IRC-Galleria

Aah..olipa virkistävä päivä jälleen. Keppien kanssa yliopistolle ja takaisin, onneks on viime aikoina hyvin pumpattu nii jaksaa :). Mut onneks pysty ajaa autolla, nii pääsin edes kauppaan. Tosin kassien kantaminen kotirappusissa oli pirun vaikeeta. Mut selviän kaikesta yksin jos haluan, en tarvitse siihen muita. Toki musta aina on mukavampi tehdä asioita toisten kanssa, yksin on tylsää. Enkä ole yksineläjätyyppiä, vaik sekin hyvin onnistuu. Mut tää nyt on tän hetkinen elämäntilanne mulla, ja ihan hyvä näin. Uskon et näin myös mennään pidempi aikajakso tällä kertaa, ei oo ihan heti muutosta tulossa. Eikä edelleenkään ole kiirettä muuttaa mitään. Nyt kerrankin kun on aikaa niin nautin siitä, tai yritän kovasti nauttia. Tiedän, etten voi olla niin onnellinen mitä olin joskus, mut silti yritän nauttia siitä vähästä mitä irti saan. Pääasia et se henkinen helvetti on helpottamassa, sitä en olis kestäny kovinkaan pitkään enää.

Se et siitä selvisin, tai en oo kokonaan selvinnyt todellakaan, enkä koskaan täysin selviä, mut et selvisin siitä pahimmasta antaa mulle uskoa tulevaan. Se oli ehkä kovin koettelemus mitä koskaan olen kokenut elämäni aikana. Oon niin onnellinen et se alkaa oikeestikin kääntyä jo voiton puolelle. Tiedän etten enää saman asian suhteen syvemmälle sukella, kaikki pahin on jo koettu. Siitä mua muistuttaa rakkauden aiheuttama kipu mun rinnassa ikuisesti, mut ei katkeruus. En edelleenkään ole mistään katkera tai vihainen. Loukattu hieman, sekin johtuu jälkeenpäin sanotuista sanoista ja valheellisista sanoista. Mutta mä osaan antaa anteeksi sen kaiken, tiedostaen samalla et olen itse ollut osallisena siihen, mitä olen saanut kokea. Ihmissuhteissa ei koskaan tehdä mitään yksin, kaikkessa on aina kaksi osapuolta.

Mun käy sääliks ihmisiä, jotka yrittää olla jotain muuta mitä he oikeasti ovat. Niin paljon onnellisuutta menee hukkaan siihen kulissien pystyssäpitoon. Tiedän niin monta ihmistä, jotka kotonaan ovat toista ja toisaalla toista. Voi miten onnellisia ja ihania ihmisiä he ovatkaan, kun vietän aikaa heidän kanssaan kahden kesken piilossa muulta maailmalta. Mutta sitten kun ovesta astutaan ulos niin ihminen muuttuu hetkessä, sen pystyy niin selvästi aistimaan. Mä oon ainakin niin onnellinen, kun saan vetää samaa roolia koko ajan päivästä toiseen, ei tarvii näytellä muuta kuin itteesä. On niin helppo mennä. Jos ihmiset ajattelee musta jotain, niin se on heidän mielipiteensä johon heillä on täysi oikeus. Miksi mun pitäis yrittää muuttaa sitä, voin muuttaa sitä vain sillä et ihmiset itse haluu sit tutustua muhun paremmin. Silloin voin antaa sen oikean kuvan itsestäni ja muokata ihmisten mielipiteitä minusta. Muuten se on turhaa, turha on näyttelemällä ja puheilla yrittää muuttaa mitään.

Asiasta toiseen. Eilen oli aivan ihana kuulla omalta siskolta kommentti: "et hitto mun olis pitäny kuunnella sua silloin". Kun ihmiset oikeesti kuuntelis mua useammin nii niiden elämästä tulis paljon onnellisempaa ja helpompaa. En sano et mun tavat ja neuvot on välttämättä oikeita, mut niiden kuuntelu antaa varmasti elämään jotain lisää. Ne pistää aina miettimään, siksi mä aina avaan suuni jos musta siltä tuntuu. Ja siksi mä haluan et ihmiset puhuu mulle aina suoraan ja kertoo kaiken mitä ne ajattelee, silleen voin vain oppia. Ja mä tiedän satavarmaksi et mun sisko ei oo ainut, kuka haluis sanoo saman mulle. Eikä siinä todellakaan mene mikään itsekunnioitus, jos tunnustaa et on tehnyt väärin. Se musta on parasta itsekunnioitusta, et myöntää virheensä. Olen kiitollinen siitä et mun ystävät on laukonu mulle viime aikoina totuuksia päin naamaa, eikä ne oo yrittäny pehmitellä asioita niinku mä ite oon tehny. Se on auttanu pääsee tän kaiken yli, se on ollut tärkeintä tässä kaikessa.

