IRC-Galleria

Mulla oli tänään ihan infernaalisen pitkä ja toimelias työpäivä, minkä johdosta pieni herra Puttonen joutui olemaan kovin pitkästi ilman a) mun viehättävää seuraani ja b) piipimistä. Niinpä sen riemu oli täysin ylitsevuotavaa, kun viimein sain itseni ansion ikeestä kotikoloon. Reipasta kodinvahtia palkitakseni lähdin sen kanssa heti lenkille, sääkin kun oli mitä mainioin.
Aluksi Putella oli kova kiirus ja se nojaili ärsyttävästi pantaansa. Mutta kun päästiin viimein metsän siimekseen ja vapautin sen kytkyestä, siitä tuli taas kuin toinen hauva: se kyllä kiitää tuulispäänä pitkin mättäitä, nuuskuttaa ja penkoo, mutta kääntyy säännöllisin väliajoin katsomaan, minne mä oikein jäin kuppaamaan. Odottaa pyydettäessä. Tulee luokse huudettaessa. On suloinen ja urhea.
Käveltiin myös koirapuiston ohi. Siellä oli jalonnäköinen walesinspringeri ja jonkinlainen espanjalainen bastardi, oikein viehkoja otuksia kumpainenkin. Paavoa kiinnosti ne tyypit aidan takaa niin kovasti, että päätettiin mennä moikkaamaan niitä sinne puiston puoleen. Mutta kuinka ollakaan, Puttoseen iski ujous ja se värjötteli vain mun jalkojen takana ja murisi uhitellen harja pystyssä. Niinpä lähdettiin aika pian pois. Noitten toisten koirien omistajat kyseli haltioituneena, kulkeeko tuo aina noin hienosti vapaana ja että onpa se hienon näkönen ja mun rintakehä pullistui ylpeydestä.
Kun lähdettiin jatkamaan lenkkiä, Pablo löysi mainion kepin kanniskeltavaksi. Sitä sitten heiteltiin hetki, ja hauva heitti melkein voltteja loikkiessaan kepukan perässä riemastuneena. Ja keppiä sitten kannettiin koko loppulenkki, eikä Paavoa yhtään jarruttanut että oikeasti se olisi halunnut läähättää muttei oikein pystynyt kun keppi täytti sen kidan, eikä se oikein kunnolla mahtunut nostamaan koipeaankaan, kun keppi tuli tielle. Ei haittaa. Ihmiset katsoi sitä ihaillen, ja jokainen sille osoitettu hymy tuntuu melkein paremmalle kuin mitkään mulle henkilökohtaisesti osoitetut kehut.


Hei pieni, kerro mulle
Kenen onnesta sinut lohkaistiin
Hei pieni, kerro mulle
Mistä kaikesta sinut veistettiin

- Egotrippi: Hei pieni

Mullahan on siis nyt uusi puhelinnumero, firman omaisuutta. Sen vaihtaminen ei vain ollut ensinkään niin helppoa kuin kuvitella saattaisi, siitäkin huolimatta että onnistuin hoitamaan oman osuuteni kutakuinkin täydellisesti: infosin asianosaisia, asensin soitonsiirron, otin selvää asioista. Olin ajan tasalla ja selätin vastoinkäymiset.
Vastaanotin eilen Sonera-nimiseltä yritykseltä sekä uuden sim-kortin että sen ohessa lähetekirjeen, jossa opastettiin liittymän avaamisessa. Kas näin se kokonaisuudessaan kuului:

"Hei,
kiitos yhteydenotostanne.
Ohessa pyytämänne SIM-kortti / kortit numerolle / numeroille 040-XXXXXXX. Voitte ottaa uuden kortin käyttöönne tekstiviestillä, internetissä tai soittamalla asiakaspalveluumme:
1. Tekstiviestillä: lähettäkää vanhalla SIM-kortilla tekstiviesti TILAA KV numeroon 15400 (0 e). Saatte paluuviestin, johon tulee vastata lähettämällä tekstiviesti KYTKE (numero 15400).
2. Yrityspäätteellä: Yrityksen yhteyshenkilö voi tehdä kortinvaihdon puolestanne Sonera Yrityspäättellä liittymätiedot-sivulta.
3. Asiakaspalvelun kautta: soittakaa asiakaspalvelunumeroomme 0200 18818 (puhelun hinta mpm/pvm). Puhelun yhteydessä asiakaspalvelijamme kysyy uuden SIM-kortin 12-numeroista sarjanumeroa, joka löytyy SIM-kortin kääntöpuolelta. Asiakaspalvelun kautta tehdystä kortinvaihdosta peritään kortin aktivointimaksu 6,48 € (alv 0 %).

