IRC-Galleria

Hähä, Ihahaahan ne on lisänneet Il buono, il brutto, il cattivon tunnariujellusta! Hillitöntä! Ja Pikku Lauri onnistuu jotenkin yhdistelemään kellopeliä, akustista kitaraa, urkuja ja jälleen kerran sellaista militanttia virvelinpärinää. Ja Hyvin hiljaa on taas suoraan yläasteen musatunnilta, malliesimerkki ensimmäisistä bänditreeneistä. Okei, useammin soittimin kuin mä osaan nimetä ja tietty jalostuneemmin, muttei paljon.
Mä tikahdun.

Mä hain tänään kaupasta kaksi uutuusäänitettä. Mä maksoin niistä täyden äänilevyn ohjevähittäismyyntihinnan, sillä a) en jaksanut alkaa etsiä niitä verkkokaupoista edullisemmalla ja odottaa sitä postitusta ja b) ne molemmat on kotimaisia ja näin ollen mun oman henkilökohtaisen piratismirajan laittomalla puolella. Tämä raja tosin jousti muutamia kuukausia sitten huolestuttavasti, luultavasti löyhämoraalisen seuran höltämänä, mutta olen pingottanut sen paikoilleen uudelleen, enkä mäkään osaa limbota niin alas tai vastaavasti loikata niin korkealle, että pääsisin ohittamaan sitä enää.
Kuulen jo malttamatonta kihinää ja supsutusta, joten päästän teidät piinasta: ostamani levyt olivat PMMP:n lastenlevy Puuhevonen sekä Leevi and the Leavingsille tehty tribuuttilevy Melkein vieraissa. Ensinmainittua olen ehtinyt kuunnella ensimmäisen kolmanneksen, enkä voi olla hymyilemättä leveästi. Niiden versio levyn nimibiisistä sekoittaa jotenkin hämmentävästi Martikan Toy Soldiersia ja taistolaislaulantaa, Jospas minä kissan saisin hyödyntää 60-70-luvun iskelmien egotrippihenkistä melankolista saundimaailmaa, Katinka kuulostaa narkoosissa olevien slaavilaisten itkijänaisten kepposelle ja Täti Monika on jonkinmoinen karnevalisoitu versio Kesäkavereista. Lisäksi, voi. Lisäksi sokerina pohjalla, pisteenä i:n päällä, kermana kakussa, rusinana pullassa, kirsikkana... öö, drinkissä (miksi melkein kaikki vastaavat analogiat ovat muuten leivonta-aiheisia?) ne ovat laittaneet levylle sen mun Ohrwurm-nostalgiaherkistelyn Etkö ymmärrän... Jonka pakkasessa kylmettyneelle c-kasetille kuulostava taustasyntsa sekä nykivä 80-lukuinen Casion valmiskomppi kääntävät kyllä tämänkin kappaleen omituisesti vinoon.
Ja sitten. Kotiinpäästyäni olin epähuomiossa rusauttaa kynnykselle pudonneen paksuhkon kirjekuoren luttuun, kun en ekana tajunnut että mikä siellä odottaa. Mutta sepä täydensikin mun päivän kerrassaan mainiolla tavalla: Pelastajien ekan tuotantokauden dvd. Kunniapaikalle hyllyyn, luonnollisesti.
En varmaan malta katsoa edes Heroesia, kun vaan kuuntelen mun uusia aarteita.

Mä olen nyt kohta kaksi päivää tutustunut nimimerkin Takaisin Kallioon elämään (takaisinkallioon.blogspot.com), enkä edelleenkään osaa jäsentää tunnelmiani siitä. Se aiheuttaa mussa jotain epämääräistä ärsyyntymistä, se on liian siloinen ja suloinen eikä siitä tahdo löytyä yhtään inhimillistä säröä tai vääristymää. Joissain ajatuksissaan se muistuttaa mua kovasti muutamasta tutusta jantterista, kirjoitustyylinsä puolestaan on hyvinkin samanlainen kuin eräällä Suomi24-deitillä alkusyksystä. Ehkä nämä on niitä piirteitä, jotka mua siinä vaivaa: sellainen kummallinen tuttuus, kuin kaikkia näitten ihmisten tunnusmerkkejä olisi kärjistetty absurdiuteen saakka ja sitten kirjoitettu blogiksi. Tai ehkä mä vain olen taas kateellinen.
Jotenkaan en myöskään saa lopetettua sen tuotosten lukemista, ne on kuitenkin kirjoitettu melko soljuvalla suomella ja onhan siellä joukossa muutamia varsin oivallisiakin ajatuksia. Erityisesti tykästyin bloggaukseen (tai oikeastaan vain tuohon sen ihan alkuun), josta omankin otsikkoni nyysin: http://takaisinkallioon.blogspot.com/2006/10/sin-vai-siin.html
Hirveän hyvä kysymys erittäin loisteliaassa muodossa (ja toivon kovasti, että se on ihan itse keksinyt tuon eikä esim. mun laillani surutta ryövännyt sitä joltakulta itseään nokkelammalta), ja mä haluaisin kovasti itsekin pureutua siinä esitettyyn kysymykseen. Se on kuitenkin ilmiönä mulle kovin vieras, sellainen "ole mulle vähän aikaa hän"-tyyppinen ajatuskudelma, ja jos koetan miettiä, minkälaiset ihmiset ylipäänsä moista joutuvat pohtimaan, alkaa tämä teksti aivan suotta kuulostaa syyttelylle ja oman erinomaisuuteni korostamiselle. Sanonpa vain, ettei olisi haitaksi ihmisen esittää tuota kysymystä itselleen - ehkä jopa ennen sen akutisoitumista.