Voi kunpa voisinkin olla koko maailman pelastaja :), mutta olen vain pieni ihminen muiden joukossa. Yritän kuitenkin vaikuttaa edes siihen pieneen joukkoon mihin pystyn. Ja hyvin mä varmaan oon onnistunuki siinä ku jotkut luulee et mä oon täydellinen omasta mielestäni, mutta en ole enkä pidä itteeni läheskään täydellisenä. Sen vain sanon, et luottakaa siihen ääneen mikä takaraivossa kolkuttaa. Mä oon jo liian monesti tehny vasten sen käskyjä ja aina olen jotenkin saanut kärsiä siitä, etten ole kuunnellut. Enkä mä tiedä onko muilla ihmisillä edes sellaista, mutta mulla on. Ja aina kun olen kuunnellut sitä, olen ollut onnellinen ja kaikki on mennyt hyvin. Se tietty aisti mua ohjaa ja ohjaa aina oikeaan. Kovasti uskon siihen, et kaikilla muillakin se on, mutta kaikki sitä ei osaa tai uskalla käyttää. Kyl se tietynlaista rohkeutta vaatiikin, ei se mullekaan helppoo oo. Nytki yhden asian suhteen päässä pyörii, enkä tiedä kummin tehdä. Tai on mulla oikeestaan aika selkee vastaus siihen, mut silti en tee sitä..vielä. Vatsasta ottaa kun ajatteleekin asiaa, hyvällä tavalla siis ottaa, kuin perhosia olis :).

Tiedän kuitenkin etten ole siihen vielä täysin valmis, niin siksi en tee vielä mitään. Antaa ajan kulua ja mennä. On niin jännittävää odottaa...

Ensimmäisen kerran pitkään aikaan herään aamulla johonkin muuhun kuin miettien sydänsuruja. Herään kipuun, mutta hyvään sellaiseen. Polveen koskee niin perkeleesti ja pienikin liike pahentaa kipua. Mutta se ei mua haittaa tippaakaan, saan muuta ajateltavaa. Vaikka tää ottaakin päähän tää loukkaantuminen, nii silti se tuntuu et se on mun pelastukseni. Saan omaa aikaa, saan vapaata vähäksi aikaa. Voin keskittyä omaan tekemiseen ilman tiettyjä murheita ja stressiä. Tietynlainen vapautumisen tunne. Kyllähän tää vaikeuttaa normaalia elämistä, mutta se nyt on pieni menetys. Toivottavasti asiat kummiskin nyt menee hyvin.

Hullulta musta itestänikin tuntuu sanoa et tää olis onnenpotku, mut tuntuu et oikeesti nyt saan järjestellä elämääni rauhassa. Saan silti elää kuitenkin samalla tavalla kuin tähänkin asti, pieniä rajoitteita tietysti tulee, mut..

Mut vitsi mä oon rakastunu :) Se on edelleen niin hullua, enää se ei kuitenkaan tunnu pahalta, oon oppinu elämään sen kanssa. Tiedän ite kuitenki et mitä voin tälle maailmalle antaa ja tehdä. Ehkä joskus tulee uus rakkauski, mut se ei korvaa eikä poista tätä tunnetta musta koskaan. Ei tää uusin rakkaus oo poistanu edellistäkään. Ne muuttuu kyl siinä samalla sit, kaikki tulee sit automaattisesti. Mut sen sanon minkä oon monesti aikaisemminkin sanonu, et mun sydämeen ei mahdu yhtä aikaa ku yksi todellinen rakkaus. Ja sitä vaalin sit parhaani mukaan, annan kaikkeni :) Koskaan en voisi käyttää sitä vääriin tarkoituksiin, tai väärällä tavalla.

