IRC-Galleria

Mä olin lauantai-iltana todistamassa, miten historia syntyy. Ensin oli vain todella monta mustaamaijaa Hesarilla, sitten pari paloautoa Edarilla ja lopulta käsittämätön määrä mellakkapoliiseja Kiasman edessä. Ja tuttuja ampparissa. Hetken aikaa oli varsin kansainvälinen ja myös aavistuksen levoton olo. Onneksi oli turvallista seuraa.

Ja tämä kaikki vain siksi, että alla mina vänner hade sprutdiarrhé. Sattumalta. Enkä päässyt elokuviin.

Mä olen viime päivinä viettänyt enemmän aikaa ulkosalla kuin vuosiin. Helsinki on ihan oikeasti kovin kaunis tähän aikaan vuodesta, kun illat pimenee ja keinovalot sytytetään. Miksköhän musta tuntui monen vuoden ajan hoopolle käydä kävelyllä ilman koiraa? Nyt mä olen päässyt siitä yli. Kävely taitaakin olla ihan hyvä harrastus.

Mä myös keksin pari muutakin juttua mitä voi tehdä viikonloppuna, jos ei juo viinaa. Voi käydä kiipeilemässä ja keinumassa leikkipuistossa. Voi katsoa nauhoittamiaan sarjoja VHS:iltä ja elokuvia DVD:ltä. Voi käydä jumpalla ja lenkillä. Voi nukkua päikkäreitä ja pitkiä yöunia, ainakin noin teoriassa. Voi syödä feikkikiinalaista sängyssä ja haaveilla jätskistä. Voi eksyä ja löytää reitin uudestaan.

Viikonlopun satona korjattiin muun muassa hedelmä nimeltä mangomeloni. Ja eilen löytyi mandoliinikauppa.

Kauheasti jännittää. Olispa jo ens viikko. Tai ei sittenkään. Olispa vielä viime viikko. Miksei aika pysähdy kivoihin hetkiin? Miks aina pitää olla juonenkäänteitä ja koukkuja? Miks aina ja miksei koskaan? Miks?

Jotkut asiat tässä maailmassa vaan eivät muutu. Koskaan. Eikä hopeaa muuten todellakaan voiteta.

Mut yritettiin yliajaa kahdesti työmatkalla. Saman auton toimesta. Toisella kerralla olin suojatiellä, toisella kerralla jalkakäytävällä. Ainoa mikä nyt kismittää, on etten saanut lataistua superstarin kuvaa sen tyhmän kuormurin kylkeen. Pikku sabotaashi virkistää kummasti aamutuimaan.
Näin myös kuolevan oravan. Se ei siis vielä ollut vainaa, vaan näytti koppakuoriaiselta jonka joku on kääntänyt katolleen ja joka ei pääse ylös. Ahdistuin valtavasti, eikä yhtään auttanut vaikka yritin ajatella luonnon kiertokulkua: että jos tuo orava olisi kuolemaisillaan keskellä metsää missä kukaan ei sitä näkisi, ei se kärsisi yhtään vähemmän mutta mulla olisi parempi mieli. Että oravat on oikeasti varkaita ja murhaajia ja syö aamiaiseksi pikkulintujen munia ja poikasia ja säksättää ärsyttävästi ja vetää kaikki lintujen talviruuat lintulaudoilta. Että Muumikirjoissakin se orava kuoli vain vähän, siinä pakkasessa, ja oliko se Tuutikki vai kuka kun sanoi että nyt siitä tulee maata jossa muut elävät kasvaa ja ettei se oikeastaan ole niin surullista kun tarkemmin ajattelee. Mutta oli se. Enkä mä voinut tehdä sen hyväksi mitään.

Viime yönä mä oikeasti nukuin kellon ympäri. Aina silloin, kun on päättänyt mennä varhain nukkumaan ja kerrankin saanut jopa nukahdettua, puhelin on elämöinyt hulluna ja tulvii puheluita ja tekstareita kun sitten viimein koittaa aamu ja ylösnousemus. Koska takuusti jos olisin sinnitellyt väkipakolla hereillä puolilleöin, ei luuri olis päästänyt ääntäkään.