Ystävällisin terveisin,
TeliaSonera Finland Oyj
blaablaablaa"

No. Mitäpä tekee Minkki Minkkinen? Taloudellisena, kätevänä ja järkevästi ajattelevana puolikesynä jalona villinä se päättää hoitaa kortin aktivoinnin näppärästi tekstiviestitse ja naputtelee touhukkaana vaaditut sanat sekä koodit. Mutta mitä: viesti ei suostu lähtemään. Minkki toistaa manööverit muutamaan otteeseen eliminoidakseen inhimillisen erehdyksen, mutta viesti ei vain suostu lähtemään maailmalle. Hieman jo suivaantuneena Minkki tarttuu luuriin ja valmistautuu jonottamaan tuntikausia Soneran tunnetusti sujuvaliikkeisessä asiakaspalvelupuhelimessa. Jo kymmenen minuutin hissimusiikin pakkosyötön jälkeen reipasääninen naisihminen vastaa ja ottaa Minkin pulman hoitoonsa. Käy ilmi, että a) kortin aktivoiminen tekstiviestitse ei ole lainkaan mahdollista, VAIKKA saatekirje näin väittääkin ja b) kortin aktivoinnin voi itse asiassa hoitaa VAIN yrityksen yhteyshenkilö, VAIN asiakaspalvelun kautta. Kiitos ei-mistään, Minkki toteaa jo hieman hiiltyneenä, katkaisee puhelinyhteyden asiakaspalveluun ja ottaa uuden puhelun, tällä kertaa yrityksensä yhteyshenkilöön. Tämä joutuu puhelun johdosta aivan suunniltaan ja kiroaa puhelimeen Soneran nimenomaan väittäneen Minkin voivan suorittaa kortin aktivoinnin itse, ilman välipuheluita ja säätämistä.
Loppu hyvin, kaikki hyvin: uusi liittymä toimii ja pelittää (tai ainakaan puutteet toiminnassa eivät vielä ole tulleet ilmi...) ja kaikki ovat paitsi informoituja myöskin tyytyväisiä ja rauhallisia. Minkin mieleen jää kuitenkin kytemään ajatus palautteen lähettämisestä Soneralle. Sen otsikoksi tulee "Onko nyt niin, että vasen käsi ei tiedä mitä oikea käsi tekee??".

Ihan oikeasti. Välillä sitä pohtii, että jos itse hoitaisi leiviskänsä tässä yhteiskunnassa yhtä huolimattomasti ja mistään piittaamatta kuin eräätkin yritykset, mistä sitä sitten kuvittelisi palkkaa nostavansa? Sossusta kenties.

