään. Nämä pahalle haisevat ja mökkälää pitävät veijarit olivat paljon suurempia kuin olin kuvitellut, eikä niiden kanssa halunnut suurin surminkaan joutua poikkiteloille. Muutama seurueemme jäsen tuntuikin aika ajoin olevan kauhuissaan ratsastaessaan kahden metrin korkeudella kun kulkupelillä tuntui olevan yllättävän oma mieli ja kova polttoaineen kulutus. Aavikolla sieltä täältä hiekasta esiin pilkistävät puskat saivat seurueeltamme kovaa kyytiä, ja kamelilauman läpi kuljettua aavikon vihreysaste tuntui vähintäänkin puolittuneen. Mitään yllättävää tai katastrofaalista ei näiden isojen eläinten selässä istuessa kuitenkaan päässyt tapahtumaan, ja mieli jatkaa matkaa vielä tunnin kierroksen jälkeen olisikin ollut kova. Olisi hyvin mielenkiintoista kokea päivän mittainen matka paikasta toiseen siten, että matkalla ei päivän trendin mukaan tämän tästä pysähdyttäisikään puskan äärelle kyttäämään.

Viimeisenä etappina ennen kotimatkaa oli vapaamuotoinen kalliokiipeily pienemmällä porukalla. Koska alkuperäinen jeeppiajelureissumme ei ollut täysin toteutunut, muutama ryhmästämme koki että aavikosta oli jäänyt merkittäviä piirteitä näkemättä maatessamme jatkuvasti dyynien tasolla. Ja niinhän siitä olikin. Neljän kymmenen minuutin kiipeäminen ajoittain haastaviakin kallioseinämiä palkittiin sydäntä pysäyttävän jylhällä maisemalla, jota katsellessaan tunsi itsensä samaan aikaan olevansa niin maailman valtias kuin mitättömän pieni muurahainen. Vuorilta alas laskeuduttuamme ja bussiin jälleen kerran astuessamme mieli oli jälleen kerran siirtynyt aivan toisaalle; näitä kokemuksia sulatellessa menee varmasti hetki jos toinenkin. Lopputuloksena reissusta syntyi väsynyt, punoittava mutta onnellinen suomalainen mies.

---

Päivän kuvakimara: Wadi Rumin aavikko Jordaniassa on miedosti ilmaistuna upeaa seutua.

Tyly kahdeksan aamu iski lomapäivänä vasten kasvoja kuin betoniin kastettu märkä pyyhe. Tänään ei kuitenkaan ollut tiedossa mitään edes etäisesti kosteaa, vaan tappavan paahtava päivä Petrassa ja Wadi Rumissa. Shokeeraavasta lomapäivän aamusta huolimatta odotukset olivat hyvin korkealla, ja jalka nousi vuoteesta tavallista motivoituneemmin jo hieman seitsemän jälkeen. Ja tuolle motivaatiolle onneksi myös tarjottiin katetta koko rahan edestä.

Heti alkuun paahdoimme maan halki bussissamme, jonka ilmastointi jostain syystä tuntui toimivan vartti kerrallaan. Matkan ensimmäisen kahden tunnin aikana tämä pahan onnen ilmastointi ei tosin toiminut lainkaan, ja pääsimmekin jo heti aamusta maistelemaan tulevia. Hieman jo nestehukasta nuokkuen ja omaa kuntoani epäillen, mutta siitä huolimatta edelleen toiveekkaana saavuimme matkan puoliväliin, Petra nimiselle huoltoasemalle. Tämän loukon nimellä ei valitettavasti kylläkään ollut mitään tekemistä itse kaupungin tai niin ikään matkailukohteenkaan kanssa, mutta hinnat olivat aivan yhtä kohdallaan kuin kiveen hakatussa kaupungissakin. Noin kuusin kertaisiin hintoihin yritettiin tuputtaa yhtä jos toistakin kamelin kakkaa, ja tuotteet olivatkin täysin samaa sutta ja sekundaa kuin mitä muissakin matkamuistomyymälöissä tuputetaan. Tämän valheen lävitse taidokkaasti luovittuani päädyin ostamaan vain pakan postikortteja ja juoman. Tulos: kortit, halpoja; Juoma: kallista kuin vesi helvetissä. Paikan vessa oli myös varsin ovelasti suunniteltu loukku, sillä kusella käytyään ja kädet pestyään sai huomata, että käsipyyhkeet irtoavat ovenvartijalta vain dinaareja vastaan. Nakkasin puolikkaan dinaarin lootaan, ja pappa ojensi ystävällisesti käsipyyhkeen tukkurasiasta, jonka hinnan on täytynyt olla vähemmän kuin mitä pelkästään omaan kappaleeseeni tulin sijoittaneeksi. Kovasti olisi tehnyt mieli pyyhkiä perse tuohon liinaan, mutta tähän suuntaan vessan portista käveltäessä se oli jo piirun verran myöhäistä. Turistiloukkuja tässä maassa todellakin kannattaa varoa. Jos liikkeen nimessä mainitaan mikään maan nähtävyyksistä, on olemassa vain yksi oikea toimenpide. Juokse - ja muista pitää lompakosta tiukasti kiinni.