Pää on kipeä
sisältä pimeä
Sattuu satuttaa
Kaipaus kuvottaa
ikävä oksettaa
Rikkoo, rikotaan

- PMMP: Auta mua

Tässä on taas yksi asia, jota mun ei pitänyt täällä lainkaan kommentoida, lähinnä siksi, että koen olevani liian ignorantti ja yksityiskohdille sokea sekä valtion talouden suhteen kohtalaisen valaistumaton sanomaan mitään järkevää tästä. Mä nyt kuitenkin ajattelin sanoa jotain triviaalia näin niinkö maalaisjärjen tai jonkun yleisinhimillisyyden pohjalta.
Kyseessä on siis TeHyn työtaistelu. Jo kuukausi sitten enitenvituttaakaikissa kiteytettiin mun mielestä koko tämä paska mahtavasti: "Jos jollain on sellanen työ, että yhteiskunta on katastrofissa heti, jos se jää päiväksi tekemättä, niin pitäisikö ehkä miettiä, josko siitä kannattaisi maksaa enemmän kuin 1600 euroo kuussa? NO KYLLÄ VAIN!". Täsmälleen. Sen sijaan, että eduskunta hiki hatussa vääntää lakeja, jotka ovat täysin absurdeja, joilla ei käytännössä ole mitään merkitystä potilasturvallisuuden kannalta ja jotka kaiken muun hyvän lisäksi rikkovat ihmisen perusoikeuksia, ne voisivat kenties keskittyä itse asiaan. Mun päällä ei mitenkään pystytä tajuamaan sitä matikkaa, jolla työhön velvoitetuille sairaanhoitajille on kyllä varaa maksaa reilusti korotettua palkkaa, mutta jolla koko ammattikunnan palkkaolosuhteita ei saada parannettua. Sitten ihan vielä sellainen yleispointti, että muistaako kukaan edellisiä tällaisia isoja ja yhteiskunnallisesti merkittäviä lakkoja, kuten lääkärilakko tai vaikkapa opettajien lakko takavuosina? Lähinnä ensinmainittu ainakin paitsi riskeerasi ihan oikeasti monen hengen ja pisti muun muassa juuri nämä hoitsut todella vittumaiseen pinteeseen kasasi myöskin törkeät leikkaus- ja hoitojonot ja langetti sitä kautta melkoisen laskun meidän kaikkien maksettavaksi. Sitten jos mukaan luetaan kaikki bussilakot ja sellaiset, hahmotetaan, että kyseessä on melkoisen kinkkinen ja monen elämää kohtuuttomasti hankaloittava juttu, ja että kenties niitä lakkoja pitäisi ensisijaisesti pyrkiä välttämään sen sijaan, että koetetaan keksiä tehottomia vippaskonsteja, joilla melkein pärjätään kun se lakko tulee.
Mä en yritä sanoa, että lakkoiluoikeutta pitäisi rajoittaa, sillä se alkaa kuitenkin olla melkein ainoa ase työntekijöillä näissä taisteluissa. Mä kuitenkin peräänkuuluttaisin sellaista järkevää priorisointia, että laskettaisi etukäteen oikeasti huolella kaikki skenaariot ja niitten aiheuttamat kustannukset, niin rahalliset kuin inhimilliset ja yhteiskunnallisetkin, ja vasta sitten annettaisi tilanteen luisua sellaiseksi, että jengi saattaa helposti kuolla jonnekin tapaturmapolin aulaan kun kukaan ei ehdi ottaa niitä osastolle saati että kerkeisi hoitaa niitten vaivoja.
Je. Taas heilahti poliittinen minkinkäpälä. Tästä saatte ja tästä!

(Miten niin kolme blogimerkintää päivässä kielii siitä, ettei ole kamalasti tekemistä? Miten niin?)

