IRC-Galleria

Tänään haukottelen enemmän kuin koskaan, koska tänään on maailman tylsin päivä. En voi edes avata verhoja, koska ikkunan yläpuolella on joku ihme tuuletusaukko, josta puhaltaa hyytävää ilmaa. Järkevää. Jos avaisin verhot, saisin istua tässä hiukset tuulessa hulmuten. Olen keittänyt kahvit, katsonut telkkarista tanskalaista nuortensarjaa, syönyt karjalanpiirakan ja kuunnellut radiota. Aika paljon tekemistä!

Nyt se soi!

"See all I want you to do is be my love"

Uuu, mikä biisi.

Soi päässä 25/8.

JET-bensa-aseman kellertävät valot loistavat, eikä yössä näy liikkuvan yhtään elävää olentoa. Kuolleista puhumattakaan. Katulamput valaisevat näkymättömien kulkijoiden tietä.

Minä pesin hampaat. Olen nyt valmista kauraa.

Taksi sujahti ohi. Kyltissä paloi valo. Toinen taksi. Pysähtyy punaisiin valoihin ja odottaa, että olemattomien autojen virta kulkee ensin.

Minä taidan sittenkin olla sekoamassa.

Mua väsyttää, mutta hampaat on vielä pesemättä.

Lisäksi olen tänä yönä levoton prinssi. Tai tuhkimo. Ihan miten vain.

Musiikki on hyvin hiljaisella, jottei nukkuva T häiriintyisi.

Tällä hetkellä tunnen positiivisten tunteiden virtauksen: olen onnellinen!

Mua harmittaa että oon täällä vaan yksin ja musta tuntuu että kaikki vihaa mua enkä oikein saa otetta mistään ja haluaisin vaan mennä nukkumaan ja painaa silmät kiinni ja tietää että kaikki tulee vielä kääntymään parhain päin ja olla huoleton eikä mua sais yhtään pelottaa mutta nyt ei auta pelko tulee enkä saa estettyä sitä eikä mua edes naurata juuri yhtään paitsi ihan vähän välillä ja haluaisin pitää viiden minuutin tauon tässä elämässä niinkuin eilen pidimme tauon bussissa oravaisissa ja kuski puhui huonoa suomea ja kiitti ovella tack hej ja minä sanoin vaan heihei ja sitten lähdin kävelemään kotia kohti ja mun reidet vähän jäätyi ja mietin kaikkia maailman asioita ihan liikaa ja kävelin tosi tosi kovaa niin kovaa että kukaan ei pysynyt mun perässä vaikka kukaan ei edes yrittänyt ja nyt haaveilen ruoasta ja kahdesta lasista vettä ja mehua ja vielä pitäisi ehtiä suihkuunkin mutta mulla ei ole motivaatiota edes suihkutella itseäni vaan olen ikuisesti likainen

haluaisin että joku kutittaisi mun varpaita.

Pitkästä aikaa minä kotosalla.

Järvi näyttää siniharmaalta. Tuuli puhaltaa ja maa on valkoinen. Muistelen niitä päiviä, jolloin vielä asuin täällä. Ne päivät tuntuvat kaukaisilta. Eilen kävin katsomassa mummua ja pappaa. Mummu oli ylpeä hyvistä verikoetuloksistaan: kolesteroliakaan ei ole koko tummussa melkein ollenkaan! Sitten pappa kertoi työstään tehtaassa ja minä päivittelin. On hauskaa kuunnella heidän kertomuksiaan ja vaikea tajuta, että he eivät ole aina olemassa. Äitin kanssa kotimatkalla autossa istuessani tajusin, että vielä joskus joudun luopumaan tästä kaikesta: näistä ihmisistä, näistä maisemista, näistä ajatuksista. Se on niin kamala ajatus, että en ehkä olisi halunnut tajuta sitä. Pohdin myös elämääni kahdenkymmenen vuoden päästä. Mitä minulle tapahtuu, entä perheelleni, kavereilleni? Olenko iloinen vai surullinen? Asunko yksin vai jonkun kanssa?

Tämä kotona olo saa minut kauhean nostalgiseksi. Huomaatteko?

Vili meinasi kuolla ilosta, kun tulin kotiin torstaina. Se ulisi ja itki ja nauroi yhtä aikaa, eikä tiennyt yhtään miten päin olla. Sen reaktio on aina hauska nähdä - vielä se sentään muisti minut. Kjeh. Tottakai se minut muistaa, oma koira!