Uudestaan tien päälle päästyäni aloin lipittelemään huoltoasemalta ostamaani, tilanteeseen nähden varsin osuvasti nimettyä Bitter Lemon -soodaa. Maisemat alkoivat pikkuhiljaa vaihtumaan, ja parin tunnin vuoristotieajelun jälkeen saavuimmekin viimein aitoon Petraan. Jälleen kerran lippuluukulla käytiin opiskelijan taskuilla, mutta tällä kertaa sentään rahallensa sai suhteellisen rehellistä vastinetta. Portista sisään päästyämme näkymät olivat todella ällistyttävät. Ensimmäisenä silmään paistoivat muutamat pienemmät haudat, mutta todellista herkkua oli vasta kävely läpi huimaavan korkean ja mutkittelevan solan, jonka sisälle oli jo vuosituhansia sitten kaivettu yksityiskohta jos toinenkin. Aivan kaikki yksityiskohdat eivät edes olleet puhtaan kosmeettisia, vaan paikallinen insinööritaidonnäyte vaelteli pitkin kellertäviä, kapeita seinämiä. Tällä polven korkuisella kuorulla oli aikoinaan tyydytetty seudun veden tarve sateen ja kosteuden avulla, jotka tiivistyivät ja putosivat solan reunoja alas ja jatkoivat matkaansa kouruissa kulkusuuntaamme nähden pienoisen alamäen vallitessa.

Pidemmälle päästyämme saimme kasvojemme eteen nykyään jo valkokankaallekin tallennetun näkymän. Petran suurin hauta, Indiana Jonesin Viimeisessä ristiretkessäkin vilahtanut kallioon hakattu monumentti oli jotain todella ällistyttävää. Valkokankaalla rakennelman koko ei todellakaan tule oikeuksiinsa. Tämä kallioon hakattu hautakammio on aivan valtavan massiivinen laitos. Tunnelma ehti olemaan turistien määrästä huolimatta useamman minuutin henkeä salpaava, ja tuon mielen tilan vallitessa erheellisesti yhdyinkin paikalliseen kamerakompaniaan napsimaan kuvia kuin hölmöläinen. Puolustuksekseni sentään voin sanoa, että ottamistani, noin viidestätoista järjestelmäkameran kuvasta pitäisi luultavasti saada koostettua vähintäänkin kohtuullisen korkearesoluutionen versio tästä mahtavasta kulttuuriaarteesta. Vaikka puolet rullasta menikin kertaheitolla jakoon, paikalla ei ollut kauheasti muuta kuvattavaa. Petra on nimittäin siitä haastava kohde valokuvaajalle, että sen taikaa on lähes mahdotonta tallentaa filmirasiaan. Solan läpi tarvitsee jokaisen itse päästä kulkemaan ymmärtääkseen mitä paikalla tarjottavanaan.