nimim. Närkästynyt kansalainen

Mä olen aivan villinä Adidaksen Superstareihin. Nyt mulla on niitä kaikkiaan viidet, jokainen pari erilainen: perus-valkoiset, mustat metallinvärisin yksityiskohdin, vaaleanpunaiset satiiniset, kirkkaanpunaiset sekä kirsikkana kakun päällä käärmeennahkakuvioiset Superstar I:set. Mä olen yrittänyt perustella tätä vimmaa itselleni, kyseessä on kuitenkin lopultakin vain pyöreäkärkiset lenkkarit, joilla ei voi lenkkeillä tai tehdä oikein mitään muutakaan urheilullista - tai ainakaan niillä ei raatsi tehdä mitään ryvettävää. Ainoa vaate, minkä kanssa ne ihan saumatta käy on farkut ja t-paita; ne maksaa hävyttömän paljon tossukoiksi ja niitten pohjatkin on kovat ja joustamattomat. Miksi siis? Vastaus on: en tiedä. Mä vain haluan.
Samalla tulin pohtineeksi, mikä oikeastaan on keräilyn perimmäinen ydin. Miksi ihmiset keräilevät? Onko kyse harvinaisuuksista: että omistaa jotain, jota juuri kellään muulla ei ole? Onko kyse volyymista: että omistaa jotain, vaikka bulkkiakin, niin paljon, että omistaa eniten? Onko kyse estetiikasta: jonkun niin kauniin asian nähdessään haluaa vain omistaa sen? Vai onko kyse yksinkertaisesti omistamisesta, siitä että on kiva haalia materiaa ympärilleen jotta voi sanoa että se on mun ja vain mun, ei kenenkään muun?
Toki keräillä voi immateriaalisiakin asioita, kuten muistoja, hyviä hetkiä, hienoja lauseita, kosketuksia; niitten kokoelmaa ei vain voi esitellä kenellekään eikä vertailla toisiin vastaaviin, ja se jos mikä on mun nähdäkseni yksi keräilyn tärkeimmistä ulottuvuuksista. Ehkä tämän vuoksi keräily on melko leimallisesti miesten juttu: harrastuksesta on tärkeä saada konkreettisia todisteita, sertifikaatteja, pokaaleita; metrejä, vuosilukuja, sivumääriä. Jotain mustaa valkoisella, kernaasti numeraalista.
Taas kerran alan vetää näköjään linjaa mies-nais-suuntaan, mutta havaitsin juuri jotain: naisten keräilyn kohteet ovat varsin usein estetiikkasaralta. Kenkiä. Laukkuja. Pikkuisia posliiniesineitä. Peilejä. Astioita. Kun taas miehet sijoittavat intohimonsa juurikin noihin eksaktisti mitattaviin juttuihin: kalastus. Sarjakuvat. Elokuvat ja tv-sarjat, erityisesti erilaiset dvd-, hd-dvd- ja blu ray -boksit. Postimerkit. Niitten keräämät kokemuksetkin on usein luonteeltaan numeraalisia: niin-ja-niin-monesta metristä, niin-ja-niin-monen kilometrin päähän, niin-ja-niin-monta sekuntia, sylinteriä, litraa, mitäikinä.
Ollaanko tässä nyt jonkun olennaisen äärellä? Vedämmekö nyt rakkauden pitkävedon vai panetko arvalla?

Oi. Se tekee elämästä taas hetkeksi elämisen arvoista.

Aamuisin tuoksuu kamalan hyvälle, kun kävelee koissulin kanssa aamuauringossa ja kaikki on kovin keväistä.

Keskeneräiset asiat vähentävät onnellisuutta. Kun jotain saa päätetyksi, on huojennuksen määrä uskomaton. Tämä koskee niin fyysisiä kuin psyykkisiäkin päätöksiä.

En voi lakata hämmästelemästä yhteydenpidon helppoutta näinä korkeamman tekniikan aikoina: miten helppoa on soittaa toiselle puolelle maapalloa kuullakseen tutun äänen. Ja miten vaikeaa on soittaa muutaman kilometrin päähän kuullakseen tutun äänen.

Siistissä kodissa on helpompi hengittää. Kaikilla asioilla on paikkansa, lattialla voi kävellä paljasjaloin, tiskialtaassa mahtuu pesemään kasviksia.

Polkupyörällä pääsee hurjan kätevästi paikasta toiseen. Samalla voi virnuilla autoille, jotka jumittavat punaisissa neljän ruuhkassa ja etenevät ehkä kilometrin vartissa.

Töissä on mukavaa, kun riittää puuhaa ja saa aikaiseksi konkreettisia asioita. Tulee hyvä ja tehokas olla, eivätkä ne kapulat lopultakaan hidasta tahtia kuin nimeksi.

Tuo koira on oikeasti kamalan kiva. Ja meillä menee niin hyvin, että osaan jopa nukkua sen kanssa.