Jos Maikku olisi täällä niin soittaisin ehkä sille. Pyytäisin sitä käymään tai minä menisin niille. Hyvällä tuurilla Maikku valmistaisi bravuurinsa, makaronisalaatin. Siihen ei laiteta omenaa, koska Maikun mielestä se ei sovi makaronisalaattiin. Eikä minunkaan. Olen Maikun kanssa samoilla linjoilla: paljon juustoa ja meetvurstia vaan! Ja aika paljon makaronia myös. Saattaisimme käydä myös ajelulla Maikun kanssa. Soittaisimme musiikkia niin kovaa, että korvat paukkuisivat ja kurvailisimme ympäri kyliä. Äidit saisivat olla kotona huolesta sekaisin, koska tietenkin olisi kamalan liukasta ja huono keli. Tietenkin!
Kaikki olisi niinkuin ennenkin, eikä kumpikaan muistaisi, että parin päivän päästä me olemme taas ihan eri puolilla Suomea, emmekä näe toisiamme seuraavan kerran kuin vasta jouluna.

Kerran oli aika, jolloin minä soitin Maikulle joka aamu. Naurettavaa! Se oli sanaton sopimus. Joka aamu vähän ennen kahdeksaa, eikö se ollutkin niin? Mistä me oikein puhuimme? Muistatko sinä, Maikku? Minulla on ikävä niitä aikoja.

Taas kävi niin, että eilen päässäni oli monia sanoja, jotka olisin halunnut kirjoittaa ylös. Nyt en enää muista niitä. Ne olivat ihan hyviä sanoja. Olisin halunnut kirjoittaa ne peräjälkeen, sana sanalta ja ne olisivat muodostaneet osan minun nettipäiväkirjastani. Ne olisivat olleet minun sanojani. Nyt niitä sanoja ei enää ole. Ne ovat hävinneet, ehkäpä ikuisiksi ajoiksi. Mutta vielä minä niitä odotan. Hetken.

10 vuotta sitten minä...
1. luin nummelan ponitalli-sarjan kirjoja.
2. olin pinko.
3. kävin kuorossa.

5 vuotta sitten minä...
1. mietin liikaa.
2. pelkäsin.
3. asuin kotona.

3 vuotta sitten minä...
1. sain ajokortin.
2. tein hampurilaisia.
3. olin abiturientti. Vai olinko? Nyt menee nää vuodet jo hieman sekaisin...

1 vuosi sitten minä...
1. olin epätoivoinen.
2. asuin yksin.
3. sain läppärin.

Tähän asti tänä vuonna minä...
1. olen lusmuillut koulun suhteen.
2. olen ollut töissä kahdessa paikassa.
3. ajanut autolla tosi vähän.

Toissa päivänä minä...
1. olin töissä.
2. olin tupareissa.
3. odotin Eveä.

Eilen minä...
1. chillailin.
2. puhuin puhelimessa.
3. tein pitsaa.

Tänään minä...
1. olin töissä.
2. opastin TET-harjoittelijaa.
3. söin lohipaninin.

Huomenna minä...
1. menen töihin.
2. lähetän sen hiton keskeneräisen studiedagbokin vaikka mikä olis saakeli!
3. mietin kotiinlähtöä

Vuoden päästä minä...
1. olen Göteborgissa.
2. osaan tosi hyvin ruotsia.
3. olen kamalan onnellinen!

Tää mun lukupäiväkirjan kirjoittaminen ei edisty niinku yhtään. Aivot on niinku ihan tyhjät. Ei niinku vaan saa mitään aikaseks niinku. Niinku väsyttää ja silleen. Niinku.

Jotenkin mulle tulee talvesta aina mieleen lukio. En tiedä miksi. Ulkona ihan haiseekin lukio. En tajua mikä mua vaivaa. En ole saanut kirjoitettua studiedagbokia, ylläripylläri. I am such a loser. Oikeesti! Koko yhteiskunta - kaikki elävät olennot - osoittaa mua sormellaan ja julistaa kuorossa mun luuseriuttani. Vitsi, kun en millään pärjää. Miten kaikki muut on aina niin menestyviä ja ihania ja kivoja ja positiivisia ja onnellisia ja niin uskomattoman loistavia?


Mun silmässä on elohiiri.

Soitin Helmille synttärionnittelut vartin yli seitsemän. Poloinen oli nukkumassa vielä, enkä sitten puhunutkaan pidempään. Pahoittelin T:llekin sitä, että herätin pikkuisen siihen aikaan kesken syysloman vieton. "Joutaa ne jo muutkin herätä!" puhisi T tuohtuneena siitä, että itse jouduimme kömpimään lämpimistä sängyistämme ennen seitsemää. Tuollainen kommentti saa hymyn huulille jopa puoli kasilta aamusella. Hih.

Lisäksi eilen naureskelin itselleni koko matkan kampaajalta kotiin: minäkö muka uskottava pörröpää? Tuntuu käsittämättömältä vieläkin, mutta ehkäpä totun tähän. Itse asiassa harmittelen sitä, että olen kulkenut kakskytä vuotta piikkisuorat haivenet päässäni, kun olisi ollut mahdollisuus tällaiseenkin revittelyyn. Ou mai kaad! Mää oon jo myöhässä! Palaillaan!