Hengityksen taas tasaantuessa ja palatessani maan pinnalle alkoi kuulokeskukseen saapua runsaasti ärsykkeitä. Ympäristössä sattuu olemaan niin turistien, oppaiden ja kameleiden lisäksi paljon paikallisia kauppaamassa rihkamaansa. Nämä kohteen tunnelman pilaavat paskabasaarit ihmetyttävät suuresti. Asiakaskunta näytti jatkuvasti olevan hyvin lähellä nollaa, mutta siitä huolimatta kauppa tuntuu kannattavan päivästä toiseen. Kauppiaitahan ei sinänsä yrittelijäisyydestä sovi syyttää, mutta sormen voikin hyvillä mielin suunnata suoraan turistin idioottien suuntaan, jotka näihin ansoihin päivästä toiseen lankeavat. Värillisten kivien, muovipuukkojen ja tuhannen dinaarin vesipullojen lisäksi tarjolla oli ah-niin-järkevää-tällä-kelillä kahvia, pullaa ja korvia vihlovaa markkinapuhetta. Jälleen kerran muistui mieleen toivomukseni siitä, että ihmiskunta vielä joskus saavuttaisi edes jonkinlaisen älykkyyden tilan. Tällä kertaa ei kuitenkaan onni ollut mukana, vaan hampaita kiristellen piti väistellä kauppiaiden verbaalisia täsmäaseita samalla kun parhaansa mukaan yritti nauttia näkymistä. Ja tämä, rakkaat veljet ja siskot, ei ole ollenkaan niitä mieluisimpia kokemuksia mitä elämässäni on vastaan kävellyt. Niin kun paikallinen ystäväni sanoi, olisi pitänyt muistaa ottaa puukko taskuun bussista lähtiessä.
Muinaisesta kaupungista ulos selvittyämme eräs toinen huono-onninen ystäväni päätti käydä kokeilemassa bazaarien sijaan porttien ulkopuolella sijainnutta Indiana Jones -kauppaa. Tämänkin putiikin sisältä löytyi kuitenkin - yllätys yllätys - aito aavikkopiraatti sivistyneen seikkailija-arkeologin sijaan. Reissun ainoana positiivisena myyntitilanteena jäikin mieleen muinaisen kaupungin ainoa virallinen asukas, porttien sisäpuolella jo iät ja ajat asunut vanhempi kaupustelija. Tämä suloinen jääräpää ei edes valtion lupaaman puolentoista miljoonan dinaarin edestä ole kotiaan vielä tähänkään päivään mennessä jättänyt. Eikä ihme, kielitaitoa muukalaisten kanssa jo useamman vuosikymmenen harjoitettuaan miehellä olikin melkoista momenttia. Täydellisen englannin lisäksi muita hyvin osattuja kieliä ei enää yhden käden sormilla lasketa.

Iltapäiväauringon paistaessa astuimme jälleen minibussiimme ja lähdimme kohti Wadi Rumin aavikkoa. Perille päästyämme ja pariin otteeseen poliisien kanssa sekoiltuamme saavuimme beduiinileirille, josta jo etukäteen olimme maksaneet alun perin suolaiselta tuntuneen hinnan. Ilta kuitenkin lähti pimeyden jo vallitessa mukavasti käyntiin, ja erittäin miellyttävän illallisen jälkeen pistimme virtuaaliset levyt pyörimään ja aloimme riehua paikalle rakennetun tanssilattian ympärillä shishoinemme. Valitettavasti emme kuitenkaan illan mittaan olleet ainoat paikalla riehuneet, vaan eräs leirimme beduiineista oli päättänyt illan aikana nauttia turhan paljon miestä väkevämpää, ja tilanne raukesikin vasta poliisien avulla. Kohtauksen sivutuotteena jo maksamamme keskiyön kävelyretki katosi kuin pieru saharaan, sillä yhtäkkiä matkaoppaamme päätti olla asiasta kiinnostumatta. Tunnin kuitenkin kärsivällisesti odoteltuamme paikalla olleet, hieman paremmat asiakaspalvelijat päättivät lähteä toteuttamaan toiveemme, joten pääsimme tarpomaan keskelle ei mitään ilman minkäänlaista käryä ympäristöstä. Vaan eipä reissun aikaan ympäristöä enää katseltukaan, vaan silmät ohjautuivat pystysuoraan ylös päin selän koskettaessa hiekkadyyniä. Tätä aivan käsittämättömän yksityiskohtaista tähtitaivasta silmillä syödessä arkiset murheet katosivat, ja tilalle saapuivat näkymiä vastaavat mietteet, joita ajoittain ohitse kulkevien tähdenlentojen aikana tuli usein lausuttua hiljaa ääneen.

