IRC-Galleria

Lupasin tänään kirjoittaa rakkaudesta ja haluan pitää lupaukseni, sillä maailman kaikista asioista juuri rakkaus on se, mihin haluan uskoa. Se on minulle asia, joka pitää minut hengissä ja saa minut näkemään kauneutta ympärilläni. Rakkaus on minulle kauneutta eikä mikään muu ole yhtä merkittävää.

Entäpä, saatat nyt kysyä, hyvä potentiaalinen lukijani, mitä sitten on se rakkaus? Onko sitä ylipäätään olemassakaan? Vai onko kyseessä puhtaasti hormonaalinen reaktio? Onko se, mitä nimitämme rakkaudeksi vain hermosolujen kemiallista kommunikaatiota? Tähän voisin vastata, että mielestäni kyse on yhdestä ja samasta asiasta. Kun kirjoitan rakkaudesta, tarkoitan muutakin kuin sitä puhtaan seksuaalista tunnetta, joka vetää kahta toisilleen sopivaa henkilöä puoleensa houkutellen heitä lisääntymään keskenään intohimon seireenilaululla. Rakkauden typistäminen yksinomaan seksuaaliseksi himoksi olisi järjetöntä elämän rajoittamista; sen kohokohtien kieltämistä.

Rakkauden määritteleminen tuntuu vaikealta ja turhalta. Ellei ole sitä itse koskaan kokenut, ei varmastikaan voi tietää, mitä se tarkoittaa. Rakkaus on se hetkellinen leimahdus ystävän katseessa, ohikiitävä ilme, joka välittää enemmän viestejä kuin mikään määrä sanoja - katse, joka viestii: "Me kuulumme yhteen." Hapuilen sanoja ikään kuin liikkuisin pimeässä, ja silti minun on sanottava, että olen saanut osakseni enemmän rakkautta kuin voin edes käsittää mahdolliseksi. Ei minussa ole mitään erityistä, ei mitään sellaista, jonka vuoksi ansaitsisin rakkautta. Rakkaus on lahja, joka annetaan toiselle pyytämättä, odottamatta vastalahjaa. Rakkaus houkuttelee luottamaan ja rakastamaan takaisin.

Koristellessani joulukuusta oivalsin, mitä se minulle perimmältään merkitsee. Se on rakkauden puu, jokainen omituinen epäyhteensopiva koriste täynnä muistoja sen antaneensta, kenties jo edesmenneestä rakkaasta: aiemmin tänä vuonna poisnukkuneesta naapurista, jolla oli tapana tuoda meille joka joulu kauniita käsintehtyjä koristeita; lapsuudenaikaisia koristeita edesmenneen perheystävämme köyhästä lapsuudenkodista. Ei, se outo kokoelma kimmeltäviä palloja ja jo hohtonsa menettäneitä, puoliksi risaisia koristeita ei enää koostu esineistä, se koostuu rakkaudesta, muistoista, tarinoista. Joulupuu on tarinoiden ja muistojen puu ja joka kerta kun katson sitä, näen muistoissani monien silmien katsovan minua rakkaudella.

Mitä toivoisin joululahjaksi? Rakkautta. Mahdollisuutta rakastaa ensi vuonna ja kenties saada osaksenikin lämpöä ja välittämistä.

Huomenaamuna herään toivottavasti seuraavan kerran rakkauden kosketukseen pienten käsien kietoutuessa ympärilleni ja suurten kirkkaiden silmien katsellessa omiani samalla kun korvissani kaikuvat suloiset sana: "Äittä, minä lakastan sinua."

Tänä jouluna haluaisin kaikkein eniten kelvata ystävilleni ja rakkaimmilleni sellaisena kuin olen. Haluaisin rakastaa ja tulla rakastetuksi - ja monessa suhteessa tunnenkin saaneeni tällä elämän saralla enemmän kuin varmasti moni muu ihminen, joka ansaitsisi rakkautta kenties minua enemmän. Vaan voiko rakkautta ansaita?

