IRC-Galleria

Seuraava teksti sisältää voimakasta itseterapointia, tilitystä sekä henkistä masturbointia. Ei sovellu heikkohermoisille eikä yleisesti tiedostaville yksilöille. Eikä humoristeille.

Mä olen kauhukseni huomannut muuttuneeni. Huonoon suuntaan. Mulla on tässä kolme selkeää esimerkkiä väitteeni tueksi, toisin sanoen kohtia joiden suhteen olin ennen parempi ihminen. Luisun kohti rappiota, katsokaa vaikka:

1) Mä arvostan ihmisissä sitä, että ne kuuntelee mitä niille sanoo, ja painaa asioita mieleensä. Se luo ainakin vaikutelman siitä, että niitä kiinnostaa ja että ne piittaa puhujasta. Toimin itsekin ennen näin: mun oli helppo muistaa ihmisiin liittyviä yksityiskohtia ja saatoin sitten yllättää ne iloisesti osoittamalla ystävällisesti tietämykseni niistä.
Nykyään mä unohtelen. Mun on kamalan vaikea palauttaa mieleen, missä jengissä serkkuni ystävä M. pelaa, mitä ystäväni ystävä P. taas opiskelikaan, mitä erään tärkeän äiti tekikään työkseen... Mulla ei myöskään kovin helpolla anna sisu myöden kysyä uudelleen, koska silloinhan osoittaisin hukanneeni asian muististani, eikä se käy päinsä. Ei mulle.

2) Ennen vanhaan mun tavaramerkki oli mun tukka: pitkä ja hehkuvan punainen. Se oli oikeastaan ainoa, johon mä siihen aikaan panostin. Tallille ei pitkät kynnet olis sopineet vaikka ne olis kasvaneetkin, eikä ne oikeastaan olleet edes kovin kiinnostavat vaan enimmäkseen vain tiellä ja muistaakseni valtaosan aikaa huolsin niitä jyrsimällä ne lyhyiksi; kouluun puolestaan ei ollut mitään mieltä paljon meikkailla kun siellä oli vain epäkiinnostavia ihmisiä ja älyllisesti liian vähän haasteita.
Nyt mä en lähde meikkaamatta melkeinpä edes salille. Kynnet huollatan kerran kuussa ja glitterkärjet niihin on näköjään tulleet jäädäkseen. Ja, kuten kaikki jo tietävätkin, tukka ajetaan laitattamaan noin kerran kuussa Tampesteriin. Mikä pahinta, mä nautin kaikista näistä jutuista melkein luvattoman paljon. Musta on ihanaa, että ihmiset huomaavat kynnet ja kaupan kassakin saattaa kommentoida niitä ihailevaan sävyyn. Eilen eräs vanhempi miesasiakas huomioi mun tukkaa sanomalla "Aika erikoinen": sekin oli musta vain hyvä, sillä mikään ei olisi pahempaa kuin sulautua tapettiin. (Eikö olis tärkeämpää, että olis persoona joka erottuis eikä sitä tarvitsis korostaa ulkoisilla seikoilla...?)

3) Nuoruudessa mä olin kiihkeä idealisti. Mä keräilin yläasteen pihalla nimiä Animalian adresseihin, saarnasin kestävästä kulutuksesta ja vannoin, etten koskaan osta autoa. Mä podin maailmantuskaa, mä lähettelin vetoomuksia, mä koetin pelastaa maailmaa laulun sanoin eläin kerrallaan.
Tänä päivänä mä harrastan narsistisia ja tyhjänpäiväisiä asioita kuten jumppaa sen sijaan, että vaikka neuloisin ruutuja Äiti Teresan filtteihin kuten meidän Mammukka. Mä kyllä itse pyrin elämään ekologisesti ja tekemään parhaita mahdollisia valintoja, mutta vain niin, etten joudu kovasti tinkimään normaalista elinmukavuudestani; mä en myöskään enää koeta käännyttää ystäviäni ja läheisiäni pesemään tölkkejä ja irrottamaan laturia seinästä - mä jopa kutsun ystävikseni ihmisiä, jotka eivät erottele jätteitään. Autoa mulla ei edelleenkään ole, mutta kuorma-autokortin tulin lukioikäisenä ajaneeksi - ja yleisesti tiedossa on mun mieltymys yksityisautoiluun ja ylinopeuteen.

Onko tämä nyt sitä, mitä kutsutaan iän mukana tapahtuvaksi ehdottomuuden tasaantumiseksi? Kuinka paljon mä voin vielä muuttua - ja olla silti minä? Onko olemassa jotain persoonallisuuden kovaa ydintä, joka pysyy aina samana ulkoisista seikoista riippumatta - ja jos on, miten se ilmenee?


