IRC-Galleria

Mutta sehän nyt ei tullut yllätyksenä kaiketi kenellekään. Mä olin luultavasti ekaa kertaa elämässäni yksin missään keikalla katsomassa niitä tänään Ankassa, kun muut meni Nine Inch Nailsiin, ja tämän johdosta päätin kokeilla uutta keikkalähestymistapaa: seisoin miltei paikoillani, fiilistelin tietty mutten laulanut mukana ollenkaan, vaan keskityin katsomaan ja kuuntelemaan bändin lisäksi jengiä ympärilläni. Aika mieletöntä. Oli myöskin huojentavaa todeta, että kyllä mulle sittenkin omin tapa osallistua on se hillitön pogous, nyrkin puiminen ja mukana karjuminen. This is me, Ben.
Päivän ehdottomasti positiivisimman lavashöyn mulle tarjoili The Ark. Ola Salo on käsittämätön håttis: käsittämätön siksi, että se ei sovi mun Mitä kaikkee miehen tulee olla -kategoriaan ulkoisesti oikeastaan ollenkaan, mutta silti se on jotenkin aivan mielettömän kuuma ja ihana. Mutta siis shöy ei ollut mahtava vain tämän vuoksi, vaan myös siksi, että on upeaa katsoa jotakuta joka tekee työnsä niin hyvin. Sen työ on viihdyttää meitä ja se tekee sen riemuiten: se on lavalla niin kotonaan, luonteva, rento ja huikean flirtti - ja samalla aivan uskomattoman vilpitön ja leikkisä sekä itseironinen. Sen välispiikit oli pitkiä ja vähäsen jaarittelevia, sen kuteet aivan tolkuttomia riikinkukkotekeleitä ja aksentti suorastaan vitsikkään ruåtsalainen, mutta sen karisma on jotain aivan huikeaa. Haluan toistaa yleisössä nähdyn banderollin sanoman: Marry me, Ola!

Kuten Nuunis jo spoilaskin, perjantaina oltiin mun Rikkaan Ystävän Huvijahdilla juhlimassa. Olo oli kyllä melkoisen etuoikeutettu, kun istuttiin Eestinluodolla vastarantautuneina, punaviiniä laseissa ja grilli kuumenemassa, auringonlaskua ihaillen. Mun tunnelmaa vain hieman vaimensi semmoinen kumman tuttu tunne siitä, että ihmisten halut ja toiveet ja tavoitteet ja odotukset ei kovinkaan usein kohtaa. Jokainenhan tietää, että jos menee rautatieasemalle kaksi tuntia junan lähtöajan jälkeen, voi melkoisella varmuudella odottaa että kyseinen pikavuoro on mennyt jo eikä varmastikaan lähde peruuttelemaan takaisin myöhästyneen vuoksi.
Niin miksi ihmiset silti juoksee sinne lähtölaiturille, tähyilee pitkin kiskoja ja heiluttaa käsiään laajoissa kaarissa pysähtymisen merkiksi?
Ja miksi, oi miksi ne eivät tajua lähteä kotoaan ajoissa ehtiäkseen siihen?


The most radical thing to do
is to love someone who loves you
Even though the world is
seemingly telling you not to
I don´t know what´s wrong or right,
but I know what´s worth a fight
The most radical thing is to do what
your heart tells you to

- The Ark: The Most Radical Thing to Do