IRC-Galleria

Hyvää uutta vuotta kaikille! Paljon lämpöä, iloa ja ennen kaikkea paljon tilaisuuksia oppia elämältä.

Juhlimme vuoden vaihtumista perinteisesti läheisen perheystävämme luona kolmisin. Söimme herkullisia pasteijoita, joimme Pommacia ja katselimme raketteja. Keskiyön hetkellä tyttäreni, joka ei malttanut mennä nukkumaan rakettien paukkeessa, kipusi syliini ja suukotti poskilleni monta lämmintä, pehmeää ja märkää uudenvuodenpusua. Lapsen suudelmat ovat sanoinkuvaamattoman ihania, kuin perehosen kosketuksia, tulvillaan puhtainta rakkautta. Tunsin itseni hyvin onnekkaaksi voidessani aloittaa uuden vuoden tällä tavoin.

En tiedä, haluaisinko katsoa lainkaan taaksepäin, miettiä mitä viime vuonna tapahtui, sillä vuosi ei omalla kohdallani ollut yksinomaan helppo. Muutamia aiemmin minulle tärkeitä ihmissuhteita katkesi, mielestäni täysin turhaan, sillä kaikille ei ollut helppoa sulattaa muutaman kuukauden kestänyttä sairastumistani seuraamuksineen. Onneksi oli niitäkin, jotka kestivät. Heille olen valtavan kiitollinen heidän antamastaan tuesta, seurasta ja avusta. Ilman heitä olisin tuskin selvinnyt.

On viime vuoteen mahtunut paljon positiivisiakin asioita: terveydentilani radikaali paraneminen, tyttäreni kasvun seuraaminen, monet uudet läheiset ja minulle hyvin rakkaat ystävät - ja monet uudet tilaisuudet ottaa opikseen. Olin mukana järjestämässä neljää live-roolipeliä: Toinen totuus 6 - Huutokauppa Mal-en-Point, Toinen totuus 7 - Hyväntekeväisyystanssiaiset, Punainen Lanka, Pihlajapuu ja ... Ja sitten palvelet tulevat varmasti kaikki jäämään ikuisesti mieleeni. Jokainen näistä myös opetti minulle paljon - ja jätti jälkeensä useita ihania uusia tuttavuuksia.

Uudenvuoden aikaan kuuluvat lupaukset. Kenties minunkin kuuluisi antaa muutamia. Ensinnäkin lupaan pitää aiempaa aktiivisemmin yhteyttä vanhoihin ystäviini; toisekseen koetan pitää parhaalla mahdollisella tavalla huolta myös uusista ystävyyksistäni ja kolmanneksi luupaan pitää huolta itsestäni, etten omalla huonovointisuudellani rasittaisi lähipiiriäni enempää kuin on tarpeen.

Minulla on paljon odotuksia ja paljon toiveita tulevalle vuodelle. Aika näyttää, mitkä niistä toteutuvat.

Viime päivinä olen miettinyt, mikä minulle elämässä on tärkeää. Hämmästyksekseni olen todennut, että vuosi vuodelta maallinen omaisuus merkitsee minulle yhä vähemmän, kun taas ystävät ja se, että minulla on joku jota rakastaa ja jolta kenties saada vastarakkauttakin on tullut yhä tärkeämmäksi. Tunnen erkanevani maallisemmin suuntautuneista tuttavistani enkä tiedä, onko se hyvästä vai pahasta. Olen toki onnellinen niiden ystävieni puolesta, joiden osaksi on siunaantunut maallista hyvää, mutta en osaa palvoa sitä saatika että haluaisin sitä enää samassa määrin kuin ennen.

Toki rahallakin saa miellyttäviä ja tärkeitä hyödykkeitä: kirjoja, elokuvia, levyjä, ruokaa... Asioita, jotka pitävät meidät myös hengissä. Silti en näe omistamista ihmiselämän ylimpänä päämääränä. Olen totisesti markkinoijan painajainen.