Olen kuitenkin tällä hetkellä hyvin onnellinen elämääni, olen saanut solmut auki. Olen oppinut oikeastikin arvostamaan elämää ja erilaisia tapahtumia, elämänkokemuksia. Kattoo taas miten pitkään muistaa arvostaa :). Mut tuntuu et osaan nyt elää asioiden kanssa täysin, hyväksyn sen mitä on tapahtunut ja yritän hyväksyä sen mitä tulevaisuudessakin tapahtuu. Ite voi vaikuttaa kaikkeen ja elää elämäänsä vain omalla tavallaan. Eikä muita voi muuttaa, eikä pidäkään. Ne ihmiset jotka ovat tulleet elämääni ovat tulleet. Oikeat ihmiset löytävät perille ilman opasta tai etsiskelyä, ja pysyvät siinä jos haluavat. Mä en kuitenkaan aja ketään pois, se on varmaa.

Morjens, sanon minä. Tänään vähän fyysistä kipua, jottei henkinen tuntuisi niin pahalta. Mut siksi tää kipu ei tunnukaan nii pahalta kuin se tuntuisi, jos olisin henkisesti huippu kunnossa. Kävin siis pelailee taas Kuopion ihanassa kaupungissa fudista, ja teloin polveni jälleen. Huoh ja syvä huokaus. Tuntuu et vastoinkäymiset oikeesti seuraa mua kaikkialle. Pistää naurattamaan, vaik ei yhtään naurata, tää on sen verran uskomatonta jo. Kaikki mitä vähälle aikaa olen kokenut, oikeestaan viime kesästä saakka, nii on yhtä ihmettä. Miten voikaan yhdelle ihmiselle sattua niin paljon huonoa tuuria, tai epäonnea näin vähälle aikaa.

Oikeesti alkaa miettimään jo et oonko mä tehny jotain väärää, et oon ansainnu tällasta. En pysty käsittämään en. Sen tietää ainaki varmaks et pääsen leikkauspöydälle. Ehkä se siellä sit poistuu se paha minusta, se huono onni :). Toivoisin kuitenkin et mun onni alkais kääntymään parempaan suuntaan. Tällekään ei taas mahda mitään, ei auta surkutella tapahtunutta. Mut ai helvetti että koski jonkun verran. Sairaalassaki sai kuunnella muiden valitusta, ja tuli nöyrä olo. Sai niin paljon ajatella asioita ku odotin vuoroani. Ei oma kipu tuntunut missään, ei oikeastikaan missään. Mut samanlaista on ollu mun vaikertaminen ku oon purkanu pahaa oloa sisältäni. Se on ainaki tuntunu just siltä miltä se sairaalassa kuulosti. Mutta se siitä, ei tässä vaivuta enää alemmas ainakaan vielä. Katellaan mitä tapahtuu taas lähipäivinä.

Mieluummin mä ottasin sen ehjän sydämen takaisin :)

Taas yksi viikko elämästä takana. Ei niin pitkäntuntuinen kuin edelliset, kiva niin. On jo päässyt jaloilleen, mut on erittäin hutera olo. Tuntuu et pienestäkin pahan olon tunteesta romahtaa takaisin polvilleen. Mutta olen päättänyt, että nyt nousen aina heti takaisin seisomaan, vaikka heittäisi uudestaan. Mun on vain pakko, en osaa luovuttaa missään asiassa, sillä sen jälkeen en itseltäni saa mielenrauhaa. Ja vaik oon sanonu et multa on menny usko ja toivo, ja et jäljellä on enää rakkaus, nii jodenki asioiden kohdalla se on niin. Mut elämän suhteen usko ja toivo ei oo menny. Ne paistaa kirkkaana mun mielessä, eikä niitä ilman voisi elää.

Välillä vain eksyy tieltään, mut kyl sinne takaisin löytää, kunhan itse jaksaa etsiä. Ja välillä tiet on kuoppaisia ja kivisiä, täynnä ylämäkiä. Se tästä matkasta maailmassa tekeekin jännittävän ja mielenkiintoisen. Ei tasainen tie yllätyksiä tuo, lopulta muuttuu tylsäksi ja yksinäiseksi. Mutta raskaita ne ovat, ne ylämäet. Niiden nouseminen ahdistaa rinnasta ja tiheyttää hengitysrytmiä, mutta silti siitä selviää. Miksi tänne olisikaan tultu elämään helpon elämän takia? Itse en koe niinkään olevani eksyksissä, tai pari päivää sitten tuntui siltä, mutta sit oivalsin etten ole. On vain tosi kuoppainen, kivinen, kova ja jyrkkä nousu. Se ottaa voimille. Silti auringon säteet voi jo erottaa horisontista. Ne antaa sitä toivoa ja uskoa parempaan osuuteen mun elämän tiestä. Hienoa kuitenki huomata et on omalla oikealla tiellä, eikä kadoksissa jossain. Kaikki ei kuitenkaan ole selvää, ja se onkin vain hyvä asia. Jotain jännitystä tulevaisuuteenkin :)!