No, nytpä kävin sitten näkemässä sen Eastern Promisesinkin. Mun arvio siitä on kutakuinkin identtinen Katja Kallion uusimpaan Imageen kirjoittaman vastaavan kanssa, joten tsekatkaa sieltä. Viggo on ihan mielettömän taitava, ja tietysti kuolettavan komea.
Mutta sellast vaan, että seuraavaksi mä haluan nähdä jonkun lämpimin sävyin tehdyn, kauniisti ja tehokkaasti valaistun, ystävällisen, laskelmoidun kaupallisen, kenties hieman siirappisen ja mahdollisesti romanttisenkin mutta vähintäänkin hauskan, amerikanamerikkaa puhuvan elokuvan, josta jää mukavan yhdentekevä ja turta olo. Ja yhtään itä-, mafia- tai sotaviittausta siinä ei saa olla, ei kuolevia, riutuvia, verta, eritteitä eikä sikiöitä, etenkään syntymättömiä. Ei kovia sanoja, ei väkivaltaa. Ei ilkeyttä, kovasydämisyyttä, katkeruutta, halpamaisuutta, kieroilua. Pelkkää miellyttävyyttä ja lempeyttä.
Että olisko Teletapeilta tulossa vaikka jotain rainaa lähiaikoina?

Leffateatterista ulostautuessani huomasin talven tulleen. Se on mukavaa, sillä lumi on mukavaa. Vaikkakin kylmää. Eikä mulla ole enää toista hanskaa kun lahjoitin sen luultavasti Tyynelle perjantaiyönä. Oh well.

Mä kävin eilen katsomassa tämän kohutun Cannesin festarivoittajan, 4 kuukautta, 3 viikkoa, 2 päivää. Se ei ollut lainkaan niin rankka ja ahdistava kuin ennalta odotin - mutta ei myöskään yhtään niin vaikuttava. Raadollinen se oli, tottahan toki: jos teemana ovat laittomat, hotelleissa kylmäsydämisten ja -kätisten puoskareiden suorittamat yliaikaiset abortit, eivät kuvatkaan voi olla pelkästään koiranpennuista ja saippuakuplista. Eniten ahdistusta ainakin mun mielessä lähinnä aiheutti kuitenkin kuvien lohduton realismi: harmaus, ankeus, rumuus; sellainen sielullinen neuvostomaisema, jossa ihmiset asuvat kaurapuuronvärisissä DDR-simulaattorikerrostaloissa savisten kynnöspeltojen keskellä ikuisessa valottomassa marraskuussa huoneistoissa, joiden seinäpaperit on tuhansista sisälläpoltetuista savukkeista kellastuneet, pöydillä tahraiset vahakankaat ja katoissa kelmeää valoaan luovat rujot varjostimettomat hehkulamput. Jotenkin sellainen kaiken yllä haiseva toivottomuus: käristetty silava ja sipuli, vanha ja karstainen dieselmoottori, ruosteinen pelti ja mutaiset lätäköt.
Tätä kaikkea, samoin kuin hotellin kylpyhuoneen kalvaalle lattialle syntynyttä veristä ja limaista sikiötäkin, kuvattiin pitkään ja hartaasti, vailla mitään musiikkia tai muita kuin luonnollisia ääniä ylipäänsä. Liian pitkään, siten, että katsoja kiusaantuu ja tuntee olevansa ylimääräinen jossain intiimissä tirkistelyhetkessä. Kameran seuratessa päähenkilön loputonta juoksua pimeillä takapihoilla käsivara-ajona mietin, mikä erottaa oikean taide-elokuvan ja kotivideon muodoltaan? Ei välttämättä mikään, sillä ainakin tämä Cristian Mungiu olisi tehnyt dogmaattisuudellaan von Trierinkin ylpeäksi. Mun mielestä sillä oli myös jäänyt jälkiäänitys hieman kesken, sillä kerran taustalla soi ihan selvästi jonkun kännykkä, ja toisen kerran kuului ikään kuin radiopuhelimesta miesten (oletettavasti kuvausryhmäläisten) ääniä - kumpaakaan ei voi mitenkään integroida 80-luvun lopun Belgradin ghettoihin eikä siten perustella tietoisina ratkaisuina.
Mä en lainkaan kiistä sitä, että hienot elokuvat usein synnyttävät häiritseviä ajatuksia eikä niiden välttämättä pidäkään olla kovin kauniita tai helposti lähestyttäviä tai sisäsiistillä tavalla mukavia. Ja mä luulen, että saadessani itsekin välimatkaa kyseiseen kuvaan, kenties katsoessani sen jonakin päivänä uudestaan, olen vaikuttuneempi ja pääsen paremmin sen syvään ytimeen. Juuri nyt en vain voi olla ajattelematta joskus vuosituhannen vaihteessa tehtyä matkaa Tartoon siellä opiskelleen suomalaisystävän luokse: sitä samaa väri- ja tunnemaisemaa, hymyttömiä ihmisiä, ympärillä vellovaa mystistä kieltä, epämääräistä pelkoa ja tarvetta vilkuilla olkansa ylitse. Ehkä se on liian lähellä, tai sitten se ahdistaa muuten vain.
Mutta kannattaa se käydä katsomassa, ihan jo siksikin, ettei mikään, mikä kapinoi blockbusterhittien ylivaltaa vastaan voi olla kovin perustavanlaatuisesti ja peruuttamattomasti väärin.
Niin ja selitettäköön otsikkoa vielä sen verran, että olin ajatellut tässä blogimerkinnässä kyseenalaistaa kriitikkojen mahdin ja ammattitaidon sekä koko taiteen arvioimisen kulttuurin, mutta lumouduin liikaa omasta köyhyyden kuvauksestani, enkä siis päässyt tämän pidemmälle. Kuplat viittaavat siis ylenmääräiseen hypetykseen ja tietynlaisen taiteen jalustalle nostamiseen.