When you go
Would you have the guts to say
"I don't love you
Like I loved you
Yesterday"
- My Chemical Romance: I Don't Love You

Usein kun aloittaa vaikka esimerkiksi uudessa työpaikassa, haluaisi olla siinä heti mahdollisimman hyvä. Alussa on kuitenkin epäselvyyksiä monessa jutussa ja pitää olla valmistautunut mokaamaan siitä yksinkertaisesta syystä, ettei vain voi tietää kaikkea työssä edellytettävää yhdeltä istumalta. Sitä epävarmuutta kuitenkin sietää ja panee sen uutuuden piikkiin, katsoo luottavaisena tulevaisuuteen ja vakuuttelee itselleen, että kyllä mä tän pian opin ja sitten musta tulee parempi kuin kenestäkään ja kaikki käy vielä hyvästi, saatpa nähdä.
Kuitenkin ajan mittaan saattaa käydä niin, että työnkuva hämärtyy ennestään: vaatimukset muuttuvat jatkuvasti, tahti kiristyy, eikä itse enää tiedä miten pitäisi olla että olisi hyvin. Yrittää kaikkensa, koettaa tehdä niin että saisi kiitosta ja itselleen rauhaisan mielen, ponnistelee ja punnertaa muttei vain onnistu.
Tällaisessa tilanteessa ensin yleensä ahdistuu ja vähän masentuu, että miksei riitä vaikka yrittää täysiä. Ja mitä multa oikein halutaan. Sitten ehkä sisuuntuu, ja tempoo menemään karmealla kiukulla saadakseen tuloksia: syteen tai saveen. Ja lopulta sitä vain väsyy yrittämään. On yrittänyt jo ihan kaikkea: taipunut siltaan, heittänyt volttia, seissyt päällään, kenties luritellut jonkun pikku viisunkin. Pitänyt pellehattua ja kravattia; ollut tiimipeluri ja yksilösuorittaja; peräänantamaton ja myöntyväinen; avuton neito ja hyvä jätkä. Tulos: Finlande, zero poeng. Ei auttanut, nyt ei enää huvita. Pitäköön tunkkinsa, perkele.
Mä alan vähitellen lähestyä tota terminaalivaihetta.

Asiasta oikohöylään: se on ihan kamalan hyvää se uusi omenanmakuinen Pepsi Max Chill. Nami. Vielä kun mä löydän sitä salmiakkisuklaata niin olen taas hieman kokonaisempi ihminen, oon nimittäin päättänyt että sitä saan maistaa vaikka karkkilakossa oonkin. Nii.
Ja näin muuten unta, että olin päästänyt julki blogimerkinnän, joka tulvehti typoja ja muita mokia ja olin PÖYRISTYNYT. Siispä tämä kappale on oikoluettu aika moneen kertaan...

Tiedättehän, kun on olemassa sellaisia ihmisiä, jotka luulevat auringonkin nousevan päivittäin vain nähdäkseen heidät? Sellaisia, jotka kuvittelevat kaiken ja kaikkien liittyvän itseensä - ja mikäli näin ei todistettavasti olekaan, menettävät mielenkiintonsa silmänräpäyksessä ja tyyten? Mäkin tiedän tällaisia: niiden takia mä olen jopa harkinnut vaihtavani koko blogin takaisin salaiseksi, kun en jaksais aina selittää ja puolustella. Toisaalta jos mä kykenen pelastamaan näitten tyyppien päivän sillä, että ne luulee puheen olevan taas ja vieläkin niistä, ei se ole multa pois. I.S.M.O., sano teini ja kompastu hymiöön.

Mun uusi polkupyörä on nyt neitsytajettu. Se on sitten hullunkurinen vempele: kermanvaalea mammamalli, leveä satula ja koppa edessä, seitsemän vaihdetta ja jalkajarrut. Niin ja kilikello, jonka tosin aion vaihtaa alppitorveen. Se on aika epäkäytännöllinen: sillä ei pääse järin lujaa eikä se ole mitenkään liian ketterä. Luultavasti mä myös näytän melko vitsikkäälle, kun porhallan sillä keesi vinossa ja äässi keikkuen. Jotenkin mä olen kuitenkin alkanut kiintyä siihen; mulla on sellainen tunne, että siihen kiintymykseen liittyy jotenkin olennaisesti paitsi vauhdin hurma myöskin se lukitsemiskettingin virittely. Ja sitä paitsi se kori on oikeasti ihan kamalan kätevä kapine.

Tänään meillä on Puttosen kanssa koiratreffit! Koiratytöt ry. perustetaan, ja ryhtyy luultavasti heti ratkomaan visaisia pulmia ja kenties rikoksiakin. Evästaukoja unohtamatta. Voi juku!