Mutta elämän pääpiirteet, arvot ja tärkeät asiat ovat erittäin selviä ja kirkkaita. Välillä järjestys voi mennä sekaisin, mut silti asiat säilyy.

Tämä rakkaudenlähettiläs (tätä ei tartte ymmärtää ku niiden jotka asiasta tietää :) ) kuitenkin lähtee nyt viikonlopun viettoon. Pitkästä aikaa "vapaa vknloppu", mut tekemistä riittää.

<3 Rakkauden tie <3

Ajattelu ei kyl koskaan oo turhaa, se alkaa mulle vihdoin tuottaa jotain tulosta. Tai sanotaanko et oon taas oivaltanu/huomannu uusia näkökohtia ja asioiden totuudenmukaisuuksia. Näen itteni uudessa valossa, ja koko tilanteen uudessa valossa. Kun tarpeeksi piirtelee millekarttaansa haaroja, nii väkisin alkaa löytyä ratkaisuja kysymyksiin, ja haarautumat alkaa yhdistyä kaukana toisiinsa. Mikään kysymys ei tässä maailmassa pitäisi jäädä vaille vastausta, koska kysymyskin on olemassa.

Ainaki sen oon huomannu, etten oikeestikaan ole ajatellut kuin itteeni viime ajat, tai en koko ajan mut liikaa. Oon mä silti ottanu toisenkin osapuolen huomioon. Kaikkeni oon antanu ja yrittäny. Mut virheitä olen tehnyt silti..paljon. Oon NYT yrittäny asettaa itteni toisten ihmisten rooliin ja se on avannut hieman mulle enemmän tätä kaikkee. Oon ollu tosi tyhmä ja ajattelematon. Ku esim mietin itteeni samassa tilanteessa, joskus olen ollut vastaavassa tilanteessa myös toisella puolella joskus nuorena :), niin en mäkään oo silloin osannu ajatella kuin itteeni. Silloin ei vain tiedosta toisen ihmisen huomioonottamista. Ja ku miettii 5 vuotta taaksepäin, nii ei silloin ole tarvinnutkaan. Nuoruudestaan pitää nauttia ja ottaa kaikki ilo irti. Sitä ei saisi kukaan yrittää riistää keneltäkään. Kenelläkään ei ole oikeutta riistää sitä. Enkä mä oo yrittänytkään riistää keneltäkään mitään, mä oon antanu tilaa ja aina annan ku sitä pyydetään.

Harmittaa vain tietyt asiat, jotka olen pilannut tällä kaikella. Mutta en voi ku laskee sen varaan, et ihminen kasvaa ja aikuistuu koko ajan ja pystyy sitä mukaa hyväksymään ja ymmärtämään, antamaan anteeksi. Mä ainakin toivoisin saavani vielä toisen mahdollisuuden. Nyt oikeestikin ymmärrän kaiken. Tai ainakin yksi kysymys päässäni sai vastauksen. Pieni vapauden tunne tuntuu hyvältä. Oon saanu kahleet auki jostain.

Eilen sanoin et mun näkö alkaa palautua nii seki vain vahvistui tänään. Näen taas muitakin ihmisiä. Tänään oon saanu ihan tuntemattomilta ihmisiltä hymynpilkkeitä, ei naurun vaan hymyn :). Se piristää kun huomaa ettei täällä maailmassa olekaan yksin. Pienet asiat ovat tällaisina hetkinä niin suuria, niitä ei voi tarpeeksi hyvin kuvailla sanoin. Ne pitää kokea ja tuntea. Jälleen kerran huomaa miten rikas elämä onkaan, kun osaa tuntea ja nauttia jokaisesta tunteesta. Se jos mikä antaa voimaa elää tätä kovaa ja kylmää maailmaa.