Miten sitä voi viikossa elää elämäänsä niin paljon eteenpäin? Niin että alitajuisesti on jättänyt monia asioita taakseen ja aloittanut uusia, ja kun sieltä kuvitteellisesta menneisyydestä sitten joku ihminen ottaa yhteyttä todelliseen nykyisyyteen, sitä joutuu oikein miettimään suhtautumistapaa ja tunnetilaa, jolla yhteydenotto tulisi palkita. Että pidänkö mä edes tästä ihmisestä? Miten se nyt kaikkien näiden tapahtumien ja kuluneen ajan jälkeen yhtäkkiä mut muisti? Mitä mä olinkaan sanomassa?

Mulla on äkisti kovin haikea ja surumielinen olo. Ei-minkään vuoksi. Mä olen nähnyt tänään monta hyvää ystävää, joista yksi on palannut melko vastikään pitkältä matkalta ja toinen juuri lähdössä sellaiselle. Ehkä siksi, maailma muuttuu, ihmiset matkustaa - mitä mulle tapahtuu. Oikeasti kun miettii elämäänsä vaikkapa vuoden päähän taaksepäin, ei ole tunnistaa sitä ihmistä joka silloin kutsui itseään mun nimellä. Puhumattakaan kaukaisista ajoista, kuten siitä päivästä jolloin mä muutin tähän asuntoon. Se oli ihan oikeasti kokonaan eri aikakautta, ei vain henkilökohtaisesti vaan myös yhteiskunnallisesti: Suomeen ei vielä ollut valittu naispresidenttiä. Tosi-tv ei vielä ollut lyönyt itseään läpi. Digikanavista puhuivat vain harvat. Tuplatornit olivat vielä olemassa. Mun isoäiti eli vielä. Mä en ollut koskaan käynyt Alppipuistossa tai Porthaniassa. Mulla oli vielä koira. Mä olin monin tavoin paljon naiivimpi, viattomampi, tyhmempi. Mä en ollut vielä koskaan poistunut tästä maanosasta. Mä en olis osannut aavistaakaan, missä oon tänään ja kenen kanssa. Ja ennen kaikkea, miksi.

Syysaamut on merkillisiä. Jotenkin kesäisin sitä ei ole itse yhtään niin herkillä, kun luonto on ollut jo monta tuntia ylhäällä. Mutta nyt, kun on vielä hämärää ja yö tuoksuu ilmassa, saattaa tuntea olonsa kovin haavoittuvaiseksi ja alttiksi kaikenlaiselle. Mikä sinänsä ei ole ollenkaan hassumpi olotila; haasteelliseksi se muuttuu siinä vaiheessa, kun oikeasti pitäis olla jossain tiettyyn aikaan ja saada jotain tehdyksikin fiilistelyn sijaan.
Tiistaina päädyin kauan pähkäiltyäni lataamaan Tori Amosin Strange Little Girlsin soittimeeni työmatkalle. Vikatikki. Etenkin hypnoottisen pahaenteinen, intensiivisellä kuiskausäänellä laulettu versio '97 Bonnie & Clydestä oli saada mut täysin katatoniaan sekä eksistentiaalista lähentelevään kriisiin: töihin päästyäni olin täysin varma, että joku psykopaatti on piiloutuneena juoksumaton ja crossarin väliin. Siellä se kyyhöttää, ääntäkään päästämättä kokkiveitsi povitaskussa, kunnes mä pahaa-aavistamatta kumarrun kytkemään virtoja päälle. Sitten se hyökkää, enkä mä ehdi edes karjaista sen tärykalvoa puhki. Ti-dii-dii-dii, rosvosektori. Eikä se tietty saa mua edes hengiltä kerralla vaan joutuu ottamaan avuksi käsipainon ja ristikkäistaljan. Kauhea kohtalo. Sitten säpsin joka kerta, kun mun oma kuvajainen heijastui jostain pinnasta: miten se jo tonne ehti?!?
Tänä aamuna koetin pelata varman päälle ja päädyin Maijan uusimpaan. Eipä onnistanut senkään kanssa: ajatukset joutui jotenkin ihan kauhean kauas menneisyyteen (eli mun äidin elämään ennen mua) ja mua alkoi itkettää. En mä tajua. Voiko tästä syyttää horroreita? En kyllä haluais, koska mä en oikein ihan usko niitten valtaan, tai ainakaan niitten valtaan heittäytymiseen.

