IRC-Galleria

Tänään olen miettinyt sitä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Huomasin hämmästyksekseni, miten tärkeitä unelmat ovat minulle, kun pelkäsin hetken menettäväni osan niistä. Olen aina haaveillut muutosta maalle johonkin ei-liian-hyväkuntoiseen omakotitaloon, johon kuuluu suuri puutarha täynnä käkkyräisiä sammalpeitteisiä omenapuita ja tilaan, johon tehdä dendrologisia istutuksia. En tiedä, kenen kanssa jakaisin tämän unelmakotini ja mikä hänen unelmansa olisi, mutta toivoisin, että se olisi joku sellainen henkilö, jolle unelmani ei olisi yhdentekevä, tai ainakaan vastenmielinen. Pienen hetken ajan - muutamia viikkoja - pelkäsin, että unelmani maallemuutosta *jonain päivänä* olisi mahdoton. Pelkkä ajatus unelman pirstoutumisesta riitti lannistamaan. Huomasin, että tuo kaukaisen tulevaisuuden haavekoti oli minulle henkinen idylli, johon pakenin. Se oli onnen symboli, eikä sen saavuttaminen ollut niinkään tärkeää kuin mahdollisuus saavuttaa se.

Miten tärkeää on voida jakaa unelmansa elämänkumppaninsa kanssa? Itse haluaisin kumppanin, joka ymmärtäisi, miten tärkeää kauneus minulle on - eikä mikä tahansa kauneus, vaan se, jota kohti olen hapuillut näissäkin kirjoituksissa. Kaipaisin jotakuta, jolle olisin kaunein, tai joka voisi hahmottaa minut rakkaana ja kauniina, edes ohikiitävän hetken ajan. En minä halua omistaa ketään enkä täyttää kenenkään maailmaa, mutta haluaisin, että voisin edes hetken täyttää jonkun ihmisen tarpeen ihmisyydelle ja läsnäololle.

En usko, että se on mahdoton toive.

Ystäväni houkuttelemana tulin tänään ajatelleeksi vanhoja ystävyyksiä, yhteenkasvamista ja erkanemista. Ystäväni huomautti, että kolmen ja seitsemän vuoden välein tapahtuu ihmisen elämässä merkittäviä muutoksia. Tämä sai minut tapani mukaan ajattelemaan ankarasti, käymään läpi mennyttä elämääni. Tottahan se on.

Seitsemänvuotiaana itse kukin meistä kohtaa suuren muutoksen lähtiessään koulutielle ja 14-vuotiaana puolestaan on monella mielessä seurustelu ja irtautuminen kodista. 21-vuotiaana ainakin omalle kohdalleni osui useita suuria muutoksia: aloitin larp-harrastukseni, ryhdyin seurustelemaan ensi kertaa tositarkoituksella, muutin pois kotoa ja kävin töissä. 28-vuotiaana, juuri sopivasti, sain lapsen. Mitähän tapahtuu, kun olen 35?

Elämä on jättänyt jälkeensä monia ystäviä, joita huomaan kaipaavani nyt, kun tulen ajatelleeksi heitä ja etääntymistäni heistä. Muutamat ovat muuttaneet toiseen maahan, muutama löytänyt puolison ja kasvanut erilleen sen myötä. Olen itsekin muuttunut paljon, onneksi. Vielä olisi varaa kasvaa paljon.

Pitäisiköhän tehdä uudenvuodenlupaus? Josko lupaisin kutsua vanhoja ystäviä useammin käymään?

Lupasin tänään kirjoittaa rakkaudesta ja haluan pitää lupaukseni, sillä maailman kaikista asioista juuri rakkaus on se, mihin haluan uskoa. Se on minulle asia, joka pitää minut hengissä ja saa minut näkemään kauneutta ympärilläni. Rakkaus on minulle kauneutta eikä mikään muu ole yhtä merkittävää.

Entäpä, saatat nyt kysyä, hyvä potentiaalinen lukijani, mitä sitten on se rakkaus? Onko sitä ylipäätään olemassakaan? Vai onko kyseessä puhtaasti hormonaalinen reaktio? Onko se, mitä nimitämme rakkaudeksi vain hermosolujen kemiallista kommunikaatiota? Tähän voisin vastata, että mielestäni kyse on yhdestä ja samasta asiasta. Kun kirjoitan rakkaudesta, tarkoitan muutakin kuin sitä puhtaan seksuaalista tunnetta, joka vetää kahta toisilleen sopivaa henkilöä puoleensa houkutellen heitä lisääntymään keskenään intohimon seireenilaululla. Rakkauden typistäminen yksinomaan seksuaaliseksi himoksi olisi järjetöntä elämän rajoittamista; sen kohokohtien kieltämistä.