Tällä hetkellä vain tuntuu aivan mahtavalta. Tuntuu oikeasti siltä, etten olekaan niin huono ihminen. Oon ehkä nyt antanut itselleni anteeksi juuri ne virheet mitä olen tehnyt. Siihen mä edelleen uskon, et tapasin juuri sellaisen ihmisen, jonka kanssa voisin elämäni viettää. Mutta ehkä mä en ollut hänelle se oikea..en ainakaan tällä hetkellä. Enkä mä "odota" ketään. Mä uskon et se oikee, se mun elämäni rakkaus kävelee mun luo ja mä sen. Sit se rakkaus ja onnellisuus vasta tuntuukin hyvältä. Silti muistan aina, että elämää on sen rakkauden ja onnelisuuden ympärilläkin. Sitä ei saa unohtaa, vaik kuinka onnellinen olisi. Ei rakkaus kuitenkaan koko elämä ole, se on vain suuri, hyvin suuri osa sitä.

Mutta nyt rakastan elämää. Tuntuu siltä et enemmän kuin koskaan, ja huom elämää..tätä kaikkea mitä tänne mahtuu. En puhu siis mistään yksittäisestä ihmisestä. Tällä hetkellä tuntee ittesä oikeesti niin viisaaksi, vaik yleisellä tasolla en itteeni muita parempana pidäkään. Elämän viisautta on nyt ammennettu isolla kädellä.

Ja kasvu vain jatkuu, se jatkuu siihen viimeiseen hetkeen saakka.

Tänään on taas tuntunut pahalta, mutta on myös tuntunut hyvältä. Ja se hyvä olo on ollut tänään yllättävän paljon helpottavaa hyvää oloa. Viimein alkaa kahleet aueta ranteistani ja nilkoistani, tai siltä ainakin tuntuu. Ja alan taas nähdä eteeni, tuntuu kuin usva häviäisi pikku hiljaa edestäni. Uskon taas enemmän itseeni, uskon että selviän tästä samoin tavoin kuin olen selvinnyt vastaavista tilanteista. Enemmän se vain työtä teettää, koska yksin saan työn tehdä. Ei ole apuria, ei auttajaa. Ehkä se antaa tulevaisuuteenkin paljon enemmän itsevarmuutta, koska itse joudun yksin selvittämään asiat. Tiedän sit et selviän yksin kaikesta.

Oon kyl tosi onnellinen myös siitä, et olen kirjoitellut tänne ja ottanut ajatukseni muistiin. Voin muistella tätäkin aikaa sit myöhemmin joskus. Ja ehkä tästä on apua tuleviin vastoinkäymisiin, tai varmasti on. Kuitenkin, vaik tästä kirjoittelusta on ollu mulle harmia nii silti olen hyvilläni siitä et oon tehny tän. Ei mulla oo oikeesti ollu mitään hävittävää, kaikki oli jo valmiiksi hävitty. Ei kirjoittamattomuus olis asioita muuttanu mihinkään suuntaan, en olisi pystynyt välttämään mitään tapahtunutta. Se olisi joka tapauksessa tullut jossain toisessa asiassa esille. Mut se mua harmittaa et ihmiset puhuu toista ja tarkoittavat sit toista, se vain loukkaa tosi pahasti. Ainaki mulle se tekee kipeää, koska luotan ihmisiin ja niiden sanoihin. Mutta joskus totuus sattuu, eniten se kuitenkin sattuu kun se tulee silleen puun takaa, odottamatta. Itse en harrasta valehtelua, koska en osaa sitä. Mun sanaan voi luottaa kuin seinään. Seinät kuuntelee, muttei puhu asioita eteenpäin. Enkä koskaan voisi käyttää toisen arkaa asiaa toista vastaan, vaikka kuinka olisin vihainen tai loukattu.

Ehkä joskus löytyy sellainen ihminen ja tarkemmin ottaen nainen :), joka arvostaa ihmisessä munlaisia piirteitä ja osaa ottaa mun antaman rakkauden oikeella tavalla vastaan, eikä ahdistu siitä. Mutta opin itsekin koko ajan ja tän maailman mukaan yritän itteeni kouluttaa elämään oikeella tavalla. En voi taistella maailmoja vastaan. Mulla on kuitenkin asiat erittäin hyvin loppupeleissä, paremmin kuin monilla täällä. Siksi tää mun viime aikainen valitus on ollut todella naurettavaa. Mulla on ruokaa, koti, rakkaita ihmisiä, opiskelupaikka, työpaikka, rahaa millä elää, vaatteita mitä pukee päälle, kuuntelevia auttavia ystäviä, terveys, harrastukset..ja paljon muuta pientä, joka loppujen lopuksi onkin suurta. Ainut asia mikä multa oikeesti puuttuu elämästä on se "parempi puoli", joka uskomuksieni mukaan löytyy, kun jaksaa odottaa oikein.

