IRC-Galleria

Tähän mennessä kaikki varmaan jo tuntevat käsitteen Pleasure Delayer, nautinnonlykkääjä - kiitos Vanilla Sky -elokuvan (vai oliko se nyt se? Kai se oli.). Kyseessä on siis se ihmistyyppi, jotka avaavat lahjapaketin narut nypläten pitkämielisesti solmut auki käsin: saksien käyttäminen tulkitaan fuskaukseksi. Ne haluaa pitkittää tiedossaolevaa kivaa jarrutellen, pidätellen, nautiskellen matkasta vähintään yhtä paljon kuin päämäärästä.
Mä kuulun tähän sakkiin: mun mielestä jo lahjan vastaanottaminen on tae siitä, että sisältö on jotain mahtavaa. Tunnustelen lahjaa paperin läpi, kääntelen, heristelen varovasti, nuuhkin, koetan uumoilla mitä paperin sisältä paljastuukaan... Ja teen kanssa-avaajat hulluiksi. Niitten mielestä kääreet pitää raastaa lahjan päältä hampaita apuna käyttäen, silpoa narut ja suikaloida paperit, sillä ne haluaa ÄKKIÄ nähdä, mitä tällä kertaa napsahti. Mun mielestä taas tässäkin odotus ja jännitys on usein itse asiaa parempia, niissä on jotenkin useampia tunteita sekaisin ja sietämätön pitkittäminen kutittaa mahanpohjassa sudenkorentoparven lailla. Hmm.
Aikuisiällä olen joutunut tutustumaan kyseisen ilmiön kääntöpuoleen, ihmisiin, jotka lykkäävät luopumista, menettämistä, ikäviä tunteita. Sellaisia, jotka hyvää kirjaa lukiessaan alkavat noin puolenvälin tienoilla säännöstellä lukemista, "mä saan lukea enintään kymmenen sivua kerrallaan", ettei kirja loppuisi liian varhain. Sellaisia, jotka jotakin hyvää syödessään ottavat vain pieniä suullisia, mutustelevat hartaasti, jokaista makusäiettä vaalien. Sellaisia, jotka huomatessaan nauttivansa jonkun ihmisen seurasta alkavat harventaa tapaamisia, vetäytyä käsivarrenmitan päähän, vältellä silmiinkatsomista. Tähän ryhmään mä en kuulu ensinkään: jos mä pidän jostain asiasta, ihmisestä, ilmiöstä, esineestä, mä en saa siitä kyllikseni. Mä en usko, että jarruttelemalla voisin saavuttaa jotain parempaa kuin tarttumalla kiinni molemmin käsin, sukeltamalla pää edellä. Mä haluan lisää, enemmän, vielä vähän. Kun se kuitenkin loppuu, niin miksei sitä voisi ahmia loppuun kerralla, silleen että sitä luopumista vois sitten alkaa ajatella siinä vaiheessa kun suu on vielä täpösen täynnä ja mieli hyvä.
Mä en tiedä, ovatko nämä kakkoslajin lykkääjät tajunneet jotain olennaista ihmiselämästä, kaiken katoavaisuudesta ja luopumisen vääjäämättömyydestä, valmistautuvatko ne viisaasti tulevaan. Vai onko ne vain peloissaan eivätkä sen vuoksi uskalla edes alkaa mitään mukavaa? Kumpi lähestymistapa lopulta on hedelmällisempi: se, että kääntää äkkiä sen lieden nollalle ja jäähdyttää keitoksen sellaiseksi haaleaksi hyhmäiseksi räkäsopaksi vai se, että jättää sen kuutoselle, kiehumaan kuiviin, palamaan kiinni kattilaan ja haisemaan pahalle? Voisko joku sanoa jotain kultaisesta keskitiestä tähän hätään?