---

Päivän kuvakimara: Tapani mukaan asiasta toiseen ja härkää sarvista: Jordaniassa graafinen suunnittelu ja printti ei ole ihan maailman luokan tasoa. Tämäkin kaunis nainen on saanut annoksen jos toisenkin kuolleen meren hiekkaa naamalleen, ja kas, kaunishan se on kuin lehmän raato. Tällä kertaa syypää on tosin photoshopin ääressä ollut artisti, eikä malli itse.

Jordanian yön tummuessa, kahvimuki kädessä ja sisha toisessa. Kavereiden kanssa on todella mukavaa lähteä hieman katsastamaan kaupungin katuja, kun mahan saa täyteen muutamalla eurolla. Hyvät pastat naamaan lapattuamme, jäimme avoimen wlanin päähän roikkumaan ja käyttelemään facebookia. Erittäin sosiaalista siis. ;)

Nettiyhteyksien toimimiseen ei kuitenkaan ole maassa luottamista, kuten olemme viimeisen kahden päivän yliopistolla joutuneet huomaamaan. On täysin käsittämätöntä, kuinka sellainenkin organisaatio kuin yliopisto on niin epäjärjestynyt että tekee mieli itkeä. En täysin ymmärrä mistä on kyse kun langatonta verkkoa ei vaan saada toimimaan edes kolmessa päivässä, mutta sen tiedän että kurssityömme nimi on todellakin käymässä toteen. Failtrace tuskin valmistuu seuraavan viikon aikana, vaikka nopeasti hyvään alkuun netin vielä toimiessa ehdimmekin jo päästä. Ei ihmekään että tietojenkäsittelytieteiden opiskeleminen on täällä maassa hieman haastavaa.

Mutta pois koneiden parista. Huomenna lähdemme porukalla paahtamaan aavikolle, ja ensimmäistä kertaa maassa ollessa pitkälle paidalle ja housuille tulee oikeasti tarvetta. Sinänsä maassa ei olisi mitenkään suotavaa toki shortseja yleisesti käyttää, mutta minkäs teet kun nestehukka kohtaa jos pukeutuu säädyllisesti. En yksinkertaisesti ymmärrä, kuinka paikalliset pystyvät päivästä toiseen kulkemaan pitkissä housuissa ja siisteissä paidoissa kaduilla, mutta ilmeisesti kaikkeen tottuu. Vielä vähemmän ymmärrän, kuinka paikalliset naiset selviävät kokomustissa kaavuissaan elossa edes kymmentä minuuttia, mutta ehkä näihin perinnevaatteisiin on vain synnyttävä.

Joka tapauksessa nyt on kiire. Huomenna pääsemme Indiana Jones -tunnelmiin Petralla, ja sen jälkeen toden totta aavikolle juhlimaan beduiinien kanssa :)


Ps. Pahoittelut tämän päivän huonosta kieliasusta. Piti kirjoittaa tämä leiska alle kymmenessä minuutissa kun kaikilla oli olevinaan neljän tunnin istumisen jälkeen niin helvetin kiire :P
---

Päivän kuvakimara: Ravintolassa oli viihtyisää.

Tänä iltana päätimme ottaa rennosti, ja vuorossa olikin tutustuminen saksalaisiin tovereihimme hostellimme kotoisassa ympäristossä. Samalla kun opiskelutoverimme pakersivat huomiseksi palautettavaa koettansa lainakoneilla, suomalaiset heittivät tyylikkäästi perseet olalle - ja syystä.

Kommunikointikurssimme vetovastuuseen on nousi tämän viikon alusta aito suomalainen yliopistopersoona. Luentojen luonne muuttui kerralla. Tahti tiukkeni eikä armoa annettu, mutta toisaalta materiaalikin on varsin antoisaa. Vaikka muistiinpanojen tekeminen luennoilta muuttuikin puolimahdottomaksi, tunneista saa silti irti varsin hyviä pointtereita. Tällaista kotimaista tietotaitoa ei nimittäin muualta ole helpolla saatavilla. Niin kuin tohtorimme asian sanoin: "The last time when I spoke to our president...".