Rakastan elämää, rakastan montaa asiaa. Kaikki, jotka ovat vaikuttaneet elämääni saavat osan minusta ja rakkaudestani. Kunnioitan teitä kaikkia, vaikka välillä siltä ei tuntuisikaan. Mitään en elämästäni edelleenkään vaihtaisi, en päivääkään, en yhtään elettyä hetkeä.

Eihän tätä elämää voi elää kunnolla, ellei täällä oppisi joka päivä jotain uutta. Joka päivä tulee jotain, mistä saa oppia ja kokemusta. Pitää ottaa tääki vaan yhtenä suurena oppituntina. Ja voin vain sanoo, et oon oppinu monta asiaa tässä. Kaikki se on elämän viisautta. Joskus se palkitsee, mutta nyt se ei siltä tunnu. En voi ajatella tällä hetkellä mitään positiivista tästä tapahtumasarjasta, paitsi muistella sitä onnea..ja muistoja..mut paha olo peittää senkin alleen. Toivon vain et pystyn jonain päivänä oikeesti nauttimaan vielä elämästä. Kasvaa pitää munkin ja paljon. En ole lähelläkään vielä aikuistumista, vaikka niin aina välillä itselleni ja muille yritän kovasti todistella. Nää tällaset kokemukset just viestii siitä, ettei elämä ole koulinut tarpeeksi.

Mut uskon taas siihenkin, et särkynyt sydän satuttaa joka kerta enemmän ja enemmän..jos se sydän oikeestikin sit särkyy. Tai en voi sanoo, et enemmän ja enemmän, koska jokainen tapahtuma on aina omalaatuisensa ja erilainen. Siihen ei elämänkokemus paljon auta, kipua se tuottaa aina. Kaikille ei välttämättä, mut mulle kyllä. Ja tiedän sen, et jos tästä tokenen ja joskus vielä saan kokea onnen, nii se tuntuu vielä paremmalta kuin tähänastiset onnentunteet. Osaan niin paljon kunnioittaa sitä hyvää oloa. Antaisin ja tekisin mitä vain, että saisin sen takaisin. Silloin itse elämä on yhtä huumetta, koko ajan olet pilvessä :)! Onni on mulle niin paljon tärkeempää kuin mikään muu, ja se onni tulee rakkauden kautta, ei millään muulla tavalla. Koska olenhan nytkin tietyllä tavalla onnellinen elämääni, mutten täysin. Ainut osa mikä multa puuttuu on rakkaus, intohimoinen rakkaus. Enkä mä sitä väkisin etsi, koska silleen sitä ei löydä. Mä luulin et se käveli mun elämään taannoin, mut näin ei sit lopulta käynytkään. Kaikki tuntui vain niin oikeelta ja tuntui et kaikki palaset loksahtivat kohdalleen..mutta..kunpa elämä olisikin niin yksinkertaista.

Siitä nyt tässä toivun, taistelen kaikin voimin. En sanoin voi kuvailla olotilaani, siksi se on mulle iso kysymysmerkki itsellenikin. Ja jos saan tähän väliin oman mielipiteeni ilmaista, niin ihminen joka nämä tunteet on saanut aikaan voi olla itsestään hyvin tyytyväinen, positiivisessa mielessä tietenkin. Ja miettiä sitä miten ihana ja hyvä ihminen hän on, kun saa tällaisia tunteita toisessa ihmisessä heräämään. Kaikissa se ei varmasti herätä samanlaisia tunteita, mitä mussa herättää. Mutta on vain opeteltava elämään elämää tällä tavoin ja käsittelemään tunteensa. Ei tässä muukaan auta, niin kuin moni viisas ihminen mulle on sanonut. En voi estää tunteitani, eikä niitä kukaan voi poiskaan ottaa. Ja vähiten haluan luopua niistä, enkä luovukaan.

Tunteiden valtameri, siellä mä oon. Odotan pelastajaa, etten hukkuisi..