Voi voi voi mun pientä prinsessaa,
kun on pari hernettä patjan alla!
Niin päätin vaivata kaikkia mun ongelmilla...

- Egotrippi: Koivuniemen herra

Törmäsin tänään yhteen duunikaveriin, jota en oo nähnyt kai koko kesänä. Se kamalan ystävällisesti katsoi mua ja sanoi, että näytän olevan tiukassa kunnossa, että oonko reenannut? Myönsin hämilläni ja kysyin myös hitusen vaivaantuneena saamastani huomiosta, että näkyykö se ihan näin vaatteiden päällekin? Se vastasi että näkyy.
No. Voihan olla, että se oli vain kohtelias ja hyvätapainen ja oikeasti mitään muutosta ei ole havaittavissa, mutta oletetaan hetki että se oli tosissaan. Tollaiset kommentit nimittäin saa mut aina semisti tolaltani. Siis toki olen kamalan imarreltu ja mielissäni, sillä periaatteessa mä lasken ton kuitenkin enemmän kehuksi kuin miksikään muuksi. Jokuhan voisi jopa sanoa, että sitä tällä kaikella tavoitellaankin.
Sitten toisaalta taas alan miettiä että VOI KAMALA, minkähänlainen valas oon sitten tullutkaan olleeksi, kun nyt huomautellaan että oon tiivistynyt ja ite en huomaa mitään! Että enkö mä todellakaan osaa katsoa peiliin vai enkö mä vain ymmärrä näkemääni vai mitä hiittä. Ja että katsooko muut mua OIKEASTI alati noin tarkkaan. Ja sitten mun melkein jo tekiskin mieli leipoa kehujaa käkättimeen, että on se nyt perkele, kato ittees vaan ja anna mun olla!
Voisko joskus vain ottaa sanat sanoina, yrittämättä kaivautua niitten taakse? Voisko uskoa, että joskus joku - vaikka se joku sattuiskin olemaan mies - saattaa ihan oikeasti tarkoittaa sitä mitä sanoo - ja vain sitä?
Voisko hankkia tärkeempää ajateltavaa?

Noilla sanoilla Nuunis kiteytti tänään mun ja sen tunne-elämälle yhteisen piirteen. Juuri näin.
Ja jos tässä asiassa ei voi olla luonteelleen uskollinen, on se itseaiheutettua väkivaltaa itseään ja sisintään kohtaan. Tyytymistä.

Ain't gonna happen, bro.

Yhtään ei ahdista, hymyilyttää vain. Näin tän pitäis mennä.

Kivointa tänään:

- Niken mustat irtohihat
- uusi lohikäärmetukka ja sarjakuvakynnet
- imartelu ja hyvät käytöstavat
- jääkylmä vesi
- purjeveneet
- tulossaoleva loma
- body art
- J. Tykki, sekä tosielämän että kuvitteellinen
- kesäyöt Helsingissä
- kirjoittaminen

Tällasta. Enää 4 työpäivää lomaan. Sitten vasta hymyilyttääkin.

I ain't no vision, I'm the girl
who loves you inside and out
Backwards and forwards with my heart hanging out
I love no other way
What are we gonna do if we lose that fire?

- Feist: Inside and Out

Radio Rock mainostaa Klaus Flemingin showta ehkä hauskimmin ikinä. Ensin siinä mainoksessa eri ihmiset hokevat eri äänillä "On se kova!" ja sitten tulee se varsinainen slogan, kuten: "Klaus Fleming kuoli 10 vuotta sitten. Kuolema ei vain vielä ole rohkaistunut kertomaan sitä hänelle.". Mun mielestä tämän sarjan ylivoimaisin on ehdottomasti: "Klaus Fleming ei käytä iskurepliikkejä. Hän yksinkertaisesti sanoo: 'Nyt.'". Onpa frekkiä. Kyllä mä sanon, että jos jollakulla olis naamaa tulla mulle sanomaan röyhkeästi vain että "nyt" ja olettaa että mä lähtisin pykälään, niin...

Puhuin alati rakkaan serkkuni Hinkkihaukan kanssa tänään. Muun keskustelun lomassa kävi ilmi, että tämän serkun puhelimesta oli viime viikonloppuna akku lopahtanut heti Provinssirockin alkumetreillä - tuo urhea nainen oli painaltanut maanantai-iltaan saakka ilman puhelinta ja täysin tyytyväisenä. Suurin huoli ja raivo oli ihmisillä, jotka eivät lukuisista yrityksistä huolimatta tavoittaneet naista.
Mun mielestä on upeaa, että joku voi olla niin hetkessä, niin emotionaalisesti kylläinen ja kaiken itselleen olennaisen ympäröimä, ettei sen tarvitse olla tavoitettavissa. Se ei kaipaa mihinkään eikä ikävöi ketään, ei odota puheluita eikä viestejä. Sille riittää Tässä ja Nyt.
Siihen olis mun mielestä hyvä pyrkiä.