Mutta mitä muuta tuli opittua päivästä? Ainakin paikallisten kokeiden arvostelu ei ole mitenkään murskaava. Vaikka en omaa paperiani ehtinyt takaisin saamaankaan, muiden grafiikkakurssin oppilaiden riemu paistoi naamoilta Naantaliin asti. Ja syystä. Ilmeisesti kukaan ei alkuvaikeuksista huolimatta epäonnistunut välikokeessa, ja siitä syystä tänään olikin transnationaalinen kansallispäivä. Yhteenkuuluvuuden tunne päivän laboratoriotyöskentelyssä oli lähes käsittämättömän vahva, siitä huolimatta että yliopiston verkko toimi heikosti ja tulostinpalvelin oli rikki.

Mutta entäs ne saksalaiset? Ahkeran leppoisaa porukkaa, sanoisin. Samalla kun toisen kokeemme kysymyspaperit alkoivat hitaasti saada vastauksista, nautimme ensimmäistä kertaa paikallisesta kulttuurista asunnoillamme. Ohrapirtelön, sishan ja tietenkin hurtin huumorin parissa ilta sujui kotoisammin kun koskaan aikaisemmin näillä leveysasteilla. Ja päivällä syödyt pullatkin maistuivat taas pitkästä aikaa astetta paremmalta.

---

Päivän kuvakimara: Tällä Nokian ihmeellä päiväkirjaa on koostettu koko matkan ajan. Vaikka tätä päivää lukuunottamatta lopullisia versioita tarinoistani en suinkaan ole Internet tabletilla kirjoittanut, olen matkan aikana löytänyt uudestaan muistiinpanojen kirjoittamisen jalon taidon.

Elän tylsää elämää. Myönnän sen. Mutta siitä huolimatta Lauantaina minua kosketti syvästi, kun kulttuurikurssimme luennoitsija osoitti suorastaan humaania ymmärtäväisyyttä kurssiamme kohtaan, ja antoi demokratian päättää aamuisen tenttimme kohtalosta. Päätimme ottaa paperin kotion ja vastata rauhassa, ja tässä iltapuhteeksi vastauksia kirjoittaessa on kieltämättä motivoitunut huomattavasti enemmän kuin perinteisessä paniikkilukemisessa tunnin mittaiseen voimain koitokseen koskaan aikaisemmin. Mitä olen kysellyt paikallisilta, nämä mukaan otettavat testit eivät ole mitenkään normaali käytäntö paikallisessa yliopistokulttuurissa, mutta tenttien ajankohdan siirtäminen kylläkin. Täytyy toivoa että paikalliseen opiskelukulttuuriin ei tällä kertaa kuuluisi turhan tiukka arvostelu, sillä tästä olen myös saanut kuulla paikallisilta opiskelutovereiltani: vuoden alussa tietojenkäsittelytieteiden opiskelijoita oli yliopistossa noin kolme kymmentä, nyt jäljellä on enää kolme.

Tänään keskuudessamme aloitti työnsä myös Suomalainen ystävämme, professori Tapio Varis. Ensimmäinen luento tuntuikin jo heti perinteisen suomalaiselta: kaverihan laukoo luokan edessä taukoamatta ja suoraan asioita minuutista toiseen, puhuen turhankin useasti ohi suunsa sinänsä mielenkiintoisista asioista. Vaikka paikallista opetuskulttuuria ja mentaliteettia ei usein kuule kehuttavankaan, ainakin omat kokemukset kahden viikon ajalta ovat olleet hyvinkin positiivisia. Pieni poikkeus säännöstä toki löytyy aina, ja paikallisen tietojenkäsittelytieteiden luennoitsijamme tyyli on suoraan sanottuna melko Spartalainen. Tämän saimme myös huomata tämän aamuisessa, enemmän buffet-lounasta muistuttavassa tentissämme, jonka sivuista puolet oli täytetty käytännössä knoppitietojen kyselyllä. Lähteminen paikalta ei seisovan pöydän tapaan todellakaan ollut helppoa, mutta pään tyhjentyessä paperille tuli pakkorako vastaan ennen pitkään. Tämä voisikin olla syynä tietoenkäsittelytieteiden opiskelijoiden tavallista suurempaan katoon - ketään tuskin huvittaa kovin pitkään siirrellä dinaareita kukkarosta yliopiston suuntaan saamatta mitään vastinetta. Jokainen kurssi maksaa, ja aika on kirjaimellisesti rahaa näillä leveysasteilla koulutuksen suhteen.