Puhelinvastaaja

Tämä on toimistomme automaattinen puhelinvastaaja. Jotta voisimme palvella
sinua paremmin, valitse seuraavista vaihtoehdoista:

Jos sinulla on pakkomielteitä, paina ykköstä, uudestaan ja uudestaan ja
uudestaan.

Jos olet vainoharhainen, ei sinun tarvitse painaa mitään; jäljitämme
puhelusi kuitenkin!

Jos olet skitsofreeninen, kuuntele ääntä päässäsi, joka kertoo sinulle mitä
sinun pitää painaa.

Jos olet psykoottinen, paina kakkosta ja yhdistämme puhelusi emäalukseen.

Jos olet menettänyt muistisi, lue nauhalle nimesi, osoitteesi,
sosiaaliturvatunnuksesi ja äitisi tyttönimi.

Jos sinulla on ongelmia lähimuistisi kanssa, paina kolmosta.
Jos sinulla on ongelmia lähimuistisi kanssa, paina kolmosta.
Jos sinulla on ongelmia lähimuistisi kanssa, paina kolmosta.

Jos olet masentunut, älä paina mitään; ei sinulle kukaan vastaa kumminkaan

Koska koko muu Suomi on kahvilla / katsomassa nykytanssia / repimässä lahjapaketteja auki / mitä nyt ihmiset isänpäivänä tekevät, mä päätin olla tarmokas ja aikaansaava ja pitää kotitalouspäivän. Urotekojen tekeminen ei kuitenkaan ole puoliksikaan niin lystiä, jos siitä ei saa kerskailla jollekulle. Tämän vuoksi tunnen voimakasta tarvetta listata hieman, mitä kaikkea olenkaan tänään puuhastellut:
- käynyt heti herättyäni lenkillä
- suorittanut perussiivouksen eli imuroinut, vienyt matot ulos ja kuurannut kylppärin
- tuulettanut petivaatteet sekä vaihtanut lakanat
- tiskannut
- pessyt sekä pyykkiä että pesukoneen sisältä kokonaan
- pessyt kaikki kaappien ja muut ovet
- levittänyt ne pyykit

Jokainen, joka tuntee mua yhtään, tietää, miten kovasti mä normaalioloissa vihaan siivoomista ja ymmärtää myös, että siksi mä olisin nyt vähintään diplomin ellen jopa jonkinmoisen pystin ansainnut.

Sitten multa oikeastaan loppui ideat kesken. Ysin leffaan on vielä kovin monta tuntia.

Miten on niin, että aikuiset ihmiset eivät uskalla sanoa, mitä haluavat?
Miten on niin, että aikuiset ihmiset eivät uskalla sanoa, mitä eivät halua?
Miten on niin, että aikuiset ihmiset kuvittelevat ongelmien ratkeavan sillä, ettei niitä ajattele?
Miten on niin, että ne eivät usko toisten pysyvän lähellään, jos paljastavat olevansa heikkoja ja tarvitsevia?
Ja miten on niin, että musta tuntuu näin pahalle jäädä ulkopuolelle siitä? Enkä taaskaan tajua yhtään mistään yhtään mitään. Miten onkin taas niin?


I want to dive into you
Forget what you're going through
I get behind, make your move
Forget about the truth

I still don't have the reason
And you don't have the time
And it really makes me wonder
If I ever gave a fuck about you

Give me something to believe in
Cause I don't believe in you anymore
Anymore
I wonder if it even makes a difference,
It even makes a difference to try
And you told me how you're feeling
But I don't believe it's true anymore
Anymore
I wonder if it even makes a difference to cry
(Oh no)
So this is goodbye

- Maroon 5: Makes Me Wonder