IRC-Galleria

Isän ja tyttären kyyneleet yhdistyvät, purona astelevat muodoksi lattialle, sitten haihtuvat kattoon pilviksi
Sama ääni joka rauhoittaa myös vaivaannuttaa
Totuudet mursivat salkun, näkymättömyys huoneen halutuin kyky
Sama käsi joka hoivaa vahingoittaa toisia, tyttö koskematon
Sama veri joka meissä virtaa, kuohuu vain toisessa
Näen sen silmistä, olen oppinut
Mutitas, olisiko historiamme näiltä ajoilta? Tulevaisuutemme pelottaa minua toisinaan

Kynttiläni tänään on sinun. Herran ruumis lepäsi omassa pedissään, sielu otti virtauksen viimeisen hengen kädestä kiinni. Kohdataan.

Olemme vapaita toimimaan haluamallamme tavalla, emme kykenisi tähän jos emme ymmärtäisi itseämme. Jos emme tunne itseämme niinkuin meidän kuuluisi, tarkoittaako se sitä, että olemme osittain itsemme vangit? Tää kuvio alkaa pikkuhiljaa selkenee, kanske.

Ilmoitukseni on koskematon
joudun jatkamaan vastuuni kanssa
Onneksi tällä tarinalla on,
kompromissin mallinen aukko

Ovat niin sievät,
näyttää niin elegantilta
Sohva, olet nyt linnakkeeni

Kerran haluan olla sinun lailla,
Niiata arvokkaasti alkoholille
Ratkaisu muodostaa
harmonisen kokonaisvaikutuksen,
Temppelilleni

Tunnen piinan olallani,
en anna sen häiritä

Ironisuus maistuu suolatulta, ennen juna oli aina tyhjillääni, edessäni istui täydellinen herra, kunnes olin puhunut
Kutsuin yksinäisyyden vaunuuni
Emme kykene esittäytymään muille jos emme ole kohteliaat itsellemme
Kuu istuutuu viereeni, onneksi meillä on toisemme
Huominen sanoo minulle ehkä auringon ilmestymisestä

Nousee tämän harhan yläpuolelle
Ymmärrys kului tarpeeksi vähän, vesi sihahtaa
Mutualismimme pitäisi löytää useammin, laitetaan se esille hyllyyn
Minä, vedenkeitin, kello ja sinäkin
Odota, tanssin rutiininomaisen teetanssini... Tässä, pidätkö siitä? Se mitä etsimme eilen ja silloin
Kuuluu ääni keittiön ja todellisuuden ritareiksi lyömisestä

Vannotaan kipurajan nimeen, leikitään ettet ole täällä
Uskottavuus lakaisee poistumistietään
Elän ensimmäisen riskisi, hengitän kauttasi, lopetetaan leikki kun olemme isot
Näytät hyvältä onnekseni

On aamuja, jolloin vanilja ei tuoksu itselleen, tyyny on raamiton laatikko Joskus mieli vain on sidoksissa kuusen juureen samalla ruumiin kivutessa kohti kapenevaa
Yhteyden kadotessa tapahtuu ikuinen tyhjyys, onni on että se on olemassa

Nyt emme puhu, vain hulluuden hedelmä kuorii itseään
Avuttomuus ristitään päivän sanaksi, kauneudeksi. *kop, kop* ovi vastaa itselleen
Ei haittaa, uinutaan. Tunnetaan kivimaa, rukoillaan
Tyyneys tunnetaan, kunnes ovi paljastaa, sanat jotka hävisimme, avaruuden ikkunalle

Ruven repäisy pakottaa todellisuuden kanssa keskusteluun
Horroksesta herääminen pakottaa polvia, huudan vähän kitkalle
Puheista kerätyt roskat eivät mahdu nyrkkeihin
Eivät ole riittävän kompaktit suhteessa nurkkaan
alistuneeseen koriin
Turhat.

Jos esivalmistamme huomisen eilisen aina, väistämmekö hidasteet?
En uskonutkaan.