Ei materia minusta turhaa ole, tai halveksuttavaa. Tunnen silti itseni erilaiseksi, kun en kykene riemuitsemaan maallisista saavutuksista: esineiden keräilemisestä tai omistamisesta. Esineet näyttäytyvät minulle hyödyllisinä välineinä tai asioina, jotka muistuttavat jostakin. Elleivät ne omaa jompaa kumpaa - tai mieluiten molempia - noista ominaisuuksita, tuntuu niiden läsnäolo turhauttavalta.

Pitäisi siivota. Pitäisi omistaa vähemmän materiaa.

"Äittä, kuolevatko lapset koskaan?" kysyi tyttäreni tänään. Hänen silmänsä olivat suuret ja pelästyneet. Viime aikoina kuolema on kovasti askarruttanut häntä. Otin hänet syliini ja halasin häntä. "Kulta, askarruttaako kuoleminen sinua?" kysyin häneltä. Tyttäreni nyökkäsi hyvin vakavana. "Askalluttaa", hän myönsi. Sitten hän jäi odottamaan vastausta. Mietin, mitä voisin sanoa. En haluaisi häivyttää kolmivuotiaan uskoa elämään ja hyvyyteen ennenaikaisesti ajattelemattomilla sanoilla. "Hyvin harvoin, kulta", selitin lopuksi. "Joskus sitäkin tapahtuu onnettomuuksissa, tai jos lapsi tulee todella sairaaksi." "Kuolenko minäkin?" tyttäreni kysyi. "Joskus pitkän ajan kuluttua", jatkoin. "Niin äiti ainakin toivoo." Tyttäreni painoi päänsä sydäntäni vasten ja oli pitkään hiljaa. Sitten hän kietoi kätensä ympärilleni ja halasi minua voimiensa takaa. "Minä lakastan äittä sinua", hän sanoi kasvot rintaani vasten painettuina.

Tyttäreni kysymys pakotti minut miettimään, miten moni lapsi joutuu kolmivuotiaana kohtaamaan kuoleman silmästä silmään - kenties hyvin väkivaltaisenkin kuoleman. Menetettyä viattomuutta ei saa takaisin ja vaikka siitä luopuessaan kenties kiljuisikin riemusta ja heiluttaisi lippua voitonmerkiksi katuu sitä myöhemmin - mahdollisesti.

Mitä itse kadun lapsuudessani? Sitä, etten urheillut aktiivisemmin. Olisin kenties löytänyt uusia puolia itsestäni ja saanut enemmän ystäviä varhemmin, kehittynyt sosiaalisesti. Sitä kadun myös, ettei minulla ollut oikeastaan kunnollista nuoruutta toilailuineen ja remuamisineen. Aikuistuin liian varhain, oikeastaan ilman kunnollista murrosikää.

En halua, että viaton tyttäreni maksaa siitä hintaa.

Tänään olen miettinyt sitä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Huomasin hämmästyksekseni, miten tärkeitä unelmat ovat minulle, kun pelkäsin hetken menettäväni osan niistä. Olen aina haaveillut muutosta maalle johonkin ei-liian-hyväkuntoiseen omakotitaloon, johon kuuluu suuri puutarha täynnä käkkyräisiä sammalpeitteisiä omenapuita ja tilaan, johon tehdä dendrologisia istutuksia. En tiedä, kenen kanssa jakaisin tämän unelmakotini ja mikä hänen unelmansa olisi, mutta toivoisin, että se olisi joku sellainen henkilö, jolle unelmani ei olisi yhdentekevä, tai ainakaan vastenmielinen. Pienen hetken ajan - muutamia viikkoja - pelkäsin, että unelmani maallemuutosta *jonain päivänä* olisi mahdoton. Pelkkä ajatus unelman pirstoutumisesta riitti lannistamaan. Huomasin, että tuo kaukaisen tulevaisuuden haavekoti oli minulle henkinen idylli, johon pakenin. Se oli onnen symboli, eikä sen saavuttaminen ollut niinkään tärkeää kuin mahdollisuus saavuttaa se.