Tässä päivänä muutamana puhe kiertyi jotenkin mun muinaiseen eka-tokaluokan opeen, joka on vanhoilla päivillään ottanut ja pariutunut uudelleen ja muuttanutkin. Jotenkin kummallista ajatella, että ihminen, jolla on aikanaan ollut hyvinkin iso rooli mun päivässä ja joka on kaikin puolin ollut varsin merkittävä hahmo alle kymmenvuotiaan elämässä, ei ole moneen vuoteen ollut mun ajatuksissa hetkeäkään. Ja silti se on siellä elellyt elämäänsä, ihan muina maikkoina, ja vieläpä ilmeisen menestyksekkäästi. Kauheasti ihmisiä, menneisyydessä, tulevaisuudessa, jotka pärjää mainiosti ilman mua ja mun ajatuksia. Hitusen musertava ajatus.

Töissä on jonkinasteinen salaliitto taas käynnissä. Radiosta ei kuulu mikään muu kanava häiriöttä kuin NRJ. Eilen illalla olin ihan oikeasti valmis sekä järsimään ranteeni auki että työntämään lyijykynällä jotkut kalvot korvista rikki etten kuulis enää kahdeksatta kertaa Dixie Chicksien vihalaulua TuplaWeelle tai Pinkin itsesaastutuskehotusta.

Huomenna on vapaapäivä. Kiitos, elämälle kiitos.

Miks aina kun pitäis joka tapauksessa nousta vähintään viideltä, herää vartin yli neljä niin järkyttävään piipihätään ettei saa enää nukuttua. Jos menee piipille, herää varmasti ja nukahtaa sitten kaks minuuttia ennen kellon soittoa niin sikeesti että herääminen oikeesti vituttaa. Jos ei mene, ei kuitenkaan pysty nukkumaan enää missään asennossa.

Mun pitää tunnustaa yks juttu. Mä katsoin eilen vapaaehtoisesti melkein puoli jaksoa BB:tä. Oon vakuuttunut, että se sunnuntainen 24/7:n tuijotus sulatti jotain mun aivoissa ja nyt alan nauttia tosta älyvapaasta viihteestä. Seuraavaksi alan varmaan viettää kokonaisia päiviä leikkien sellasella lasten hakkalelulla, nakuttelen sitä nurkassa ja jokeltelen. Koetan sulloa pyöreää palikkaa neliskulmaiseen koloon. Ostan sen mandoliinin ja alan soittaa gospelia, Vie vuorille tää viesti (paitsi ettei toi ollut mun juttu vaan yhden toisen). Kenen on silloin vastuu, kysyn vaan. Joku joutuu tästä vielä pulaan.

Mä menen tänään maalle askartelemaan sushia. Tää on siis suunnitelma vielä tässä vaiheessa päivää, voi olla että päädytään äidin kanssa vain ostamaan jotain mikropopkornia ja jaffaa ja viihdytään niitten seurassa mainiosti. Koska tänään tulee mm. O.C. Harmi vaan että sen mieskin on kotona.

Tähän aikaan aamusta on kauhean haasteellista keksiä työhönmenomusaa luureihin. Ei liian raukeaa ettei ala unettaa metrossa. Ei liian rankkaa ettei sydän joudu kierroksille. Sitten toivon myös, etten törmää smurffeihin. Eihän ne liiku ennen kuutta, eihän?

Ps. Eilen mulla saattoi olla tuttuja lehdessä. Joku osaa jo laskea lihapullat, taitavaa!

