IRC-Galleria

Kuuntelin Jenni Vartiaisen uutta soololevyä. Noin se laulaa yhdessä kappaleessa, ja jouduin oikein pitelemään itseäni etten lyykähtänyt katukivetykselle järkytyksestä. Muutenkin ne biisit on jotenkin ihan läpeensä tuotettuja, vaikka sen ääni on valtavan kaunis, sellainen eleetön ja syvältätuleva, että se kantaisi niitä kappaleita ihan itsekseenkin. Mutta ei, ne styget on tuupattu ihan täyteen kaikkea kamaa, rytmikästä luuppia, kaikua, jousia ja enkelikuoroa, ties mitä nykimistä. En tykkää. Antaisitte tytön vaan laulaa.
Au Revoir Simone sen sijaan on ihana. Mulla on selkeesti jonkinmoinen kilkuttelun kaipuu, koskapa oon viimeisten kuukausien aikana ihastunut juurikin Psappiin ja nyt tähän.

Nuunis vastasi tämän päivän toisesta kuohuttavasta kieliväännöksestä. Se kirjoitti aivan jäätävällä pokerilla seuraavan lauseen: "mä en tajua mistä tää nyt on sikissyt", ja mä jouduin aivan tolaltani. Jotenkin se, että tiedän väärinkirjoittajan / -puhujan tietävän, mikä on oikein ja siis tahallisesti rikkovan koodia, hieman helpottaa. Hieman, muttei kovinkaan paljoa. Epäloogista vai mitä? Itsehän pidän ohjenuoranani sitä, että kun tiedän säännöt, saan näyttää niille persettä.

Ja tukkaa kehutaan taas. Saa kehua, en suutu.

Jos saat otteen musta,
niin pidä kiinni.
Älä päästä irti
tai mä putoan taas

- Elastinen: Ote

Mun tämänaamuinen Hesari ei ollut tullut koskaan mun kotiin saakka. Se oli jäänyt lajitovereittensa kanssa meidän rappukäytävään ulko-oven eteen lepäilemään. Aloin heti kehitellä hurjaa saagaa kadonneesta lehdenjakajasta - vaikka ehkä sitä on vain ramaissut ja se on aatellut että löytyy ne lehdet tostakin, mä lähen kotiin.

Oikeasti on mänttiä, että vuodenaikoina, joina valoa ja siten tehokasta aikaa vuorokaudessa on muutenkin vähemmän, sitä kuluu välttämättömyyksiin kovasti paljon enemmän. Kohta ei voi kulkea pyörällä minnekään, ja julkisilla liikkuminen vaatii paitsi pitkää pinnaa myöskin joustavaa aikataulua. Kaiken maailman vällyjen ja laamapaitojen pukeminen vie enemmän aikaa, ihan normaaleiltakin ihmisiltä mutta ennen kaikkea tällaisessa työssä, joka tuntuu koostuvan enimmäkseen pukemisesta ja riisumisesta. En edes puutu tässä haravoinnin, lumenluonnin ja autojen kinoksista kaivamisen aiheuttamaan ajanhukkaan. Hirveän huonoa suunnittelua taas kerran.

Miksi ihastuminen on niin kovin vaikeaa? Olisi hurjan kätevää, jos voisi paperille listattujen ja silminnähtävien ominaisuuksien perusteella vain päättää, että tosta mä alan tykätä ja sitten vaan alkais. Se, ettei voi harjoittaa itsemääräämisoikeuttaan edes noin perustason jutuissa, on paitsi ihan kamalan turhauttavaa aiheuttaa myöskin ihan suotta harmia, kurjaa oloa ja sydänsuruja. Ja mistä sekin sitten johtuu, että intressit menevät hirveän usein ristiin noissa jutuissa? Että kun toista kiinnostais, niin toista ei - ja päin vastoin. Tolkuttomat määrät hukkaenergiaa, aivojen tyhjäkäyntiä ja pahaa mieltä. Hankaluutta.