Miten tärkeää on voida jakaa unelmansa elämänkumppaninsa kanssa? Itse haluaisin kumppanin, joka ymmärtäisi, miten tärkeää kauneus minulle on - eikä mikä tahansa kauneus, vaan se, jota kohti olen hapuillut näissäkin kirjoituksissa. Kaipaisin jotakuta, jolle olisin kaunein, tai joka voisi hahmottaa minut rakkaana ja kauniina, edes ohikiitävän hetken ajan. En minä halua omistaa ketään enkä täyttää kenenkään maailmaa, mutta haluaisin, että voisin edes hetken täyttää jonkun ihmisen tarpeen ihmisyydelle ja läsnäololle.

En usko, että se on mahdoton toive.

Ystäväni houkuttelemana tulin tänään ajatelleeksi vanhoja ystävyyksiä, yhteenkasvamista ja erkanemista. Ystäväni huomautti, että kolmen ja seitsemän vuoden välein tapahtuu ihmisen elämässä merkittäviä muutoksia. Tämä sai minut tapani mukaan ajattelemaan ankarasti, käymään läpi mennyttä elämääni. Tottahan se on.

Seitsemänvuotiaana itse kukin meistä kohtaa suuren muutoksen lähtiessään koulutielle ja 14-vuotiaana puolestaan on monella mielessä seurustelu ja irtautuminen kodista. 21-vuotiaana ainakin omalle kohdalleni osui useita suuria muutoksia: aloitin larp-harrastukseni, ryhdyin seurustelemaan ensi kertaa tositarkoituksella, muutin pois kotoa ja kävin töissä. 28-vuotiaana, juuri sopivasti, sain lapsen. Mitähän tapahtuu, kun olen 35?

Elämä on jättänyt jälkeensä monia ystäviä, joita huomaan kaipaavani nyt, kun tulen ajatelleeksi heitä ja etääntymistäni heistä. Muutamat ovat muuttaneet toiseen maahan, muutama löytänyt puolison ja kasvanut erilleen sen myötä. Olen itsekin muuttunut paljon, onneksi. Vielä olisi varaa kasvaa paljon.

Pitäisiköhän tehdä uudenvuodenlupaus? Josko lupaisin kutsua vanhoja ystäviä useammin käymään?

Lupasin tänään kirjoittaa rakkaudesta ja haluan pitää lupaukseni, sillä maailman kaikista asioista juuri rakkaus on se, mihin haluan uskoa. Se on minulle asia, joka pitää minut hengissä ja saa minut näkemään kauneutta ympärilläni. Rakkaus on minulle kauneutta eikä mikään muu ole yhtä merkittävää.

Entäpä, saatat nyt kysyä, hyvä potentiaalinen lukijani, mitä sitten on se rakkaus? Onko sitä ylipäätään olemassakaan? Vai onko kyseessä puhtaasti hormonaalinen reaktio? Onko se, mitä nimitämme rakkaudeksi vain hermosolujen kemiallista kommunikaatiota? Tähän voisin vastata, että mielestäni kyse on yhdestä ja samasta asiasta. Kun kirjoitan rakkaudesta, tarkoitan muutakin kuin sitä puhtaan seksuaalista tunnetta, joka vetää kahta toisilleen sopivaa henkilöä puoleensa houkutellen heitä lisääntymään keskenään intohimon seireenilaululla. Rakkauden typistäminen yksinomaan seksuaaliseksi himoksi olisi järjetöntä elämän rajoittamista; sen kohokohtien kieltämistä.

Rakkauden määritteleminen tuntuu vaikealta ja turhalta. Ellei ole sitä itse koskaan kokenut, ei varmastikaan voi tietää, mitä se tarkoittaa. Rakkaus on se hetkellinen leimahdus ystävän katseessa, ohikiitävä ilme, joka välittää enemmän viestejä kuin mikään määrä sanoja - katse, joka viestii: "Me kuulumme yhteen." Hapuilen sanoja ikään kuin liikkuisin pimeässä, ja silti minun on sanottava, että olen saanut osakseni enemmän rakkautta kuin voin edes käsittää mahdolliseksi. Ei minussa ole mitään erityistä, ei mitään sellaista, jonka vuoksi ansaitsisin rakkautta. Rakkaus on lahja, joka annetaan toiselle pyytämättä, odottamatta vastalahjaa. Rakkaus houkuttelee luottamaan ja rakastamaan takaisin.

