Tervetuloa Loimaalle, Suomen Mumbaihin. Kerronpa tarinan varhaislapsuudestani. Jos olet ketä tahansa, lopeta lukeminen tähän ja mene keittämään itsellesi kupillinen kahvia. Muistan sen päivän kuin eilisen jota en tosin muista. Olin ehkä neljä tai viisi vuotta vanha ja ensimmäistä kertaa psykologisessa arvioinnissa. Tai sitten se oli toista kertaa. En muista. Kuitenkin, tohtorintakkiin pukeutunut asiallisen näköinen keski-ikäinen nainen lähestyi minua kädessään muistilehtiö. Hän puhutteli minua ja käski minun mainita ensin väri ja sen jälkeen jokin työkalu. Hän vakuutti että voisin vastata minkä värin ja minkä työkalun tahansa, eikä siitä aiheutuisi seuraamuksia. Sanoin väriksi keltaisen ja työkaluksi rautasahan. Tohtoritar raapusti merkinnät lehtiöönsä ja katsoi minua kulmiensa alta hämääntyneen ja epäluuloisen näköisenä. Minusta tuntui kuin olisin härskiintynyt voinkimpale ruokapöydällä jota kaikki arvioiden tuijottavat. Tohtoritäti käveli toiseen huoneeseen jossa vanhempani purskahtivat itkuun. Olin epänormaali. En vastannut punainen ja vasara niinkuin ihmisen tulisi vastata, sen sijaan vastasin jotain aivan muuta. Tohtori oli kertonut vanhemmilleni että henkilö joka vastaa jotain muuta kuin punainen vasara tulisi sulkea pöpilään. En ollut hänen mielestään kykenevä sopeutumaan yhteiskuntaan vaan olin vakavasti poikkeava ja mielisairas. Vuodet kuluivat kunnes täytin 12 vuotta. Otin uudelleen yhteyttä samaan tohtoriin ja sovein tapaamisesta. Hakkasin tohtorin pään muusiksi itse tekemälläni punaisella vasaralla. Tämä oli opetus tohtoritädille. Hän diagnosoi minut mielisairaaksi vaikka olen täysin terve. Harmi ettei hän ole elossa tunnustaakseen tehneensä virheen. Such is life.
Sömmaren är långsamma. För tångan skull!
Tänään kuunneltua:
Deadsoul Tribe - The Gossamer Strand