Mä selasin tossa jokin aika sitten blogiani taas taaksepäin, ja tulin todenneeksi jotain. Mun mielestä eräs maailman eniten paikkansapitävistä kliseistä on se, jonka mukaan onnelliset ihmiset eivät tee hyvää musiikkia. Mä olen oikeasti aina ollut tuota mieltä, mulla on lukuisia todisteitakin siitä vaikken niitä nyt jaksakaan alkaa tässä listailla. Tämä pätee myös näköjään mun bloggaamiseen: ollessani sävyisällä ja lauhkealla mielellä kirjoitan löpsösti ja joutavia - jos maltan kirjoittaa ollenkaan. Parhaat ja usein ruudikkaimmat tekstit on syntyneet jonkin voimakkaan sisäisen myllerryksen, kiukun tai syvän surkeuden alhossa velloessani. Mulla on tämän selittämiseen myös teoria: kun negatiiviset tunteet kasaantuvat, niille pitää löytää jonkinmoinen purkamisväylä. Niitä ei ole sosiaalisesti suotavaa esittää yhtä julkisesti kuin positiivisia (eikä se useinkaan olisi kovin järkevääkään). Jonnekin se kaikki energia ja paha veri pitää kuitenkin kanavoida. Sapekas tuuli on muutenkin mainio moottori asioille, jotka vaativat paljon viitseliäisyyttä tai ponnistelua.

Maanantai. Väsytys.

No okei, ei sitä Viktor & Rolfin Antidotea olekaan saatavana naisten mallina. Mutta se haisee silti hurjan hyvälle.

Lauantai Mansesterissa sisälsi seuraavia asioita:

- Hughnugent
- uusi niittivyö
- lauantaimakkara tuulilasissa
- Näkymätön Agentti
- Temptation Islandin Billyn näköinen paitsi kaksi kertaa sen kokoinen German Lover
- Parittaja ja sen Pääpalkinto
- vihreät piilarit vessanpöntössä
- hihat pizzassa
- "Ai, täällä onkin jo kaks..." "Kukas sää oot?"
- I love your attitude
- raksuja koirille
- "Minne sä menisit, jos sä olisit me?"
- ajelua taksilla ympäri kaupunkia
- massoittain jorailua, naurua ja huutelua

Rankkaa. Onneksi on jo sunnuntai :D

Mun päähän on äkisti ja täysin varoittamatta alkanut pulpahdella lastenlauluja, joita olen viimeksi jollottanut joskus kakskyt vuotta sitten. Ne ponkaisee pintaan salavihkaa, ja ne tulee jostain niin syvältä, ettei niitten sanoja tarvitse edes tapailla. Ne menee ulkoa kuin duunipaikan hälykoodi. Tämä nyt viimeisimpänä:

Etkö ymmärrä, mitä sulle lausun?
Kerran vielä mä kuiskata sen voin:
Että sullekin uudet leikkini näytän,
siihen vielä mä lisäsin
että "sinusta välitän"

Havaitsin tänään istuessani H-junassa matkalla Järvenpäähän, että Lambchop on selittämättömän miellyttävää musiikkia. Kuulokkeilla kuunneltuna se jotenkin hullusti tuntuu sisällä samalle kuin luonnonjugurtti palaneella iholla: se rauhoittaa, viilentää ja hoitaa paremmaksi, or should I say it's soothing.

Mun havaintojeni mukaan ihmiset, jotka sanovat, etteivät tahdo kenellekään mitään pahaa, ovat yleensä jo onnistuneet tekemään sen - kipeämmin kuin kukaan.

Mä olen nyt puolessavälissä Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarinaa, ja siitä saattaa tulla kaikkien aikojen paras lukemani kirja. Se on aivan lumoava, ja ihan mielettömän järkyttävä.

Tänään on perjantai. Huomenna on lauantai. Ja se on jännittävää. Sitten tulee sunnuntai, ja se se vasta jännittävää onkin. Ush.

Mutta missä ovat kaikki onnittelut? Kysyn vaan.