"Tiedätsä sen maan missä bimbiinit nyt asuu niin tiedätsä mikä se oli ennen? Paratiisi!" -Milla 5 vuotta.
Milla halusi leikkiä koulua, "Oo sä ope niin mä oon koululaistyttö", ja mä yritin saada kuria luokkaan vaatimalla, että oppilaat viittais kun niillä on asiaa, jolloin: "Olisko susta kiva että mä tulisin sun kotiin määräilemään?". Ei olis.

Välillä sitä tuntee olevansa jossain paikassa tai seurassa aivan liian kookas, kovaääninen ja epäsopiva. Sitten tilannetta keventääkseen kertoo jonkun kainalopieruhenkisen kaskun, tekee hassuja ilmeitä osoittaakseen olevansa ihan vaaraton, ja kaataa epähuomiossa kirjahyllyn tai istahtaa jonkun lempilelun lyttyyn. Tänään onnistuin olemaan tuhoamatta mitään tai satuttamatta ketään. Mutta mä istuinkin koko ajan sängyllä ja annoin muiden puhua yhteen ääneen.

Miksi yksin bileisiin meneminen tuntuu aina niin hoopolle? Miksi usein tuntee olevansa joko liikaa tai liian vähän? Miksi unet jäävät kiertämään mielessä moneksi päiväksi? Miksi sitä kuvittelee voivansa muuttaa tiettyjä asioita, vaikka tietää ettei oikeasti voi kuitenkaan? Miksi eka bisse nousee aina suoraan punaksi poskille? Miksi mä vielä istun tässä vaikka mun pitäis olla matkalla maaseutulinjalle?

Tästä illasta tulee hitti, mä tiedän sen!

Luin tänään jostain perhelehdestä töissä jutun avioeroista. Se oli ymmärtääkseni viimeaikaisten "yllättävien" julkkiserojen motivoima ja siihen nähden koko lailla asiallisesti kirjoitettu. Siinä kummasteltiin, että miksi ihmeessä tavallisesti eroa pidetään huonona juttuna ja epäonnistumisena: tämä vei mun ajatukset artikkeliin, jonka luin joskus vuosia sitten jostain julkaisusta. Sen pointsikka meni jotenkin niin, että miksi ihmeessä eroon päättynyttä avioliittoa pidetään epäonnistuneena. Eihän hautakiveenkään kaiverreta, että tämä elämä oli epäonnistunut koska se loppui. NiinPÄ. Miks joku avioliitto olis niin pyhä sakramentti, että sitä pitäis ylläpitää kaiken uhallakin, täysin riippumatta siitä, onko siihen enää edes edellytyksiä saati tahtoa? Kun eroaminen on niin noloa ja väärin, muka. Tietysti näin naimattomana sitä on helppo jeesustella vailla käytännön kokemusta mutta noin periaatteen tasolla kuitenkin.

Toinen mikä sai mut mietteliääksi tänään oli niin sanotut hyvinvarustellut miehet. Mikähän siinä on, että ne melkein aina kuvittelee olevansa Luojan lähettämiä puuhamaita naisille - ei siis naisElle vaan naisIlle - ja varustelutasonsa ansiosta rakastajia taivaan armosta. Nämä jampat on kovin usein sitä mieltä, että heidän velvollisuutenaan on levittää rakkautta evankeliumin lailla, koska muuten heidän kykynsä ja verraton lahjansa menee hukkaan ja jää kenties täysin vaille ansaitsemaansa arvostusta. Saadakseen tämän selville ei kyseisten miesten kanssa tarvitse edes antautua yöurheilupuuhiin, monesti keskustelu riittää: aihe koetaan niin tärkeäksi, että se kyllä otetaan esiin, ennemmin tai myöhemmin. Eli: miksi isomunaiset on harvoin uskollisia tai edes parisuhdemateriaalia? Huomatkaa: en sano että kaikki ja aina enkä että ei yksikään koskaan. Mutta monet ja usein ja jotkut ja harvoin.