Rakkauden määritteleminen tuntuu vaikealta ja turhalta. Ellei ole sitä itse koskaan kokenut, ei varmastikaan voi tietää, mitä se tarkoittaa. Rakkaus on se hetkellinen leimahdus ystävän katseessa, ohikiitävä ilme, joka välittää enemmän viestejä kuin mikään määrä sanoja - katse, joka viestii: "Me kuulumme yhteen." Hapuilen sanoja ikään kuin liikkuisin pimeässä, ja silti minun on sanottava, että olen saanut osakseni enemmän rakkautta kuin voin edes käsittää mahdolliseksi. Ei minussa ole mitään erityistä, ei mitään sellaista, jonka vuoksi ansaitsisin rakkautta. Rakkaus on lahja, joka annetaan toiselle pyytämättä, odottamatta vastalahjaa. Rakkaus houkuttelee luottamaan ja rakastamaan takaisin.

Koristellessani joulukuusta oivalsin, mitä se minulle perimmältään merkitsee. Se on rakkauden puu, jokainen omituinen epäyhteensopiva koriste täynnä muistoja sen antaneensta, kenties jo edesmenneestä rakkaasta: aiemmin tänä vuonna poisnukkuneesta naapurista, jolla oli tapana tuoda meille joka joulu kauniita käsintehtyjä koristeita; lapsuudenaikaisia koristeita edesmenneen perheystävämme köyhästä lapsuudenkodista. Ei, se outo kokoelma kimmeltäviä palloja ja jo hohtonsa menettäneitä, puoliksi risaisia koristeita ei enää koostu esineistä, se koostuu rakkaudesta, muistoista, tarinoista. Joulupuu on tarinoiden ja muistojen puu ja joka kerta kun katson sitä, näen muistoissani monien silmien katsovan minua rakkaudella.

Mitä toivoisin joululahjaksi? Rakkautta. Mahdollisuutta rakastaa ensi vuonna ja kenties saada osaksenikin lämpöä ja välittämistä.

Huomenaamuna herään toivottavasti seuraavan kerran rakkauden kosketukseen pienten käsien kietoutuessa ympärilleni ja suurten kirkkaiden silmien katsellessa omiani samalla kun korvissani kaikuvat suloiset sana: "Äittä, minä lakastan sinua."

Tänä jouluna haluaisin kaikkein eniten kelvata ystävilleni ja rakkaimmilleni sellaisena kuin olen. Haluaisin rakastaa ja tulla rakastetuksi - ja monessa suhteessa tunnenkin saaneeni tällä elämän saralla enemmän kuin varmasti moni muu ihminen, joka ansaitsisi rakkautta kenties minua enemmän. Vaan voiko rakkautta ansaita?

Mikä tekee ihmisestä rakastamisen arvoisen? Itse en yleensä ajattele lainkaan tätä asiaa huomatessani pitäväni jostakusta. Pidän helposti ihmisistä, se myönnettäköön, mutta se että alan rakastaa jotakuta, se on kiven takana. Maailma tuntuu olevan puolillaan hyviä ja mielenkiintoisia ihmisiä, joihin haluaisin tutustua, mutta silti vain osa asettuu pysyvästi sydämeeni asumaan. En edes itse tiedä, millä perusteella se tapahtuu.

Koen itseni onnellisemmaksi kuin pitkään aikaan; kenties en ole koskaan ollut yhtä onnellinen. Onnellisuuteni ei johdu siitä, että kaikki asiani olisivat kunnossa; ehei! Olen onnellinen, koska tunnen, etten ole yksin - ja ennen kaikkea, koska saan rakastaa ja osoittaa välittämistäni muille. Tunnen, että se on tehtäväni tässä elämässä.

Ihmisolentona olen välillä puutteellinen enkä osaa oikein ilmaista välitätmistäni. Huolestun, turhaudunkin, mutta silti välitän. Ajattelen, vaikka toisinaan unohdankin kertoa sen, muistelen hyvällä (tai harvemmin pahalla, jos siihen on aihetta). En minä ole unohtanut sinuakaan, mahdollinen lukija, vaikka kenties olen sen unohtanut kertoa.

Pian on jouluaatto. Silloin voisin kirjoittaa rakkaudesta.

Niin kauan kuin jotain ruumiinosaa ei särje, sen olemassaoloa tuskin huomaa. Useimmiten sitä ei tule edes ajatelleeksi, että omaa moisia ulokkeita, kunhan niitä silloin tällöin vähän rapsuttelee. Oiva esimerkki tästä on tietysti nenä - tuo armas tuulenhalkoja keskellä pärstää. Omalla kohdallani se kelpaisi tällä hetkellä joulukuusen koristeeksi, niin soveliaan punainen ja pyöreä se on.