Mikä tekee ihmisestä rakastamisen arvoisen? Itse en yleensä ajattele lainkaan tätä asiaa huomatessani pitäväni jostakusta. Pidän helposti ihmisistä, se myönnettäköön, mutta se että alan rakastaa jotakuta, se on kiven takana. Maailma tuntuu olevan puolillaan hyviä ja mielenkiintoisia ihmisiä, joihin haluaisin tutustua, mutta silti vain osa asettuu pysyvästi sydämeeni asumaan. En edes itse tiedä, millä perusteella se tapahtuu.

Koen itseni onnellisemmaksi kuin pitkään aikaan; kenties en ole koskaan ollut yhtä onnellinen. Onnellisuuteni ei johdu siitä, että kaikki asiani olisivat kunnossa; ehei! Olen onnellinen, koska tunnen, etten ole yksin - ja ennen kaikkea, koska saan rakastaa ja osoittaa välittämistäni muille. Tunnen, että se on tehtäväni tässä elämässä.

Ihmisolentona olen välillä puutteellinen enkä osaa oikein ilmaista välitätmistäni. Huolestun, turhaudunkin, mutta silti välitän. Ajattelen, vaikka toisinaan unohdankin kertoa sen, muistelen hyvällä (tai harvemmin pahalla, jos siihen on aihetta). En minä ole unohtanut sinuakaan, mahdollinen lukija, vaikka kenties olen sen unohtanut kertoa.

Pian on jouluaatto. Silloin voisin kirjoittaa rakkaudesta.

Niin kauan kuin jotain ruumiinosaa ei särje, sen olemassaoloa tuskin huomaa. Useimmiten sitä ei tule edes ajatelleeksi, että omaa moisia ulokkeita, kunhan niitä silloin tällöin vähän rapsuttelee. Oiva esimerkki tästä on tietysti nenä - tuo armas tuulenhalkoja keskellä pärstää. Omalla kohdallani se kelpaisi tällä hetkellä joulukuusen koristeeksi, niin soveliaan punainen ja pyöreä se on.

Koska en voi olla tiedostamatta tällä hetkellä sitä, että a) minulla on nenä ja b) se ei toimi niin kuin sen kuuluisi, uhraanpa sillekin ajatuksen. Miksi esimerkiksi näsäviisaudesta käytetään nimitystä "nenäkkyys"? Mitä tekemistä sillä ylipäätään on nenän kanssa? Tuskin mitään. Onko suurinenäinen ihminen jotenkin nenäkkäämpi kuin pieninenäinen?

Normaaliolotilassan nenäni lienee kohtalaisen sopusuhtainen, ellei peräti pieni. Silti minua toisinaan luonnehditaan henkisessä mielessä nenäkkääksi. Varmasti sitä olenkin, sen tunnustan auliisti.

Ehkäpä henkinen nenäni on suuri. Fyysinen nenäni ei ainakaan ole. Ei ollenkaan tarpeeksi suuri - ja se on tukossa.

Sairastan. Minulla on jo kolmatta tai neljättä päivää kuumetta ja nenä valuu solkenaan. Nuha on epäesteettistä ja epämukavaa. Ystäväni onnistui kuitenkin piristämään minua muistuttamalla, että sairaus opettaa meitä arvostamaan enemmän terveitä päiviä. Totta vieköön arvostankin nyt. Ehkäpä tämä on tarpeen muistuttamaan minua inhimillisyydestäni, rajallisuudestani.

Unirytmini on hajonnut pirstaleisiksi katkelmiksi sekavia unia, joista en ole varma, olenko nähnyt ne valveilla vaiko sittenkin nukkuessani. Kuume sahaa edes takaisin ja sen ollessa korkeimmillaan näen outoja varjohahmoja. Nähdessäni ensi kerran kuumehallusinaatioita säikähdin miltei kuoliaaksi. Minusta näytti, kuin eteisen olisi täyttänyt suuri musta hahmo. Pelkäsin todella kuolevani. Nyt olen oppiunut suhtautumaan kuumeiluuni rauhallisemmin.

