Vietettiin eilen rva Taalasmaan kanssa lähiö- / kulttuurilauantai. Räntäsateessa tapahtuneen tuulipukuisen vuorenvalloituksen, päiväsaunan ja itseaskarreltujen burgereiden jälkeen läksimme länteen, ottamaan haltuumme Espoon aarteen, WeeGee-talon. Onnistuimme vieläpä hankkimaan itsellemme henkilökohtaisen kierrosoppaan, mikä teki taiteeseen tutustumisesta entistäkin antoisampaa.
Henkilökohtaisesti mä pidin aika lailla Annette Messagerin saduista, mytologiasta ja leikistä ammentavasta pehmolelunykytaiteesta: musta oli muun muassa mainiota havaita, miten groteskille näyttää nyljetty pehmoeläin ja kuinka monimerkityksisille ilmassa leijuvat tummat karvatupsut voivatkaan vaikuttaa, puhumattakaan niistä monista feministisistä tulkinnoista ja konnotaatioista, joita sen teokset etsimättä herättävät. Sen Casino-teos oli oikeasti sellainen, että sitä olisi voinut katsoa väsymättä tunteja, vähän kuin tulta tai merta; Keräilijän salattuun huoneeseen (?) puolestaan olisi halunnut mennä sisälle, tutkimaan ja kääntelemään kaikkea, lukemaan läheltä.
Dalà sen sijaan. Melkoisen epämiellyttävän oloinen tyyppi, etten sanois. Siis kun mä en ole tätä ennen osannut yhdistää sitä oikein muuhun kuin surrealismiin, valuvat kellot ja se kummallisenmallinen hajuvesipullo - eikä ilmeisesti moni muukaan. Mutta sehän ei suinkaan ollut mikään linjakas surrealisti, vaan pikemminkin sellainen opportunisti (tässä käytän sanaa oikein, sen sanakirjamerkityksen mukaisesti), aallon harjalla ratsastaja, joka kokeili vähän kaikkea, teki sitä mikä kulloinkin on ollut pinnalla ja juhlittua, oli sanalla sanoen populisti. Ei siis suinkaan mikään tinkimätön oman näkemyksensä esilletuoja, vaan teknisesti osaava jäljittelijä, trippailija, joka eli taiteilijamyyttiä todeksi ja teki sitä, mitä hänen itse itsestään luomansa karikatyyrin kulloinkin odotettiin tekevän. Ainoa asia, joka muhun sen elämässä ja teoksissa todella teki vaikutuksen, oli sen kuolema: se riutui hengiltä sen rakkaan kuoltua ja lopulta siis kuoli itsekin, runollisesti sanottuna siihen kaipuuseen. Ei lopultakaan mikään elämää suurempi ihminen, vaikka sen taide sitä ehkä ainakin kuvataiteen koko kentälle olikin.
Ja ne, jotka tässä vaiheessa kummastelevat, etten ole hehkuttanut vielä lainkaan The Arkin mahtavuutta ja Olan ihanuutta kerrottakoon, että me myöhästyttiin. Seppo oli pannut ne soittamaan jo ysiltä, mä en ollut varmistanut aikataulua etukäteen ja me nähtiin vain neljä viimeistä biisiä koko setistä. Seurauksena oli niin valtavan paha mieli, niin iso pettymys ja niin suuri turhautuminen, että asian valjettua mulle koko karmeudessaan olin oikeasti purskahtaa itkuun keskellä Mannerheimintietä. Eikä mulla vieläkään ole oikein välineitä käsitellä tätä.
Who doesn't long for someone to hold
who knows how to love you without being told
somebody tell me why I'm on my own
if there's a soulmate for everyone
- Natasha Bedingfield: Soulmate