Kokeen jälkeen oli aika marssia lounaalle. Tällä kertaa pääsemmekin sopivasti myös paikallisen take away -ruokakulttuurin pariin, sopivan huteraa aasin siltaa samalla hyödyntäen. Take away ruokakulttuurille löytyy ympäristöstä hyvin selkeä syy: sattuupa näet olemaan niin, että varsinkin yliopistokatumme känkkylät ovat kovin pieniä. Pieni koko yhdistettynä paikallisiin keskipäivän paahteisiin ja ajoittain huonoihin ilmastointiratkasuihin johtaa täällä siihen, että hyvin yleinen tapa lounastaa niin opiskelijoiden kuin muidenkin asukkaiden keskuudessa ovat nämä pienen pienet ravintolat joita on ripoteltu kymmenittäin pitkin kaupungin katuja. Yleisin järjestys tähän aikaan päivästä ruoan hankinnan suhteen tuntuu olevan ruoan tilaaminen, asioiden hoitaminen ja sen jälkeen palaaminen ravintolaan heiluttelemaan kuittia. Käytäntö näyttää olevan yllättävän toimiva, eikä se muutenkaan tunnu laikaan mahdottomalta sovittaa vaikkapa kotimaiseen ravintolakulttuuriimme. Ateriat myös valmistetaan hyvin yksinkertaisiksi, joten tien päällä syöminen on usein perinteistä Suomalais-Turkkilaista kebab-annosta mobiilimpaa puuhaa, joka on osoittautunut jo useampana päivänä varsin näppäräksi. Täytyy silti myöntää, että tuttuja punaisia ja valkoisia kastikkeita täällä jää annoksiinsa silti kovasti kaipaamaan.

Take away sanon nyt myös teille rakkaat ystävät, on aika painua unten maille. Huomenna pitäisi kaiken järjen mukaan olla uusi päivä, vaikka matkalla oleminen alkaa selkeästi jo allekirjoittanutta rasittaakin. Onneksi päivät ovat jo suurimmaksi osaksi luetut, ja tänään kirjoitankin jo matkani kuudettatoista päiväkirjan sivua. Toivottavasti jatkamme matkaa myös huomenna yhdessä, siitä huolimatta että kirjoittajan silmäluomien raskaus kenties tämän päiväisestä tekstistä hieman läpi paistaakin. :)

---

Päivän kuvakimara: Paremmin kotimaisista opiskelijapiireistä tuttu Ei-Turkulainen Osakunta on saanut kiihkeitä kannattajia myös täällä Lähi-idässä. Töhryt seinissä ovat Jordaniassa suhteellisen harvinaisia, mutta suhteellisen yleisiä: yhtä ainoata taidokkaampaa graffitia ei betoneista ole vielä löytynyt. Paikallisille tekisikin ehdottoman hyvää käydä ajatustenvaihtoa vaikkapa Eurooppalaisten taiteenopiskelijoiden kanssa.

Kaistat? Valot? Liikennemerkit? Tärkein työkalu on torvi. Tätä hittikappaletta soitetaankin paikallisen katuradion taajuuksilta aamusta iltaan taukoamatta. Tässä on paikallinen liikennekulttuuri summa summarum muodossa.