Joulu lähestyy, mutten halua ottaa siitä stressiä. Sehän on ilon ja valon juhla enkä usko, että sen päähenkilö kieltäisi luotaan sairasta, ei edes syntymäpäivänään. Rakastan joulua ja aion tehdä valmisteluja sitä mukaa kun jaksan. En halua kuitenkaan pitkittää sairasteluani repimällä itseäni.

Ensimmäistä kertaa moneen päivään heräsin nälkään ja olin onnellinen. Ystäväni oli oikeassa - sairaus tottavie opettaa arvostamaan terveyttä - ja ruokahalua.

Oli hämmentävää huomata, miltä tuntui olla irkkaamatta useaan päivään. Luonamme, tässä aivan todellisessa elämässä, jonka havaitsin hämmennyksekseni omaavani, oli käymässä ystäviä. Kyllä, lihaa ja verta olevia ihania ihmisiä ruokittavaksi ja hellittäviksi.

Voi että se tuntui ihanalta.

Ystävien vierailu jätti jälkeensä mukavantuntuisen ikävän. Ei sellaista kalvalvaa menetyksentunnetta, vaan kaipauksen, joka muistuttaa minua siitä, että maailmassa on niin monia henkilöitä, joista välitän todenteolla ja joita kaipaan lämmöllä. Luonnollisesti ikävä tuntuu hämmentävältä ja toisinaan turhauttavaltakin, mikäli ikävän kohdetta ei ole mahdollista tavata, mutta muuten se on yksi niistä tunteista, jotka muistuttavat meitä ihmisyydestämme.

Illalla sain kuulla, että minua oli ikävöity. Se tuntui ihanalta ja parantavalta maatessani kuumeisena sängyssä. Ystäväni kaipasivat minua. Tiedän, etten ole mitenkään erityinen, olen minä. Jos se riittää ja kelpaa jollekulle, en voi olla muuta kuin onnellinen.

eli pahuuden olemuksesta

Tänä aamuna kohtasin sen vihdoin, pahuuden olemuksen. Saimme A. A. Milnen ikimainion "Nalle Puhin" luettua loppuun ja niinpä aloitimme eilen illalla Lea Pennasen "Piilomaan Pikkuaasin" lukemmisen. Elanor kuunteli tarinaa silmät loistaen, uskaltaen tuskin hengittää. Tarina sai selvästi hänet ajattelemaan. Avattuaan tänä aamuna silmänsä hän kysyi ensimmäiseksi: "Äiti, miksi Mukkelis Muuli on tuhma?"

Kysymys löi minut ällikällä. Miten kolmivuotias saattoikin osata kysyä juuri sen mielestäni kaikkein olennaisimman kysymyksen, joka kirjaan kätkeytyy? Pohdin pahuuden olemusta juuri eilen ystäväni kanssa. Hän kritisoi C. S. Lewisia lainaten varsin aiheellisesti sitä, että tarinoissa useimmiten pyritään selittämään sitä, miksi joku on paha, muttei sitä, miksi joku on hyvä. Aivan kuin hyvyys olisi vain keskenkasvuista pahuutta; naivia sinisilmäisyyttä, eikä omaan valintaan pohjautuva tietoinen päätös.