Tyhjä olo kaikuu sisälläni. Tuntuu kuin vaeltelisin muissa maailmoissa. Olen täällä, mutta samalla jossain toisaalla, kaukana kaikesta. Tyhjyys valtaa kehon, olen ontto kaikkialta. Kohta en tunne edes kipua, niin turta olen kaikkialta. Kauhea olo, mutta samalla niin levollinen ja hyvä.

Juttelin yhden kaverini kanssa, nii ajattelin et ne sanat olis hyvä kirjoittaa myös tänne, toisin muotoiltuna tietysti.

Mun sisällä velloo, kuten varmasti tiedätte. Mut tää kaikki on liikuttanu mua niin syvälle sisimpään, et mikään aikaisemmin ei ole näin syvälle päässyt. Musta tuntuu, et oon menettäny jotain mulle kuuluvaa, jotain omaa mikä on minua niin vahvasti. Tuntuu et jokin mussa on kuollut, jokin sisälläni. Tuntuu kuin olisin antanut sydämeni jollekin, mutta tämä ei ole palauttanut sitä takaisin vaan lähtenyt karkuun. Tää on vain taas tunteella kirjoitettua, mutta siltä minusta vain tuntuu. Ei tästä tarvii eikä pidä ahdistua, mut tuntuu etten voi ketään aidosti rakastaa täydellä sydämellä tästä eteenpäin. Mutta ei tiedä sitäkään mitä aika tuo tullessaan.

Olen kuitenkin tuntenut jotain ennen tuntematonta, ja miettinyt niin paljon yhtä asiaa, etten koskaan mitään muuta ole miettinyt niin paljoa. Siksi kaikki on näin vaikeeta, kaikki on ollut niin voimakasta. Ja se ettet asioille voi tehdä mitään, et voi muuttaa mitään vaikka kuinka antaisit kaikkesi ja haluiaisit sitä enemmän kuin mitään muuta, se tuntuu pahalta sisimmissäni. Sitä on vaikea hyväksyä. Täytyy tässä välissä kiittää erästä henkilöä siitä, miten hän kohteli mua sen jälkeen, kun särki sydämeni. Hän keräsi rikkoutuneet palaset maasta ja yritti koota sydämen vanhaan muotoonsa. Ja onnistuikin siinä hyvin. Mutta nyt tuntuu et se on viety kokonaan.

Mutta nämä kirjoitukset ja tuntemukset ovatkin vain minun omiani, niitä ei muut ihmiset voi täysin ymmärtää. Siksi pyydän, että annatte minulle minun oikeuteni sanan ja tunteen vapauteen. En sillä viittaa keneenkään tiettyyn, en paljasta kenenkään yksityisyyttä. En halua kenellekään aiheuttaa pahaa oloa. Tämä on "mun juttu", jonka minä itse käyn läpi omalla tavallani. Se jos se jotain liikuttaa niin hienoa, silloinhan olen saanut jotain hyvääkin aikaan.

Hyvä viikonloppu oli :)! Sain yhden jutun nyt, jolla pääsen pois täältä ahdistuksesta silloin ku haluan. Siis en kokonaan pois :), enkä mä sellaista ajattele lainkaan. Rankkaa on, mut ei niin rankkaa koskaan. Elämät eivät ole tarkoitettuja tuhlattavaksi kenenkään kohdalla.

Ei tää viikonloppu sen antoisampaa ollut, mut sain levähtää kaikesta. Pääsin pois näistä ympyröistä ja tästä suuresta häkistä, joka koko elämääni ympäröi. Mut silti ne muistot mukana raahaitui, ja ne raahautuu minne ikinä menenkin. Sen mä opin ja oivalsin eilen, et mitään en pakoon pääse, vaik lähtisin maasta kokonaan toisaalle. Kaikki se ahdistus seuraa mukana, kaikki ne muistot. Ne on mun pääkopassa, siksi ne ei pakenemalla pois lähde. Ei auta kuin käsitellä asiat yksin, välillä muilta apua pyytäen. Muiden apu onkin tosi tärkeetä, koska se pitää mut järjissäni, etten aivan hurahda omiin monimutkaisiin ajatuksiini. On tärkeää et on ihmisiä ympärillä, jotka tiputtaa aina maanpinnalle, tai sit nostaa ylös sieltä kuopasta minne olen itseni kaivanut. Tykkään niin paljon suoraanpuhujista, jotka sanoo juuri sitä mitä ajattelevat asioista. Tosiasiat on tosiasaioita, ne ei vain kaunistelemalla ja toisilla sanoilla muuksi muutu. Ite vain pitää oppii hyväksymään ne. Vaikeeta se tosin on, aivan helvetin vaikeeta.