Koristellessani joulukuusta oivalsin, mitä se minulle perimmältään merkitsee. Se on rakkauden puu, jokainen omituinen epäyhteensopiva koriste täynnä muistoja sen antaneensta, kenties jo edesmenneestä rakkaasta: aiemmin tänä vuonna poisnukkuneesta naapurista, jolla oli tapana tuoda meille joka joulu kauniita käsintehtyjä koristeita; lapsuudenaikaisia koristeita edesmenneen perheystävämme köyhästä lapsuudenkodista. Ei, se outo kokoelma kimmeltäviä palloja ja jo hohtonsa menettäneitä, puoliksi risaisia koristeita ei enää koostu esineistä, se koostuu rakkaudesta, muistoista, tarinoista. Joulupuu on tarinoiden ja muistojen puu ja joka kerta kun katson sitä, näen muistoissani monien silmien katsovan minua rakkaudella.

Mitä toivoisin joululahjaksi? Rakkautta. Mahdollisuutta rakastaa ensi vuonna ja kenties saada osaksenikin lämpöä ja välittämistä.

Huomenaamuna herään toivottavasti seuraavan kerran rakkauden kosketukseen pienten käsien kietoutuessa ympärilleni ja suurten kirkkaiden silmien katsellessa omiani samalla kun korvissani kaikuvat suloiset sana: "Äittä, minä lakastan sinua."

Tänä jouluna haluaisin kaikkein eniten kelvata ystävilleni ja rakkaimmilleni sellaisena kuin olen. Haluaisin rakastaa ja tulla rakastetuksi - ja monessa suhteessa tunnenkin saaneeni tällä elämän saralla enemmän kuin varmasti moni muu ihminen, joka ansaitsisi rakkautta kenties minua enemmän. Vaan voiko rakkautta ansaita?

Mikä tekee ihmisestä rakastamisen arvoisen? Itse en yleensä ajattele lainkaan tätä asiaa huomatessani pitäväni jostakusta. Pidän helposti ihmisistä, se myönnettäköön, mutta se että alan rakastaa jotakuta, se on kiven takana. Maailma tuntuu olevan puolillaan hyviä ja mielenkiintoisia ihmisiä, joihin haluaisin tutustua, mutta silti vain osa asettuu pysyvästi sydämeeni asumaan. En edes itse tiedä, millä perusteella se tapahtuu.

Koen itseni onnellisemmaksi kuin pitkään aikaan; kenties en ole koskaan ollut yhtä onnellinen. Onnellisuuteni ei johdu siitä, että kaikki asiani olisivat kunnossa; ehei! Olen onnellinen, koska tunnen, etten ole yksin - ja ennen kaikkea, koska saan rakastaa ja osoittaa välittämistäni muille. Tunnen, että se on tehtäväni tässä elämässä.

Ihmisolentona olen välillä puutteellinen enkä osaa oikein ilmaista välitätmistäni. Huolestun, turhaudunkin, mutta silti välitän. Ajattelen, vaikka toisinaan unohdankin kertoa sen, muistelen hyvällä (tai harvemmin pahalla, jos siihen on aihetta). En minä ole unohtanut sinuakaan, mahdollinen lukija, vaikka kenties olen sen unohtanut kertoa.

Pian on jouluaatto. Silloin voisin kirjoittaa rakkaudesta.

Niin kauan kuin jotain ruumiinosaa ei särje, sen olemassaoloa tuskin huomaa. Useimmiten sitä ei tule edes ajatelleeksi, että omaa moisia ulokkeita, kunhan niitä silloin tällöin vähän rapsuttelee. Oiva esimerkki tästä on tietysti nenä - tuo armas tuulenhalkoja keskellä pärstää. Omalla kohdallani se kelpaisi tällä hetkellä joulukuusen koristeeksi, niin soveliaan punainen ja pyöreä se on.