Koska en voi olla tiedostamatta tällä hetkellä sitä, että a) minulla on nenä ja b) se ei toimi niin kuin sen kuuluisi, uhraanpa sillekin ajatuksen. Miksi esimerkiksi näsäviisaudesta käytetään nimitystä "nenäkkyys"? Mitä tekemistä sillä ylipäätään on nenän kanssa? Tuskin mitään. Onko suurinenäinen ihminen jotenkin nenäkkäämpi kuin pieninenäinen?

Normaaliolotilassan nenäni lienee kohtalaisen sopusuhtainen, ellei peräti pieni. Silti minua toisinaan luonnehditaan henkisessä mielessä nenäkkääksi. Varmasti sitä olenkin, sen tunnustan auliisti.

Ehkäpä henkinen nenäni on suuri. Fyysinen nenäni ei ainakaan ole. Ei ollenkaan tarpeeksi suuri - ja se on tukossa.

Sairastan. Minulla on jo kolmatta tai neljättä päivää kuumetta ja nenä valuu solkenaan. Nuha on epäesteettistä ja epämukavaa. Ystäväni onnistui kuitenkin piristämään minua muistuttamalla, että sairaus opettaa meitä arvostamaan enemmän terveitä päiviä. Totta vieköön arvostankin nyt. Ehkäpä tämä on tarpeen muistuttamaan minua inhimillisyydestäni, rajallisuudestani.

Unirytmini on hajonnut pirstaleisiksi katkelmiksi sekavia unia, joista en ole varma, olenko nähnyt ne valveilla vaiko sittenkin nukkuessani. Kuume sahaa edes takaisin ja sen ollessa korkeimmillaan näen outoja varjohahmoja. Nähdessäni ensi kerran kuumehallusinaatioita säikähdin miltei kuoliaaksi. Minusta näytti, kuin eteisen olisi täyttänyt suuri musta hahmo. Pelkäsin todella kuolevani. Nyt olen oppiunut suhtautumaan kuumeiluuni rauhallisemmin.

Joulu lähestyy, mutten halua ottaa siitä stressiä. Sehän on ilon ja valon juhla enkä usko, että sen päähenkilö kieltäisi luotaan sairasta, ei edes syntymäpäivänään. Rakastan joulua ja aion tehdä valmisteluja sitä mukaa kun jaksan. En halua kuitenkaan pitkittää sairasteluani repimällä itseäni.

Ensimmäistä kertaa moneen päivään heräsin nälkään ja olin onnellinen. Ystäväni oli oikeassa - sairaus tottavie opettaa arvostamaan terveyttä - ja ruokahalua.

Oli hämmentävää huomata, miltä tuntui olla irkkaamatta useaan päivään. Luonamme, tässä aivan todellisessa elämässä, jonka havaitsin hämmennyksekseni omaavani, oli käymässä ystäviä. Kyllä, lihaa ja verta olevia ihania ihmisiä ruokittavaksi ja hellittäviksi.

Voi että se tuntui ihanalta.

Ystävien vierailu jätti jälkeensä mukavantuntuisen ikävän. Ei sellaista kalvalvaa menetyksentunnetta, vaan kaipauksen, joka muistuttaa minua siitä, että maailmassa on niin monia henkilöitä, joista välitän todenteolla ja joita kaipaan lämmöllä. Luonnollisesti ikävä tuntuu hämmentävältä ja toisinaan turhauttavaltakin, mikäli ikävän kohdetta ei ole mahdollista tavata, mutta muuten se on yksi niistä tunteista, jotka muistuttavat meitä ihmisyydestämme.

Illalla sain kuulla, että minua oli ikävöity. Se tuntui ihanalta ja parantavalta maatessani kuumeisena sängyssä. Ystäväni kaipasivat minua. Tiedän, etten ole mitenkään erityinen, olen minä. Jos se riittää ja kelpaa jollekulle, en voi olla muuta kuin onnellinen.

eli pahuuden olemuksesta

Tänä aamuna kohtasin sen vihdoin, pahuuden olemuksen. Saimme A. A. Milnen ikimainion "Nalle Puhin" luettua loppuun ja niinpä aloitimme eilen illalla Lea Pennasen "Piilomaan Pikkuaasin" lukemmisen. Elanor kuunteli tarinaa silmät loistaen, uskaltaen tuskin hengittää. Tarina sai selvästi hänet ajattelemaan. Avattuaan tänä aamuna silmänsä hän kysyi ensimmäiseksi: "Äiti, miksi Mukkelis Muuli on tuhma?"