Olen kovasti yrittänyt tappaa rakkautta sisälläni, mutta en onnistu siinä. Enkä haluakaan onnistua, koska se tekee kipeää entisestään. Mä tunnen mitä tunnen, en voi sitäkään tosiasiaa poistaa elämästäni. Ja kuten sanoin en haluakaan, vaik se kipeää aiheuttaa..se rakkaus siis. Eikä rakkauden kohdekaan voi sitä tappaa tekemisillään tai millään. Tekemiset vain loukkaa, muttei ne tapa mitään. Sehän siitä raakaa tekeekin, kun rakkaus ei kuole. Se pysyy, vaik usko ja toivo on jo heitetty aikoja sitten menemään. Eikä rakkautta voi korvata uudella rakkaudella. Ensin sen on hiivuttava, tai muututtava erilaiseksi. Siihen menee tosi pitkään. On mulla siitä kokemusta jo aikaisemminkin. Tiedän et siihen menee pitkään, mut ei se silti kuole kokonaan. Siksi ihmisten neuvot "unohda", "eti uus" ei toimi mun kohdalla. Tai et "se ei ole mun arvoinen", se on suurinta puppua, koska enköhän mä ite tiedä kuka on mun rakkauden arvoinen ihminen. Se on niin helppo sanoa asioita, mut viisaiden, oikeesti auttavien sanojen sanominen on erittäin vaikeaa. Niitä sanoja sanoessaan pitää oikeasti miettiä asioita syvällisesti ja olla aidosti kiinnostunut toisen ongelmasta. Niitä ihmisiä on vaikee löytää, siksi ne ovat kultaakin tai rahaa kalliimpaa. Mut on niitä, voin kertoo..

Ehkä mä kuvittelen vain liikoja itestäni. Mut mä ajattelen vain niin et mun rakkaus kestää aina ja ikuisesti. Ei kai sitä kukaan voi väheksyäkään. Se vain tuntuu asialta, jonka täällä maailmassa tunnun oikeasti osaavan parhaiten, siis omalta kohdaltani. En siis tarkoita, et olen maailman paras rakastaja :). Vaan et asioita, joita hallitsen omassa elämässäni täysin on rakkaus. Ja rohkenen sanoa, et mun rakkaus on kestävää ja huoltapitävää, se poistaa pahan maailmasta..tai pahimman. Mut en oo mikään narsisti, tai herra täydellisyys, en lähellekään. Mussa on paljon vikaa, ei ihmiset muuten kaikkoais mun läheltä. Ja ei ihmiset valita turhaan mun "huonoutta". On mussa vikaa, koska jokaisessa meissä on. Tiedän vain et voin antaa rakkautta, koska olen sen verran tunteellaelävä mies. Eri asiahan onkin, kuka sitä tarvitsee ja haluaa. En mäkään toisen elämästä ihan täydellistä voi tehdä, mut paremman ja hyvän. Tai ainakin mun järjen mukaan se menee niin.

Kuulostaapas vähän kyl itsensä kehumiselta, mut en kyl pyyhi pois :). Itse tiedän sen, etten kuitenkaan pidä itteeni muita parempana ihmisenä, yleensä kattelen ylöspäin. Ja kyllähän se asia menee niinkin, et jos mä annan rakkautta jollekin niin osaan olla vaativa ja vaatia vastarakkauttakin, ja sitä kunnioitusta mua kohtaan. En mä muuten rakastukaan :). Kaikkihan onkin paljon monimutkaisempaa kuin nämä sanat mitä kirjoitan. Nää ei oo ku sanoja, joita tunteet tuottaa. Tunteet kummiskin on vain tunnettava itse, ja tapahtumat tapahtuu niin kuin ne on tarkoitettu tapahtuvan. Kirjottelu ja puhuminen on helppoa, sitä lähes kaikki osaavat. Loppu onkin sit henkilökohtaista taiteilua.

Sanoja vain, ei muuta..tunteita, ei sen kummempaa..kaikki vain elämää, myös rakkaus.