Kaikkea mäkin pelkään. Isoja koppakuoriaisia, omia ruokiani ja suklaatorakoitani. Ääniä. Laskeutuvia aluksia, etupäässä lentokoneita. Mokaamista. Kaikessa. Läskiä. Peilikuvia. Etupäässä valokuvia.
Naapurin nuoriso tulee kyliltä traktrolilla. Eksoottista. Kateuttakin pelkään. Että kadehtisin, enkä olisinkaan onnellinen kaikesta.
Syksy todellakin, tippuu lehdet puskista.
Mun pihaan on pesinyt kaivinkone. Ja kappas, kaivinkone kuskilla on kaksi irlistä. Liian iso pala kakkua, mut antaapahan toivoa.
Ei tämä paska ole ikuista. Lohdutuksen sana muillekin kun mulle. Syke nousee. Ja vuoden kultamitalisti sadetanssitkin sujuu. Että sitä rataa, sitä ihan ikiomaa.
Aaargh. Megapaskaa. Saatanaa.
Symbiootti 1.
Ja jos vaan, niin kaikkein mieluiten olisin siellä sylissä. Syleilyissä. Ihan lähellellä ja siinä liki sitä sykkivää.
Sydämiä siellä täällä vielä. Kun kerran vielä sykkiikin eikä ookkaan menetettyä mikään ja jos vaan.
Jospa kohta taas.
Lähtöä vaille valmista kauraa. Mutta sataa ja sataa. Ensin täytyy niittää. Ja lannottaa. Ja kaiken kerkee hyvin. Ja uusi kevät koittaa ja kaikki menee ihan yhtä hyvin kuin aina ja kääntyy kullaksi. Ja
mun kulta taas kääntyy minuun ja voin nostella perusteettomasti ihmisiä jalustoille ja kaivaa itselleni bunkkereita toinen toisensa jälkeen.
Joohan.
Ja ai vittu, miten mä pelkään, että aina mokaan kaiken.
Itsensävoittaminen on kyl elämisissä parhaimmasta päästä nautintoja.