Kysymys löi minut ällikällä. Miten kolmivuotias saattoikin osata kysyä juuri sen mielestäni kaikkein olennaisimman kysymyksen, joka kirjaan kätkeytyy? Pohdin pahuuden olemusta juuri eilen ystäväni kanssa. Hän kritisoi C. S. Lewisia lainaten varsin aiheellisesti sitä, että tarinoissa useimmiten pyritään selittämään sitä, miksi joku on paha, muttei sitä, miksi joku on hyvä. Aivan kuin hyvyys olisi vain keskenkasvuista pahuutta; naivia sinisilmäisyyttä, eikä omaan valintaan pohjautuva tietoinen päätös.

En halunnut rikkoa kolmivuotiaan illuusiota maailman hyvyydestä ja niinpä haparoin selitystä. "Se on vain satua", olisi ollut kurja vale, sillä pahuus ei ole satua. Vaikka Elanoria järkyttikin se, että Mukkelis Muuli saattoi noin vain vangita syyttömän hyvän Aasiruhtinaan, en voinut valehtelematta myöntää sitä todeksi, että sellaista tapahtuisi vain satumaailmassa. "Mitä mieltä itse olet?" kysyin. "Ehkäpä Mukkelis Muuli oli syönyt liikaa eläinsuklaata", Elanor ehdotti. "Sellaista pahanmakuista. Ehkä se teki sen tuhmaksi." Minua hymyilitti, mutta oli myönnettävä, että Elanorin ehdotuksessa saattoi olla totuuden siemen. Toisinaan pahan kohtaaminen myrkyttää ihmisenkin mielen, saa hänet menettämään uskonsa hyvyyden mahdollisuuteen ja oikeutukseen. "Ehkäpä kukaan ei ollut pitänyt Mukkelis Muulista?", ehdotin. "Ehkäpä se ei tiennyt, millaista on olla hyvä?"

Elanor katseli minua hetken hiljaa. "Joo", hän sanoi. "Ja ehkäpä ne pahat olivat syöttäneet sille pahanmakuista eläinsuklaata."

Pahanmakuisessa suklaassa piilee kaiken pahan alku ja juuri.

Joulukorttikiire iski jälleen. Vaikka miten pyhästi itselleni lupaisin, että tänä vuonna kirjoitan joulukortit hyvissä ajoin ja otan selvää osoitteista, löydän itseni säännöllisesti viimeisenä yönä pahantuulisena ja silmä kourassa raapustamasta "Hyvää joulua". Tänä vuonna yllätin itseni sentään sillä, että raapustin vain joitain osoitteita enkä ollut huonolla tuulella. Toivottavasti korttien saajat ilahtuvat.

Pitäisi mennä nukkumaan, mutta toisaalta haluaisin valvoa. Joulun läheisyys innostaa ja ehkä vähän jännittääkin. Tekisi mieli siivota ja koristella, mutta tiedän, että huominen muuttuu pahantuuliseksi kärsimykseksi, ellen pian mene nukkumaan.

Ehkä pitäisi. Antaa tonttujen valvoa.

Näin raflaavan julkilausuman toi tänään esille ystäväni ja onnistui ilahduttamaan minua kovasti. Miten harvinaista onkaan kuulla tuollaista lausetta - edes pilan päiten lausuttuna - vaikka se henkiikin mitä järkevintä asennetta. Kenen suosiossa ihmisen tulisi olla ellei itsensä?

Voisipa sitä olla aina tyytyväinen itseensä. Toisaalta, johtaisiko se mihinkään järkevään tai jalostuneeseen? Ihmiseleämässä tulee tuskin pyrkiä jatkuvaan itsetyytyväisyyteen, sillä jokainenhan meistä tekee toisinaan virheitä. Kenties tulisi pyrkiä todella siihen, että kelpaa itselleen, virheellisenä, inhimillisenä; itsensä hyväksymiseen ja rakastamiseen.

Entäpä miten paljon pitäisi itselleen sitten antaa anteeksi? Itse lienen selvästikin liian kriittinen arvioissani, vaikka olenkin oppinut suvaitsemaan paremmin omaa epätäydellisyyttäni. Uskoakseni, mitä avoimemmin epätäydellinen minusta on tullut, sitä enemmän ihmiset pitävät minusta paradoksaalisesti. Harvapa sitä haluaa ystäväiipiiriinsä Neiti Täydellistä muistuttamaan omasta kuolevaisuudestaan. Ei kukaan pidä ihmisestä siksi, että tämä on täydellinen, vaan siksi, että hän on. Muunlainen tarvitseminen tuskin edes lienee pitämistä, vaan ihmisen funktioon perustuva sairaalloinen hyötysuhde - ellei sitten kyseessä todella ole työsuhde.

Mitähän tekisin tänään suosikilleni - eli itselleni? Lukisikohan sitä vaikkapa jotain mukavaa?