Mä olen jo kolmena aamuna peräkkäin herännyt järkyttävään, aivoja raatelevaan päänsärkyyn. Oiskohan se mun uusi saliohjelma kuitenkin vähän turhan tiukka? Tämän seurauksena olen siis erittäin valmis vastaanottamaan laadukasta hartiahierontaa - tai no okei, huonompikin kävis ihan hienosti. Anyone?
Mä myös tulin epähuomiossa valittaneeksi Reinolle alkuviikosta, miten mua ei oikein huvita ryhtyä syömäsille, eikä mikään ruoka kiinnosta. Huoli pois, ne ajat ovat takanapäin! Olis kannattanut olla hiljaa vain, tänäänkin oli mennä ihan se lautanenkin pääruuan kyytipojaksi, eikä sittenkään piisannut. Hymyillen kohti sataa kiloa.

Tänään on taas ollut ekstaattinen voyerismimässäilypäivä, kun kaikki juorulehdet ilmestyivät kerralla. En voi olla puuttumatta muutamaan. Katsossa oli ensinnäkin hullu SHOCKER! Ellen Pompeo (Greyn anatomian Meredith Grey) tunnustaa: "En ole täydellinen!".
NNOOOOOOOOOOOOOUUUUHHHHHH! *katastrofielokuvan äänitehosteita, puiden kaatumisääniä, kallioiden sortumista, ukkosta, särkyvää lasia, hiljaa nyyhkyttävä lapsi*
Lisäksi samainen aviisi tiesi kertoa, että John Travolta saa vastaanottaa Kirk Douglasin myöntämän palkinnon elämäntyöstään elokuvan parissa. Mulla on tähän uutiseen sanottavanani tasan neljä sanaa: Battlefield Earth. Kiitos John.
Ei muuta.
C.C.:ssä puolestaan pousaa taas se normaalipainoinen Olsenin kaksonen. Ne kanssa onnistuu näyttämään kuvissa aina ajovaloihin joutuneelle peuralle.
Netissä kerrottiin, että Tiktak hajosi. Mun maailmakin hajosi samalla vähän. Tässä hauraassa ja epävarmassa elämässä ei taida olla mitään pysyvää.


Ja mulla ei oo aikaa olla kuka vaan,
joku sun kuka vaan

- Tiktak: Kuka vaan

Meidän ohjaaja / julkkiksen poikaystävä: "Mikä se on se sellanen sukupuoleton... argo? Agro? Agronomi?"
Sama mies hetkeä myöhemmin: "Logaritmi, integrointi ja mikä se kolmas oli? Dem... dak..."
Minä: "Derivaatta?"
Hän: "Just se! Ni ne on tosi pahoja!"
Ihan loistokaveri tämä K.

Tämä päivä jää aikakirjoihin päivänä, jolloin minä soitin elämäni ensimmäistä kertaa yleiseen hätänumeroon (taas yksi Mä en oo koskaan -pinna vähemmän). Tilanne ei ollut mitenkään stressaava, paniikinomainen tai kenenkään terveyttä saati henkeä uhkaava, mutta silti mulla oli varsin juhlallinen olo. En saanut puheluni taustalle kuitenkaan mitään torvifanfaaria tai serpentiinisuihkua, ja puheluun vastaava mieskin kuulosti varsin tympääntyneelle. Tulin ajatelleeksi, että sekin toden totta on jonkun työtä, että sille sopertelevat ja änkyttävät ja epäselvät ja hätääntyneet asiakkaat ovat arkipäivää ja että ehkä senkin tekis mieli toisinaan sanoa niille rumasti ja olla tahallaan epäkohtelias. Jotenkin banaalia.

Tänään on ollut hämmentävän vaivaton päivä: hurjan monet pienet ja akuutit jutut on jotenkin ihmeen kaupalla järjestyneet itsestään tai muuten vain kätevästi, saaden aikaan hyvän tuulen ja levollisen mielen. Millähän tämän saisi tarttumaan niihin isoihinkin asioihin?

Mä olen ennenkin puhunut tuoksujen ja muistojen yhteydestä. Eilen illalla meinasin taas pakahtua ikävään, kun miesten pukkaria tarkastaessani siellä tuoksui kamalan tutulle - sille mäkin joskus tuoksuin oltuani koko päivän lähellä. Vaikka järjellä saisikin asiat selitettyä ehjiksi, kroppa muistaa kaiken eikä suostu loogiseksi.