Luin blogia takaperin. Melkein tasan kaksi kuukautta sitten olen ollut sekaisin, epätoivoinen ja surullinen ja samaan aikaan valtavan toiveikas, jännittynyt ja uuden edessä. Silloin pohdin, missähän olen muutaman kuukauden päästä ja kenen kanssa. No. Tässähän minä. Jos sitä aina elämässään tietäisi, miten vähäistä se liike eteenpäin oikein onkaan, ei ehkä jaksaisi yrittää sitäkään vähää.

Miten helppoa elämän täytyiskään olla, mikäli ihan kaikki asiat vois sanoa ääneen. Ja jos vois luottaa siihen, että ihan kaikki ääneensanotut asiat olis ihan yhtä totta.

Luulen että tämä kaikki johtuu siitä, että luin pitkästä aikaa eilen J. Tykin ihmeellisen elämän alusta loppuun taas. Voi miten kova ikävä siitä olikaan seurauksena. Tyhmää, niin tyhmää.

Ihan tosi moni asia on mennyt ihan tosi omituiseksi ja omituisesti viime päivinä. Kai se kasvattaa ihmistä: itsehillintää ainakin jos ei muuta. Ois vain kiva nähdä välillä edes vilaus siitä pokaalista, joka siellä jossain siintää. Fyysiset palkinnot motivoivat kummasti ja tyhjän saa pyytämättäkin.

Onneksi mulla on rajattoman riemun ja loputtoman lystin lähde, tosielämän Bundle of Joy herra Puttonen. Eilen hihittelin sille varmaan tunnin, kun se voimaili tennispallon kanssa. Ensin se jäysti sitä suussa leukoja joustaen niin, että näytti kuin sillä olis giganttinen neonkeltainen purkka kierroksessa. Sitten se heittäytyi katolleen, virnuili leveästi ja jatkoi pallon kurittamista koristen ja ähkien. Se osaa myös viskoa sitä itselleen sängyltä: pudotetaan pallo "epähuomiossa" leuoista, vaanitaan sitä ovelan näköisenä ja syöksytään ninjan lailla perään. Ja takaisin sängylle valtavan tyytyväisenä itseensä.
Eilen iltalenkillä vastaan tuli kolmikuukautinen pitbullvauveli. Tuo pieni tiikerinvärinen tyttönen sai Puttosen pään aivan pyörälle, ne telmi kuten vain koiraserkukset osaa ja Paavo ryöpytti tohkeissaan miehekkäästi multaa mun pään korkeudelle saakka. Sen koko ryhtikin parani moneksi minuutiksi.
Viime yönä heräsin taas siihen, kun Pablo murisi ja haukahteli lapsikoiran äänellä ihan falsetossa. Pohdittiin eilen Nuuniksen kanssa, mistä koirat mahtavat uneksia. Todettiin, että ehkä pikemminkin leikkimisestä ja erilaisista jahdeista kuin vaikkapa politiikasta... Mutta painajaisia niilläkin selkeästi on, ja ainakin Puttosella on muutenkin varsin vilkas unielämä. Olis niin kiinnostavaa päästä kurkistamaan sen karvaisiin aivoihin!
Mä koetan alkaa olla kuulostamatta tuoreelle puhun-vauvakielellä-myös-aikuisille-ystävilleni -äidille ja keksiä puhuttavaa muustakin kuin Paavosta. Se on vain kovin vaikeaa, kun toinen on niin älykäs ja suloinen ja reipas ja taitava. Ja sitä paitsi tykkää musta ja nukkuu mun vieressä ihan vapaaehtoisesti.


On matka pitkä, voi käydä mitä vaan
Voi olla että eksyn elämään
tai voi olla että tähän jään

- Kotiteollisuus

Onpa taas todella helppoa, hauskaa ja vaivatonta ulkoiluttaa Pientä Ystävää täällä Kalliossa, kun kaikenmaailman vappuhuligaanit ovat kuorruttaneet kadut lasimurskalla. Jos on pakko saada aikaan maailmanlopun ääntä ja helvetillistä tuhoa, tuopin voi tuhota myös baarissa lattialle. Tai omassa kotona olkkarin parketille. Tai vaikka sen työsuhde-Fordin takatilaan. Mut EI kaduille. Niitä katsokaas käyttää muutkin. Ja joillain näistä muista on neljä karvapäällysteistä tassua eikä kenkiä ollenkaan.