Mistä moinen leväperäisyys? Mistä tämä totaalinen omasta sekä muiden hengestä piittaamattomuus on lähtöisin? Tyhmyydestä? Laiskuudesta? Molemmista? Ei välttämättä suoraan kummastakaan. Itse olen huomannut, että seuraava on paikallisen kulttuurin ominaispiirre: Ins Allah - Herran huomaan. Ei se ole aivan niin tarkkaa miten sieltä risteyksestä liikkeelle lähdetään. Pienet kuhmut auton kyljissä vain karaisevat ja tuovat päivään eloa. Kyllä aurinko kuivaa sen minkä sade kastelee, samoin kuin se kuivaa uusitun maalipintakin huoltoaseman telakalla.

Turvavyöt - tai pikemminkin niiden puute - ovat mainios osa maan liikennekulttuurin kokonaiskuvassa. Vyöt kyllä löytyvät usein autoista, mutta vastinkappaleet eivät. Varsinkaan autojen takapenkeiltä, jossa ne kuitenkin olisivat jopa etupenkkejä olennaisemmat. Kun sata kiloa lihaa lähtee auton peräosista liikkeelle, niin ei siinä paljon kuskin vyöt auta. Pelkääjän paikalla on siis hyvin usein syytä olla naama valkoisena ja leipäläpi näkkärillä. Vieressä istuvalle taksi- tai muulle kuskille ei useinkaan huvita antaa liikenteen kaaoksessa ylimääräistä ajateltavaa. Liikenteen keskittyminen onkin kulttuurista johtuen kohtuullisen intensiivistä, eikä mitään jätetä merkityksettömien sääntöjen varaan. Mutta auta armias, kun se hetki tulee, jolloin katse herpaantuu täyden ympyrän kattavasta tutkailusta. Oma Mercedes saattaa vaihtua punavalkoiseen pakettiautoon jo seuraavassa liittymärampissa.

Länsimaisella, sääntöihin noudattamaan tottuneella kuskilla ei ole mitään asiaa paikalliseen liikenteeseen. Itse Juha Kankkunenkin laskisi öisin alleen jos joutuisi raastamaan hermojansa ajelemalla osakilpailujaan täällä päivittäisen liikenteen seassa. Onneksi paikallinen, suhteellisen uusi rallin mm-sarjan Jordanian osakilpailu ajetaankin aavikoilla, joissa vaarat ovat huomattavasti vähemmässä. Toivottavasti tämä paikallisten rakkaus autoihin ja autourheiluun tuo vielä ennen pitkään mukanansa myös vastaavanlaisen arvostuksen liikenneturvaa kohtaan. Asvalttiviidakon laki on erittäin raadollinen eikä anna mitään armoa varomattomalle tutkimusmatkailijalle.

---

Päivän kuvakimara: Liikenneonnettomuus on Jordanian yleisin kuolinsyy. Niitä kuitenkin näkyy ainakin turistin silmälle aika harvoin, vaikka esimerkiksi kyseistä kadun kulmassa lojuvaa merkkiä ei kunnioiteta lainkaan.
Viikon videokimara: Hieman yleisiä valtateitä turvallisemmalla kävelykadulla, perinteisiin asuihin pukeutuneet Jordanialaiset suorittivat menneellä viikolla paikallista musiikki- ja tanssirituaalia. Sapelin kanssa heiluva kapelimestari on varsin hienoa katseltavaa, eikä kuvan ulkopuolella soittavan pumpun musiikkikaan sieltä pahimmasta päästä ole. pahamoka&image_id=86983187

On ollut mukavaa huomata että uuden kielen hätäinen oppiminen ei ole tässä maassa pakollista. Englannilla on saanut ruokaa suuhunsa ja palvelua kaupoissa, vaikka ihan joka päivä ei juuri sitä mitä oli alun perin hakemassa. Suurella osalla maan kansalaisista on kuitenkin varsin hyvä käsitys puhutusta kielestä, ja kommunikointi onnistuu tyydyttävästi viimeistään huitomalla. Silti muutamilta ärsykkeiltä - niin huvittavilta kuin vähemmän huvittaviltakin - ei ole voinut matkan aikana välttyä.