Mun huudseillahan on runsaasti erotiikka-alan yrityksiä jos jonkinmoisia. Eräs strippijointti on pitänyt mua jo vuosia jännityksessä, sillä niitten tapana on mainostaa päivän työläisiään ulkotaululla, jossa lukee lyhykäinen mutta kattava kuvaus kyseisestä riisujasta tyyliin "Janette, uhkeapovinen blondi" tai "Miah, upeapeppuinen sporttinen punapää"; koko työmatkan sitä aina pohtii että minkäslaista lihaa olis tänään tarjolla ja millaisia adjektiiveja tuhlattavaksi. Tänään kuitenkin taulussa luki koruttomasti "Mirella, söpöliini". Siis mitä? Mitä tarkoittaa söpöliini? Onko se alaikäinen? Muistuttaako se kenties jotain koiranpentua tai chinchillaa? Missä on kuluttajansuoja? Jos mä olisin menossa katsomaan huikeaa strippausshowta Vaasankadulle, kyllä mä haluaisin tietää tytöstä etukäteen muutakin kuin että se on jonkun mielestä söpöliini. Tai vastaavasti jos mä olisin kyseisen alan esiintyvä taiteilija, mua kyllä loukkaisi se ettei musta keksittäis mitään myyvempää luonnehdintaa katumainokseen.

I rest my case.

... jolloin tekis vain mieli jäädä sänkyyn, maata alasti sikiöasennossa kokonaan peiton alla ja kuunnella veren kohinaa suonissa.

Puksu Pusuhuuli jättää mut tänään. Aamulla pakkailin sen kamoja valmiiksi ja mua itketti. Hirveä separaatioangsti, mulla on ollut sen kanssa niin kivaa. Se on oikeasti ehkä älykkäin ja mukavin koira tässä maailmassa. Lisäksi se on aika vitsikäs tyyppi: sen mielestä esimerkiksi koirankakka on jotain todella vulgääriä, johon tulee suhtautua hyvin varovasti ja hieman ylenkatseella. Sitten se viihtyy pitkiä aikoja itsekseen hommaillen jotain käsittämätöntä hurjan keskittyneesti kuten repimällä narulelustaan suikaleita tai jahdaten häntäänsä kiihkeästi. Eilen se nukkui ja näki unia niin sikeästi, että yhdessä vaiheessa olin jo varma että se on kuollut kun se ei hengittänyt moneen minuuttiin. Ehkä se sukelsi. Se myös osoittaa rakkauttaan hyvin fyysisesti ja ahnaasti, jakelee suukkoja hyvin kernaasti ja haluaa olla melkein koko ajan tiiviissä vartalokontaktissa. Ihana se on.

Mietinpä tässä päivänä muutamana, mikä tekee muusikosta hyvän mun mielestä. Pihvihän on siinä, että musiikin saralla kaikki on käytännössä keksitty eikä mikään ole uutta tämän pallon päällä. Niinpä tulinkin siihen tulokseen, että ratkaisevaa ei pakosti ole se, millaista musiikkia kyseinen muusikko esittää; edes tekninen taitavuus ei ole välttämätöntä vaikkakin toki korvaa miellyttävää. Oikeasti tärkeää on asenne ja karisma. Yhdentekevää äänitapettia ja sen yhdentekeviä tapettiesittäjiä on kuitenkin tämä maailma pullollaan.

Sitten toinen juttu. Eilen pohdittiin viihteen ja taiteen eroa. Olisiko se osallistuminen: taiteessa ihminen pakotetaan ajattelemaan ja haastamaan itsensä, rasittumaan hieman, kun taas viihteessä kaikki tarjoillaan valmiina. Pointtihan on viihtyminen. Tämä ainakin selittäisi sen, miksi niin monet kokevat taiteen jotenkin epämiellyttävänä ja hankalana.
Toisaalta sitten mä aloin miettiä, että ton määritelmän mukaan historiakin olisi viihdettä. Eihän historiankirjoissa ole mikään absoluuttinen totuus vaan vain jonkun näkemys siitä mitä tapahtui. Eli valmis tulkinta. Mun ystävä tosin oli sitä mieltä, että hypoteesi ontuu koska vaiva nähdään tiedonhankintavaiheessa, jolloin viihteellisyys saattaa olla hyvinkin kaukana. Ehkä näin, en tiedä. Mutta tuntui mukavalle ajatella vaihteeksi jotain abstraktia.