Mä en missään nimessä vastusta graffititaidetta tai edes tageja sinänsä. Mulla ei ole mitään sitä vastaan, jos niitä käydään sprayaamassa alikulkutunneleihin, meluvalleihin ja muihin tylsiin harmaisiin betonipintoihin: itse asiassa koko perkeleen Pasilan vois graffitoida kauttaaltaan jos multa kysytään. Mä en vain voi olla paheksumatta niitä silloin, kun niillä kuorrutetaan jokin jo itsessään kaunis ja täysin eri tyylisuuntaa edustava esine, asia tai muu objekti. Jos ette tiedä, mistä mä puhun, käykää tarkistamassa Alppipuiston paviljongin tilanne. Mun sisäinen sosiaalitantta maiskuttaa paheksuvasti suutaan aina kyseisen "koristellun" pytingin nähdessään.

Jossain eilisen epämiellyttävän tiukan yläkroppasalitreenin ja tämänaamuisen juoksulenkin välillä tulin tuumineeksi, että onkohan ihan normaalia että munkaltainen siviilishenkilö on näin kovin viehättynyt hikeen, hengästymiseen ja lihaskipuun. Mä en ole ihan varma.

Päivän nastoin juttu on ehkä jo sattunut: mun Marilyn-varastot täydennettiin juuri. Kiitos Miguel, täytit meikatun miehen mentävän aukon mun elämässä!

Loppuun vielä tämän päivän We're not gonna take it -lista:
- kuolevat joutsenet
- tyhjänpäiväiset ja toisarvoiset työpuhelut työajan ulkopuolella
- kouluahdistus
- tilttailevat puhelimet
- hyviä juttuja vastustavat ja siten estävät jumalat tai mitkäikinäoddsit
- einesruoka, jota on pakko syödä, koska on liian laiska kokkaamaan itselleen

Voikohan ihmisessä olla sellainen sisäänrakennettu vinoutuma, että se kiinnostuu vain epäsopivista tyypeistä? Ja kun joku muu, ihan sopiva ja muutenkin mukava osoittaa kiinnostustaan, se ahdistuu ja tekee tyhmyyksiä? Jos tällainen on oikeasti mahdollista eikä pelkkää mielikuvitusta, millähän siitä pääsee eroon?

Mua ärsyttää juuri tällä hetkellä aivan suunnattoman paljon kaksi asiaa. Ensinnäkin suomenruotsalaiset teinitytöt, jotka tervehtivät toisiaan sanomalla nasaalilla ja makealla äänellään "MoiN!", ikään kuin moi olisi en-sukuinen substantiivi, jonka voi taivuttaa määräiseen muotoon. Ei se ole eikä sitä voi.
Toinen juttu. Mä kerta kaikkiaan vihaan ihmisiä, jotka tulevat kysymään jotain mutteivät kuitenkaan malta mitenkään kuunnella vastausta loppuun saakka, vaan hosuvat eteenpäin. Eivätkä edelleenkään onnistu haluamassaan tehtävässä. Näitä kohtaan töissäni päivittäin, ja joka kerran tunnen vastustamatonta halua kurottautua tiskin yli ja kuristaa kysyjää. Toinen mut täysin raivohulluksi ajava asia on ne korttiaan hysteerisesti lukijassa hinkkaavat, hermostuneet ja kiireiset asiakkaat, jotka ensin näppäilevät väärin, sitten liian nopeasti, kolmannella kerralla kone ei enää lue niitten korttia... Ja ne luulevat, että mitä äkäisemmin ne sitä laitetta piiskaavat, sen paremmin se toimii. Tuo toiminta saa mut aivan suunniltani, niin että mä oikeasti joudun keskittymään etten rääkäise niille jotain raivofalsetolla. Rauhoittukaa perkele.

Mun piti pohtia tässä bloggauksessa aikaa, sen luonnetta, ominaisuuksia ja suhteellisuutta, valitsin ihan sitä silmälläpitäen tuon otsikonkin, mutta kadotin langanpään taas kerrassaan. Ehkä joskus toiste.