En halunnut rikkoa kolmivuotiaan illuusiota maailman hyvyydestä ja niinpä haparoin selitystä. "Se on vain satua", olisi ollut kurja vale, sillä pahuus ei ole satua. Vaikka Elanoria järkyttikin se, että Mukkelis Muuli saattoi noin vain vangita syyttömän hyvän Aasiruhtinaan, en voinut valehtelematta myöntää sitä todeksi, että sellaista tapahtuisi vain satumaailmassa. "Mitä mieltä itse olet?" kysyin. "Ehkäpä Mukkelis Muuli oli syönyt liikaa eläinsuklaata", Elanor ehdotti. "Sellaista pahanmakuista. Ehkä se teki sen tuhmaksi." Minua hymyilitti, mutta oli myönnettävä, että Elanorin ehdotuksessa saattoi olla totuuden siemen. Toisinaan pahan kohtaaminen myrkyttää ihmisenkin mielen, saa hänet menettämään uskonsa hyvyyden mahdollisuuteen ja oikeutukseen. "Ehkäpä kukaan ei ollut pitänyt Mukkelis Muulista?", ehdotin. "Ehkäpä se ei tiennyt, millaista on olla hyvä?"

Elanor katseli minua hetken hiljaa. "Joo", hän sanoi. "Ja ehkäpä ne pahat olivat syöttäneet sille pahanmakuista eläinsuklaata."

Pahanmakuisessa suklaassa piilee kaiken pahan alku ja juuri.

Joulukorttikiire iski jälleen. Vaikka miten pyhästi itselleni lupaisin, että tänä vuonna kirjoitan joulukortit hyvissä ajoin ja otan selvää osoitteista, löydän itseni säännöllisesti viimeisenä yönä pahantuulisena ja silmä kourassa raapustamasta "Hyvää joulua". Tänä vuonna yllätin itseni sentään sillä, että raapustin vain joitain osoitteita enkä ollut huonolla tuulella. Toivottavasti korttien saajat ilahtuvat.

Pitäisi mennä nukkumaan, mutta toisaalta haluaisin valvoa. Joulun läheisyys innostaa ja ehkä vähän jännittääkin. Tekisi mieli siivota ja koristella, mutta tiedän, että huominen muuttuu pahantuuliseksi kärsimykseksi, ellen pian mene nukkumaan.

Ehkä pitäisi. Antaa tonttujen valvoa.

Näin raflaavan julkilausuman toi tänään esille ystäväni ja onnistui ilahduttamaan minua kovasti. Miten harvinaista onkaan kuulla tuollaista lausetta - edes pilan päiten lausuttuna - vaikka se henkiikin mitä järkevintä asennetta. Kenen suosiossa ihmisen tulisi olla ellei itsensä?

Voisipa sitä olla aina tyytyväinen itseensä. Toisaalta, johtaisiko se mihinkään järkevään tai jalostuneeseen? Ihmiseleämässä tulee tuskin pyrkiä jatkuvaan itsetyytyväisyyteen, sillä jokainenhan meistä tekee toisinaan virheitä. Kenties tulisi pyrkiä todella siihen, että kelpaa itselleen, virheellisenä, inhimillisenä; itsensä hyväksymiseen ja rakastamiseen.

Entäpä miten paljon pitäisi itselleen sitten antaa anteeksi? Itse lienen selvästikin liian kriittinen arvioissani, vaikka olenkin oppinut suvaitsemaan paremmin omaa epätäydellisyyttäni. Uskoakseni, mitä avoimemmin epätäydellinen minusta on tullut, sitä enemmän ihmiset pitävät minusta paradoksaalisesti. Harvapa sitä haluaa ystäväiipiiriinsä Neiti Täydellistä muistuttamaan omasta kuolevaisuudestaan. Ei kukaan pidä ihmisestä siksi, että tämä on täydellinen, vaan siksi, että hän on. Muunlainen tarvitseminen tuskin edes lienee pitämistä, vaan ihmisen funktioon perustuva sairaalloinen hyötysuhde - ellei sitten kyseessä todella ole työsuhde.

Mitähän tekisin tänään suosikilleni - eli itselleni? Lukisikohan sitä vaikkapa jotain mukavaa?

