IRC-Galleria

Aah, vihdoinkin sielunrauha. Voi opetella hengittämään uudestaan. Jospa vaikka ärtyneet, paisuneet, rakkaat imusolmukkeeni kaulalta suostuisivat luopumaan turvotukselta. Ehkä tämä, näppärästi ruokahalua nipistävä, jatkuva ylämahan poltto rauhottuisi ja saisi vihdoin syötyä tulisen kebabin -kokiksen kera. Ehkä voi jopa juoda kupillisen kahvia, ilman, että pitää muistaa juoda piimää, ottaa mahalääkettä ja rahkaa, ennenkuin uskaltautuu aamuaurinkoon röökille ja kahville. Ehkä töissä ei vituttais niin paljon, ku päässä ei jatkuvasti olis niin perkeleesti painetta. Ehkä rakastami työ olis vihdoin hauskaa ja kepeää treeniä vapaa-aikaa ajatellen.
Ehkä täytyy mennä huomenna terveyskeskuksessa käymään, jos vaikka joku osaisi tehdä tuolle turpoavalle, kipeälle ja kylmälle peukulleni jotain. Ehkä työnnän sen perseeseen.

Sofialle sulattelin hiirtä. Pohdin kauan, että elävää vaiko kuollutta, mutta kai minun tulevana kyttänä pitää noudattaa myös eläinsuojelulakia ja antaa vaan kuolleina. Ehkä siltin, voisin itse pitää ravintoketjua yllä. Ja olishan se nostalgista kun kellarissa olis rottia. Niinku ennen vanhaan, jää oli maassa, vainajia säilytettiin ulkona, ulkorakennuksissa, kunnes kevät avasi maan nukkuville.

Löysin mekon itselleni, kuinka epäminua ja vähän kinkyllä tavalla roolileikkiä. Leikin normaalia. Korrektia. Ajattelin käyttäytyä hyvin, hymyillä ja jutella niitä näitä -mekossa. Toivottaa onnea elämään, ihmiselle, jonka näin kerran, mutten muista siitäkään paniikin takia juuri yhtään mitään. Mut pääsee pois täältä, kusiaisten aivokuopasta. Henkisestä lehmäpaskasta, surraavia kärpäslaumoja, tuhoavaa bakteeria. Kaikki katoaa lopulta, hajoaa. Minä en kuoleman kulttiin liity. En vaikka henki menis. Noita piilojeesuksia on vammoineen joka vitun puolella, eikä mihinkään voi luottaa, ei minkään jälkeen.
Kumpi kusettaa itseään, vai kampi?
Vituttaa maksaa monta sataa sähkölaskua ja huomata pitäneensä silmiä kiinni koko ilman. Koko vitun illan. Eikä yhtään ahdista. Ei yhtään. Mut himassa on hyvä olla.
Välilä jopa mukavani, minä niin pidän yleellisyyksistä, vaikka vihaankin koneellista ilmastointia, joka tappaa hengen kuin hengen talosta kuin laivasta. Muuten ihan kiva, muttei näin voi elää.

On elämässä sentään jotain hyvääkin. Kuten tilipäivä perjantait. Saa hihitellä hetken tilinsaldoa ja sanoa vihloville olkapäille haistakaapa vitut. Ei ole ketään kysymässä, tarttisikkos särkylääkettä, ja siltin, tili napsahti näppärästi euroina tunnustuksena sinnittelystä ja periksiantamattomuudesta. Voi hetken tuntee ittensä, edes jossain kohtaa läpimurtaneena, jossei muuta kuin itsensä. Olis niin herkkua jäädä saikulle. Mut mä tykkään mun yleellisyyksistä, ja oikeastaan duuneistakin, mä tykkään kun voi mennä kauppaan, eikä tarvi joka vitun hikistä ropoa päässään summata yhteen -riittääkö.
Mut aina tulee joku, joskus jopa aina se sama, joka pilaa kaiken. Myrkyttää, omii, vie, sulkee ulkopuolelle ja puukottaa selkään. Miks helvetissä kukaan täysimielinen kuvittelee mitään antamatta saavansa? Voi kai sitä mitä milloinkin tyrkyttää, mäkin voin tyrkyttää persepanoa, mut ei se silti ratko sitä perustavaalaatua olevaa ajatusta, joka lähtee oma-aloitteisesta ajatustyöstä ja tunteesta.
Kaiken sais, mutkun mikään ei kelpaa. Ehkä tunnistan siinäkin eniten itseäni, ja kyllä, olen vähän sellainen, ettei mikään kelpaa. Mut toisaalta, en mä vieläkään rupea elämässäni mihinkään tyytymään. Tyytymistä on kaikki sen jälkeen kun tajuan, että on olemassa parempaakin. En minä nöyrry kompromissiin kuin pakollisissa asioissa, useimmiten sekin vain yhteiskunnanpakosta. Mut eikai voi prinsessa kestää silmitöntä idiotismia ihmiseksi pukeutuneena. Välillä sellainenkin tuijottaa pinnoista takaisin, kai senkin takia olen kova laittamaan tavaroita ja paikkoja paskaksi.

Jos nyt kuitenkin keskittyis pitämään kaiken kunnossa.