Tapahtui tänä aamuna Kalliossa: Nuorehko Naishenkilö kävelyttää nilkuttavaa, pahantuulista Mustaa Rakastajaa ympäri Brahenkenttää. Ratikkapysäkin kohdalla seisoo -yllätys, yllätys!- Alan Mies, naamioituneena erehdyttävästi Spurguksi.
AM: "Onko sillä tassu kipeenä?"
NN: "On sillä vähän joo."
AM: "SE PITÄÄ VIEDÄ LÄÄKÄRIIN!!"
Teki mieleni huutaa että katso peiliin mutta pidin suuni soukalla.
Auts. Painittiin äsken herra Puttosen kanssa lattialla ja nyt mulla on kyynärpäässä palovamma. Olen tänään myös pyykännyt pikkuisia jarrusukkia kahteen otteeseen - luultavasti turhaan, sillä taitavasti se oli ne riisunut tänäänkin. Tyypillistä: pois ne kyllä osataan ottaa...

Hienointa pitkiin aikoihin on uudelleen sähköpostitse auennut kanava. Joku joskus sanoi, että ihmiset jotka rakastavat kirjoittamista, kirjoittavat siksi, etteivät osaa puhua. Tässä tapauksessa se pitää paikkansa aukottomasti. Tietysti on olemassa lukuisia syitä siihen, miksi asioiden läpikäyminen kirjallisesti on niin paljon helpompaa. Kirjoitettua tekstiä voi tykönään hioa vaikka loputtomiin - ja olla sitten kuitenkin lähettämättä sitä. Kukaan ei saa koskaan tietää asioista, joita on ollut vähällä sanoa. Toisaalta keskustelukumppania ei tarvitse katsoa silmiin, vaikka puhuisi vakavia ja henkilökohtaisiakin asioita - syy, miksi myös autoa ajaessa on hirveän hyvä käydä tärkeitä keskusteluja. Silmiin katsominen on oikeasti pelottavaa: ei mua niinkään pelota se, mitä itse näen, vaan se, mitä muut mun silmistä näkevät jos osaavat katsoa.

Miksköhän sitä aina kuvittelee itse olevansa niin erityislaatuinen? Ehkä siksi että on, ainakin itselleen.

Salmiakkia. Mä haluan salmiakkia. Ja lakua.

Aikookohan tää kesä jatkua loputtomiin? Tänään oli taas ihan täydellinen sää. Kummallista miten siihenkin voi melkein kyllästyä kun sitä jatkuu pari kuukautta. Musta tulis maailman huonoin kalifornialainen, alkaisin marista sään stabiiliudesta kahden viikon jälkeen. Onko täällä aina tällasta? Ai joka päivä samaan aikaan pimeää? Miks ei oo yhtään pilveä taivaalla? Millon täällä oikein tulee talvi?

Monen asian määrä on tässä maailmassa vakio. Ainakin läskin, kännin ja rakkauden: jos toisella on enemmän, toisella on sitten vastaavasti vähemmän ja toisin päin. Rahakin kuuluu tähän ryhmään. Toivois vaan että toisinaan pöydät myös kääntyis ettei aina olis samalla lailla. Muutenkin monet asiat jotka on aina samalla lailla ei ole hyviä, tai ainakaan mielenkiintoisia. Epäsymmetrisyys ja tietynlainen vinous on kiinnostavaa.


"Hyvää yötä puiston puut ja vanha pihlaja
Hyvää yötä siili muista juoda maitoa
Hyvää yötä koppis laita jalat peiton alle
Lepää Suomenlahti uni tulee kaikkialle"
Ella ja Aleksi: Hyvää yötä