Ystäväni muisteli C. S. Lewisin määritelleen onnen siten, että se on levähdyspaikka keskellä elämän rasituksia ja vastoinkäymisiä. Onni ei ole siis Lewisin mukaan päämäärä sinänsä vaan ikään kuin ravintoa, jolla jaksamme päästä päämääräämme. Mielestäni tämä määritelmä on erinomainen. Ihmiset tosin pyrkivät nyky-yhteiskunnassa yhä enemmän saavuttamaan onnen hankkimalla hyödykkeitä, joihin liittyviksi on markkinoinnin keinoin iskostettu onnen illuusioita. "Käytä tätä tuotetta ja saavutat onnen", pyrkivät mainokset uskottelemaan meille - ja toisinaan ne onnistuvatkin.

Totuus lienee kuitenkin karumpi. Olenko tullut säkenöivän onnelliseksi nykyisestä pesupulveristani? Tuskinpa. Toki arvostan sitä, ettei minun tarvitse keittää lipeää hiki hatussa, vaan voin aamutokkurassa vain kaataa mitallisen pulveria pesukoneen lokeroon ajattelematta sen enempää, mutta hihkunko riemumielin pulverin nimeä? Harvoinpa sitä tulee tehtyä. Entäpä, ajattelenko pesupulverimerkkiä yleensä ottaen ollenkaan? Hädin tuskin edes muistan, minkä merkkistä pulveria käytän, sillä tapanani on kaataa pulveri epäkäytännöllisen pahvipakkauksen sijasta muoviseen ämpäriin. Se siitä pakkauksen houkuttelevuudesta.

Sen sijaan tunnen hetkellistä onnea silittäessäni lapseni vaatteita. Ajatukseni karkaavat usein seuraavaan hetkeen, jolloin näen hänen silmät loistaen pukevan ylleen puhtaan ja silitetyn lempipaitansa. Onnentunne on aito - pesupulverin merkistä riippumatta.

Onkohan tästä tulossa mainonnanvihaajan päiväkirja? Syyttäkää koulutustani.

Olen käyttänyt viime päivinä suhteellisen paljon aikaa yrittämällä miettiä järkevää määritelmää ystävyydelle. Kimmokkeen pohdinnoilleni antoi se, kun huomasin yrittäväni selventää suomalaista ystäväkäsitettä vierasmaalaiselle ystävälleni. Mikä mainio tilaisuus tarkentaa omia ajatuksiaan!

Siinä missä englannissa sana "friend" kelpaa yhtä hyvin leimaksi niin sydänystävälle, rakastajalle kuin satunnaiselle koirankusettajalle, ovat suomalaiset yleensä hyvin tarkkoja, ennen kuin uskaltavat kutsua jotakuta "ystäväksi". Ehei - ennemmin huomaan itsekin toisinaan kutsuvani sydänystäviäni "kavereiksi" - ja, herra paratkoon, jopa "tutuiksi", mikä on mitä suurinta vähättelyä. Lieneeköhän moisen salailun taustalla vanha ajatus siitä, että kel' onni on, se onnen kätkeköön? Pelkäänkö, että jos suurieleisesti erehtyisin kertomaan totuuden sydänystävistäni, katoaisivat he kuin tuhka tuuleen?

Mikä sitten tekee ihmisestä "ystävän"? Minulla on oikeastaan kolmekin määritelmää. Ystävä on henkilö, jonka kanssa voi 1) viettää aikaa mukavasti hiljaisuuden vallitessa; 2) nukkua ilman sen syvempiä kaksoismerkityksiä ja 3) riidellä menettämättä ystävyyttä.

Ystävät ovat minulle miltei kalleinta, mitä kohdalleni on osunut. Jos olet ystäväni ja satut lukemaan tätä päiväkirjaa, tiedä, että rakastan sinua. Saattaa olla, etten kuitenkaan uskalla sanoa sitä ääneen.

Kel' onni on, se onnen kätkeköön.