Koska en voi olla tiedostamatta tällä hetkellä sitä, että a) minulla on nenä ja b) se ei toimi niin kuin sen kuuluisi, uhraanpa sillekin ajatuksen. Miksi esimerkiksi näsäviisaudesta käytetään nimitystä "nenäkkyys"? Mitä tekemistä sillä ylipäätään on nenän kanssa? Tuskin mitään. Onko suurinenäinen ihminen jotenkin nenäkkäämpi kuin pieninenäinen?

Normaaliolotilassan nenäni lienee kohtalaisen sopusuhtainen, ellei peräti pieni. Silti minua toisinaan luonnehditaan henkisessä mielessä nenäkkääksi. Varmasti sitä olenkin, sen tunnustan auliisti.

Ehkäpä henkinen nenäni on suuri. Fyysinen nenäni ei ainakaan ole. Ei ollenkaan tarpeeksi suuri - ja se on tukossa.

Sairastan. Minulla on jo kolmatta tai neljättä päivää kuumetta ja nenä valuu solkenaan. Nuha on epäesteettistä ja epämukavaa. Ystäväni onnistui kuitenkin piristämään minua muistuttamalla, että sairaus opettaa meitä arvostamaan enemmän terveitä päiviä. Totta vieköön arvostankin nyt. Ehkäpä tämä on tarpeen muistuttamaan minua inhimillisyydestäni, rajallisuudestani.

Unirytmini on hajonnut pirstaleisiksi katkelmiksi sekavia unia, joista en ole varma, olenko nähnyt ne valveilla vaiko sittenkin nukkuessani. Kuume sahaa edes takaisin ja sen ollessa korkeimmillaan näen outoja varjohahmoja. Nähdessäni ensi kerran kuumehallusinaatioita säikähdin miltei kuoliaaksi. Minusta näytti, kuin eteisen olisi täyttänyt suuri musta hahmo. Pelkäsin todella kuolevani. Nyt olen oppiunut suhtautumaan kuumeiluuni rauhallisemmin.

Joulu lähestyy, mutten halua ottaa siitä stressiä. Sehän on ilon ja valon juhla enkä usko, että sen päähenkilö kieltäisi luotaan sairasta, ei edes syntymäpäivänään. Rakastan joulua ja aion tehdä valmisteluja sitä mukaa kun jaksan. En halua kuitenkaan pitkittää sairasteluani repimällä itseäni.

Ensimmäistä kertaa moneen päivään heräsin nälkään ja olin onnellinen. Ystäväni oli oikeassa - sairaus tottavie opettaa arvostamaan terveyttä - ja ruokahalua.

Oli hämmentävää huomata, miltä tuntui olla irkkaamatta useaan päivään. Luonamme, tässä aivan todellisessa elämässä, jonka havaitsin hämmennyksekseni omaavani, oli käymässä ystäviä. Kyllä, lihaa ja verta olevia ihania ihmisiä ruokittavaksi ja hellittäviksi.

Voi että se tuntui ihanalta.

Ystävien vierailu jätti jälkeensä mukavantuntuisen ikävän. Ei sellaista kalvalvaa menetyksentunnetta, vaan kaipauksen, joka muistuttaa minua siitä, että maailmassa on niin monia henkilöitä, joista välitän todenteolla ja joita kaipaan lämmöllä. Luonnollisesti ikävä tuntuu hämmentävältä ja toisinaan turhauttavaltakin, mikäli ikävän kohdetta ei ole mahdollista tavata, mutta muuten se on yksi niistä tunteista, jotka muistuttavat meitä ihmisyydestämme.

Illalla sain kuulla, että minua oli ikävöity. Se tuntui ihanalta ja parantavalta maatessani kuumeisena sängyssä. Ystäväni kaipasivat minua. Tiedän, etten ole mitenkään erityinen, olen minä. Jos se riittää ja kelpaa jollekulle, en voi olla muuta kuin onnellinen.