IRC-Galleria

Kaikilla tuntuu olevan minulle tärkeää asiaa. Tärkeää asiaa siitä, mitä olen tehnyt tai jättänyt tekemättä. Jokaisella tuntuu olevan jokin tärkeä mielipide siitä, miten minä toimin. Ja minä haluaisin vain nukkua. Miksi eivät nämä ihmiset tärkeine mielipiteineen mene kertomaan niitä jollekulle, joka niistä on kiinnostunut? Sekalaisten tarpeettomuuksien suosta nämä ihmiset kaivavat naurettavia yksityiskohtia, joita he tarkastelevat ja analysoivat. Tutkittuaan niitä he luulevat tietävänsä minusta jotain. Luulevat, että voivat tulla kertomaan minulle mikä minussa on vikana. Kuuntelen heitä kyllästynyt tuijotus silmissäni ja mietin kuinka haluaisin tunkea nuo tärkeilevät sanat takaisin heidän kurkkuihinsa. Mitä sinä minusta tiedät? Suunnattoman tärkeinä nämä "lähimmäisesi" odottavat sinun reagoivan jotenkin heidän tärkeisiin mielipiteisiinsä ja kun suhtaudut näihin naurettavuuksiin juuri sellaisella välinpitämättömyydellä kuin kuuluukin, he tuomitsevat sinut. He tuomitsevat sinut, koska he ovat päättäneet sinun puolestasi, mikä sinä olet.

Siinä minä sitten olen. Leima otsaan lyötynä. Ja minua ei vieläkään kiinnosta. Ne tärkeilevät pellet katselevat minua suurennuslasilla ja taivastelevat, kuinka tuollainen hukkayksilö on tähän maailmaan syntynytkään? He olisivat tehneet kaiken toisin. He tietäisivät miten tulisi toimia. Mutta kun kysyn apua, sulkeutuvat suut ja huomaan edessäsi vain kylmiä takkien selkämyksiä. Keskenään he kuiskivat ja tunnen pistäviä katseita, kun kävelen pois. Mutta vieläkään minä en välitä. Nostan leukaani ja virnistän näille urpoille, jotka olettavat olevansa jossakin korkeammalla. Se virnistys on se merkki, jolla kerron nauravani heille. Mutta minä nauran syvällä sisällä, sillä tiedän, että se heitä ärsyttää. Se, että en reagoi. Pahinta heille on se, kun he huomaavat saarnaavansa pelkällä tyhjälle taululle. Joka aamu puhdistan mieleni. Suljen ajatukseni ja suljen kaiken sen epäolennaisen ulkopuolelle. Minun taulussani ei ole heille tilaa, sillä minä kirjoitan itse oman tauluni tekstit. Minä en tarvi sinne näiden tärkeilijöiden valottomia keskinkertaisuuksia.

Joku viisas sanoi ihmisen olevan tilivelvollinen vain itselleen. Miksi sitten kaikki ovat vaatimassa minulta jotain? Jos en onnistu suoriutumaan heidän aikarajojensa mukaisesti olen epäonnistuja, olen osaamaton ja kyvytön. Pilalle mennyttä, tilaa vievää materiaa. Ja vieläkin minä haluan vain nukkua. Haukottelen ja katson kuinka he kihisevät raivosta. Heidän tietokoneen tarkkuudella toimivat sisäiset kellonsa eivät voi sietää poikkeuksia. Mikä voisi olla pahempaa, kuin poiketa kaavoista? Nämä kellokaulassa laukkaavat hölmöt väittävät elävänsä tässä hetkessä, vaikka ravaavat kielet ruskeina suoritteesta toiseen. Raivotautisten hurttien tavoin he kuolaavat ja menevät sinne minne heitä käsketään. Ja minä katson vierestä ja nauran. Suljen silmäni ja hymyilen. Minä olen tässä ja he jossain tuolla kaukana. Siellä missä minä en ole koskaan ollut ja missä en tule koskaan olemaan. Ja jälleen kuulen heidän kuiskuttelevan ja heristelevän minulle sormiaan. Minä nostan esille oman keskisormeni ja kuulen kuinka he paheksuvat.