IRC-Galleria

Usein kun aloittaa vaikka esimerkiksi uudessa työpaikassa, haluaisi olla siinä heti mahdollisimman hyvä. Alussa on kuitenkin epäselvyyksiä monessa jutussa ja pitää olla valmistautunut mokaamaan siitä yksinkertaisesta syystä, ettei vain voi tietää kaikkea työssä edellytettävää yhdeltä istumalta. Sitä epävarmuutta kuitenkin sietää ja panee sen uutuuden piikkiin, katsoo luottavaisena tulevaisuuteen ja vakuuttelee itselleen, että kyllä mä tän pian opin ja sitten musta tulee parempi kuin kenestäkään ja kaikki käy vielä hyvästi, saatpa nähdä.
Kuitenkin ajan mittaan saattaa käydä niin, että työnkuva hämärtyy ennestään: vaatimukset muuttuvat jatkuvasti, tahti kiristyy, eikä itse enää tiedä miten pitäisi olla että olisi hyvin. Yrittää kaikkensa, koettaa tehdä niin että saisi kiitosta ja itselleen rauhaisan mielen, ponnistelee ja punnertaa muttei vain onnistu.
Tällaisessa tilanteessa ensin yleensä ahdistuu ja vähän masentuu, että miksei riitä vaikka yrittää täysiä. Ja mitä multa oikein halutaan. Sitten ehkä sisuuntuu, ja tempoo menemään karmealla kiukulla saadakseen tuloksia: syteen tai saveen. Ja lopulta sitä vain väsyy yrittämään. On yrittänyt jo ihan kaikkea: taipunut siltaan, heittänyt volttia, seissyt päällään, kenties luritellut jonkun pikku viisunkin. Pitänyt pellehattua ja kravattia; ollut tiimipeluri ja yksilösuorittaja; peräänantamaton ja myöntyväinen; avuton neito ja hyvä jätkä. Tulos: Finlande, zero poeng. Ei auttanut, nyt ei enää huvita. Pitäköön tunkkinsa, perkele.
Mä alan vähitellen lähestyä tota terminaalivaihetta.

Asiasta oikohöylään: se on ihan kamalan hyvää se uusi omenanmakuinen Pepsi Max Chill. Nami. Vielä kun mä löydän sitä salmiakkisuklaata niin olen taas hieman kokonaisempi ihminen, oon nimittäin päättänyt että sitä saan maistaa vaikka karkkilakossa oonkin. Nii.
Ja näin muuten unta, että olin päästänyt julki blogimerkinnän, joka tulvehti typoja ja muita mokia ja olin PÖYRISTYNYT. Siispä tämä kappale on oikoluettu aika moneen kertaan...