Ehkä ihan hyvä, etten voi kuunnella mun Jippua mp3-soittimesta. Eihän siitä liikuttumisesta tulisi loppua lainkaan.

Kohtasin eilen uudessa Trendissä koskettavimman mielikuvan aikoihin. Kolumnisti Sami Kuusela, jonka teksteistä en muutoin suuremmin välitä, kirjoittaa aiheesta syksy ja rakastuminen. Ja se hieno hetki, näin se oli kirjattuna: "Entäpä vuosikaudet yksin asuneen miehen matka yli tuulisen ja punakeltaisten lehtien peittämän Pitkänsillan, kiireesti askeltaen, koska maailman ihanin nainen on tulossa kylään.". Menin kananlihalle kuvitellessani sitä puolijuoksua etenevää jännittyneen onnellista hahmoa, joka poikamiesboksiinsa päästyään oikoo hermostuneena puhtaita lakanoita, katkaisee muutaman tulitikun yrittäessään sytyttää tunnelmallisia kynttilöitä, tuuppaa viime tingassa likaiset sukat sängyn alle piiloon. Jonka kädet tärisee sen avatessa ovea, joka punastuu läikyttäessään viiniä tiskipöydälle. Mä toivon sille pelkkää hyvää.


Built a wall around my heart
IÂ’ll never let it fall apart
But strangely I wish secretly
It would fall down while I'm asleep

- Maroon 5: Nothing Lasts Forever

Juokseminen on kamalan terapeuttista ja niin mun juttu, kerrassaan. Tämä tämä Riikka Pulkkinen kertoi juuri jossain haastattelussa, kuinka se vanhana kilpajuoksijana edelleen juostessaan - ja vain juostessaan - saavuttaa sellaisen zen-tilan, jota se kutsuu nimellä Tämä. Sen sanoin vain juostessaan se saa "läikehtivän levottomuutensa" (taisin muuten varastaa sen termin muutaman päivän takaiseen bloggaukseeni, onpa noloa) lakkaamaan olemasta ja se saavuttaa tasapainon, sen tämyyden. Musta hienosti kiteytetty. Tänään juoksin toista kertaa elämässäni toisen ihmisen kanssa, ja se oli elämys sinänsä. Ei vielä yhtä kivaa kuin yksin pinnistely, mutta moniulotteisempaa.

Viimeisen kahden päivän aikana kolme jo kadotetuiksi luultua ystävää vuosien takaa on yllättäen lähestynyt mua, ihan ystävällisin aikein. Se on ollut mukavaa joskin hämmentävää, sillä niitten ihmisten kanssa puhuakseen pitää ensin palata toviksi yhteiseen menneisyyteen ja koettaa tiivistää sen jälkeen tapahtunut joksikin sopivaksi suupalaksi. Miten sen sitten tekee?

Mun yksi, noh, sanotaan nyt vaikka kaveri, ilmoitti tänään hankkineensa purjeveneen. Minä siihen kysymään, että ai säkö purjehdit sitten?, johon hän, että en ole koskaan purjehtinut, se kun on vähän vaikeaa ilman sitä venettä. Aika aukotonta päättelyä, totesin, ja toivotin siunausta sekä suotuisia tuulia hänelle ja uudelle rakkaudelleen.

Kesä on kamalan ristiriitaista aikaa. Vaikka silloin on useimmiten vähemmän lunta kuin lopun vuotta ja muutenkin riehakkuus valtaa mielen tavan takaa, monet asiat ovat aivan jossain muualla kuin paikoillaan silloin. Ihmiset esimerkiksi. Ne saattaa olla jossain Kouvolassa tai Connecticutissa tai Parikkalassa eikä ollenkaan siellä missä niitä eniten kaivattaisiin. Siksi toivon että tulis jo kohta syksy, tai ainakin kotiinpaluu. Tulkaa jo pois piilosta.

Kumpi painaa lopulta vaakakupissa enemmän: yksi iso vai monta pientä huonoa puolta?
Paljonko aikaa on kylliksi?
Miksi hyttyset pistää aina vähälihaisiin paikkoihin?
Mistä johtuu jälkihiki?
Miksi mä en pääse lauantaina ulos?
Missä kaikki on - ja miksi mä en ole siellä?

