IRC-Galleria

Voi isikissin vittu kuinka paska elokuva.

Ensimmäinen puoliska elokuvaa on kokoelma kliseisimpiä rakkauselokuvien saippuoita ja tönkömpää dialogia kuin ensimmäisen vuoden ilmaisutaitokoulutuksen saaneista autisteista pystyisi puristamaan ulos. Jos Bellan ja Eetvartin välinen tekosyy keskusteluksi olisi yhtään imelämpää siirappia olisi näyttelijöiltä pudonnut hampaatkin sitä puhuessa.

Tähän asti edes bipoläärinen ja kusipäinen poikaystävä Eetvartti antaa roolisuorituksen, josta löytyy tunteita yhdestä kohtauksesta. Yhdestä. Isipapalta kun repäistään pää irti, näyttää glitterpoju hetken melkein äkäiseltä.

Bella, Cullenin perheen oma pieni eritepurkki, saa punaiset piilarit ja on välittömästi parempi kuin puolet perheestä. Muut kertovat tarinoita, kuinka he ovat vuosisatojen ajan kehittäneet kykyjään, jotka torahampaiset jumalat lahjovat vamppyyreille muutoksen yhteydessä arpakuutiota pyöräyttämällä. Bella oppii elokuvan aikana(joka käsittää puolisen vuotta, jos sitäkään) kaksi uutta tapaa käyttää omaa taitoaan: Ensin paria päivää ennen "lopputaistelua" parissa minuutissa hän löytää yhden, seuraavana kesänä on jo löytynyt uusi tapa.

Sudet alistuvat kohtaloonsa toisarvoisina juonielementteinä ja lauma on työnnetty suosiolla sivuun vain suosikki-intiaanin jäädessä roikkumaan nurkkiin. Edellisten elokuvien elämää suurempaa teinidraamaa ei enää edes muistella kuin kuivilla sivukommenteilla.

Kunhan juoni huipentuu, saapuu grande finale, nähdään muutamia hauskoja tappoja. Glitterillä kuorrutetut posliiniset "vamppyyrit" hajoavat niin hassusti että sitä seuraa varsin mielellään kun kaksi sukulinjaa pistävät toisensa paskaksi. Aiemmin elokuvassa näytettiin jo muutamia vamppyyrivoimia, pohjustettiin hieno taistelu kunnon supermutanttikärhämälle järven jäällä. Sitten kun vihdoinkin päästään varsinaiseen käsirysyyn, pari nyrkiniskua, päiden irtirepimistä ja homma on paketissa. Ainoa näyttävä supervoima mitä käytettiin oli Cullenin äpärältä joka pamautti mannerlaatan halki nyrkillään.

Ja sitten havahduttiinkin että koko taistelu oli pelkkä tulevaisuudenvisio, taputellaan toisiamme selkään ja mennään takaisin kotiin, ettei kukaan vain pääse hengestään. Haista Myers pitkä paska ja opettele tappamaan henkilöitä, kun on sen aika.

Summa summarum, surkea loppu paskalle kirjasarjalle, voimme olla kaikki tyytyväisiä että siitäkin päästiin. Eikä tule ikävä ja eipä tule kukaan enää parin vuoden päästä muistamaankaan.