Yksikieliset ruokalistat ovat varsin yleinen näky joka puolella maata ja sen pääkaupunkia Ammania. Vaikka kadut ovatkin täynnä jos jonkinmoista ravitsemusliikettä, käytännön valintoja turistin elämässä yleensä ohjaa vahvasti jopa vaatimaton osoitus yhteisestä kielestä. Hyvin harvalla liikkeellä on kuitenkaan kadulle asti kylttiä sisällä kelpuutetuista kielistä, vaan asiakkaan pitää arpoa, minkälaisilla kikkuroilla varustettuun liikkeeseen sitä tänään rahansa ohjaisi. Kultaisen keskitien luulevat varmaankin löytäneensä liikkeet, jotka kutsuvat asiakkaita sisään "Wel Come" -kylteillä, mutta todellisuudessa turistin kukkarolle useimmin pääsevät liikkeet, joiden tuotteista on ulos asti esimerkkilista hintoineen.

Muutama esimerkillinen liike on jo toki kävellyt vastaan. Näihin lukeutuvat kaikki kirjakaupat erittäin asiantuntevine myyjineen, kaupungin elokuvateatterit setkä nuorekkaat, löyhästi ketjutetut pikaruokaravintolat. Paikoissa asioituaan yleensä on saanut vähintäänkin mielenrauhaa, ja joissakin tapauksissa eteenpäin on kävelty myös vatsa täynnä. Maa kaipaisi ehkä kuitenkin pientä rohkaisua vielä tämän rakkaan ja universaalimman kielen käyttöönotossa, ja pieni neuvonta esimerkiksi ruokalistojen kieliasusta olisi usealle yrittäjälle kohdallaan.

Kotinurkilta pidemmälle lähdettyä ja siitä johtuen taksikuskien kanssa kaupungissa jo useampana iltana arvottuaan sitä on oppinut aivan erilailla arvostamaan paikallisia, joiden kärsivällisyys riittää yrittämään kommunikointia muukalaisten kanssa. Vaikka ihan täydellisesti ei englanti kaikilta taivukaan, jo pelkkä yrittäminen tuo sentään hyvän mielen. Usein vastavuoroisesti tulee varsin mielellään kommunikoitua takaisin paikallisten kielellä, ja tärkeä hyvän tahdon ele on jaettu molemmin puolin. Koulutustaso ei tässä maassa kerro kielen osaamisesta, tai varsinkaan sen käytöstä koko totuutta. Parhaiten asia selviää uskaliaasti kysymällä kielien osaamisesta suoraan. Monikin paremman oloinen ihminen on jättänyt asiakkaalle luun kouraan, vaikka toisin olisi voinut tilanteessa monesti odottaa käyvän.

Kaiken kaikkiaan on ilokseen saanut huomata, kuinka maan englannin osaamisen rakenne on melko samanlainen kuin kotosuomessamme. Vaikka suomen kansaa yleensä kehutaan hyvästä englannin osaamisesta, ei tule unohtaa sitä suurta osaa tuulipukukansastamme joka lievästi ilmaistuna vieroksuu toisen kielen käyttöä. Kenties sitä ei myös omilla kotikaduillansa edes huomaa, kuinka harvoin vaikkapa ravintoloidemme listat ovatkaan ulkomaalaisystävällisiä. Suurimpina eroina Suomen ja Jordanian välillä tuntuukin olevan kielikukkasten ja yrittämisen määrä. Molemmissa tapauksessa vähyydessä mitatun palkinnon vie kirkkaasti rakas kotimaamme.

Joitakin suoria syitä tähän kohtuullisen samanlaiseen kieliosaamiseen on myös tullut ilmi. Koulutusjärjestelmämme ovat melko vastaavia, ainakin jos mitataan parin kymmenen vuoden säteellä ajassa: kummassakin maassa arvostetaan koulutusta, ei vieroksuta ulkomaalaista mediaa, tuotteita eikä kulttuuria, ja dubbauksen sijaan käytetään huomattavasti sivistävämpää tekstitystä. Vanhoja matkamuostoja kaiveltuani mieleni valtasi tyhjentävä konsensus: onneksi en ole Saksassa.

---

Päivän kuvakimara: Vaikka paikallista englannin kielen osaamista etukäteen jonkin verran mainostettiinkin, jopa kaupungin yliopistokadun liikkeistä löytyy jos jonkinlaista kielikukkasta tai muuten vain huvittavaa kielen käyttöä.