Jostain syystä ihmisillä on usein miltei rajaton luottamus omaan sukupolveensa ja sen ylivertaisuuteen. Todellisuudessahan historia toistaa itseään, virheistä ei kukaan opi mitään eikä ihmisen perusluonne muutu miksikään. Moni myös tietää nämä tosiseikat, eikä onneksi kuitenkaan koeta kieltää niitä: kuvitteleepa vain itse olevansa jotain muuta; parempaa, älykkäämpää, taitavampaa. Ihminen 2.0. Eikä siinä mitään, optimisti on aina lystikkäämpää seuraa kuin pessimisti. (Ja nyt joku luulee, että mä olen pahemman luokan hiekoittaja ja soraseula, mutta enpä vain olekaan. Luonteeni on pohjimmiltaan varsin valoisa ja tulevaisuudenuskoinen sekä hilpeä.)
Parisuhteiden suhteen tätä määrätöntä kehitysuskoa ja (joissakin tapauksissa saattaisin jopa käyttää sanaa katteeton) positiivisuutta voi jopa pitää tietynlaisena edellytyksenä asioiden onnistumiselle. Jos kaksi ihmistä eivät itse usko itseensä ja yhteiseen tulevaisuuteensa, sitä ei kukaan heidän puolestaan tee. Ja siinä vaiheessa kun tämä usko menetetään, menetetään kaikki.
Tästä huolimatta en voi kuin ihailla ihmisten luottamusta: itseensä ja toisiinsa. Ne antaa toisilleen elämänsä avaimet, muuttaa yhteen, menee naimisiin, lupautuu toisilleen kuolemaansa saakka. Vastoin kaikkia tilastoja ja todennäköisyyksiä, hullunrohkeasti, sokeastikin. Tunteen voimin. Mun mielestä se on niin rohkeaa, hurjaa ja uskomatonta, etten oikein edes ymmärrä miten kukaan uskaltaa.
Ja samalla se on ainoa asia tässä maailmassa, joka ehdottomasti kannattais uskaltaa.


Du och jag
Är vi ett undantag?
Är vi ett annat slag?
Du och jag, du och jag...

- Bo Kaspers Orkester: Undantag

Nyt olen minäkin taas yhtä Tuntematon-kokemusta rikkaampi. Oltiin siis eilen Suokissa katsomassa Mika Myllyahon versio aiheesta, ja joudun yhtymään Kuosmiksen hurmioon: että olikin taas vaatimattomilla tarpeilla ja muutamin nerokkain oivalluksin luotu mieleenpainuvaa, koskettavaa ja toimivaa teatteria! Se taitaakin olla Suokin tavaramerkki.
Mun edellisestä Tuntemattomasta on jo aikaa, joten mieleen nousi taas monia unohdettuja ajatuksia. Ensimmäisenä havaitsin taas, että Linnan teoshan on kuin onkin varsin kriittinen ja sotavastainen. Siinä on yhtä vähän kyse itse tappamisesta kuin Fight Clubissa väkivallasta, sillä enimmäkseenhän se keskittyy kuvaamaan päähahmojaan sekä sitä, miten se mielettömyys jota sodaksikin kutsutaan pilaa oikeiden ihmisten nuoruuden, pahimmassa tapauksessa koko elämän tehokkaasti ja vääjäämättä. Tulin myös siihen lopputulokseen, että me nykyihmiset emme ihan oikeasti tiedä elämästä juurikaan mitään. Se, että Suomi on noussut vain kuutisenkymmentä vuotta sitten vallinneesta alhosta nykyiseen kukoistukseen saa tehokkaasti unohtamaan, että kyseessä on ollut oikeasti meidän isovanhempien polvi, joka on taistellut ja rakentanut; että ne on syntyneet kovin erilaiseen maailmaan ja niiden kohtaamat jokapäiväiset haasteet ovat olleet varsin eri luokkaa meidän pulmien kanssa. Meidän sukupolvihan on myös ensimmäinen, johon sodat eivät enää oikeastaan vaikuta: meidän vanhemmat ovat vielä sitä sodanjälkeistä maailmaa, jossa kaikki ne kauhut, traumat ja menetykset muokkasivat mieliä ja värittivät todellisuutta. Ei se ihan oikeasti sen kauempana vieläkään ole.
Isänmaallinen patetia sikseen. Toinen mun mielestä Myllyahon kantavaksi teemaksi nostama seikka teoksessa oli (arvo)vallan ja ihmisten keskinäisen kunnioituksen rakentuminen. Koska seurannassa on noin kymmenen miehen joukkio, jotka elävät yhdessä niinkin poikkeuksellisissa olosuhteissa kuin Linnan miehet, monet yhteiskunnan yleisetkin lait näyttäytyvät melko kärjistyneinä. Kun soppaan lisätään armeijan sisäinen hierarkia ja protokolla, päästään melko lähelle ihmisen todellista ydintä: keitä kunnioitetaan ja tahdotaan totella ja miksi? Valta ei synny titteleistä ja natsoista, vaan jostain paljon olennaisemmasta: Linnan sanoin "ihminen tuntuu seuraavan sitä, jonka kanssa hän todennäköisimmin selviää hengissä".
Siinäpä pohdittavaa.