Kun en tarvinnutkaan enää mitään.
Luovuin kaikesta, kaikista.
Keltaisen siirapin kajossa, rakkauden sahramia ahmin. Kalleinta kaikesta, kulutin. Ilman luottoa, sokeasti rakastin.
Ja mitä. Menin rakastumaan taas, jossen muuten, en ihmiseen, moneen vampyyriin. Se kuunvaloinen hehku naamalla, syvänlammen väriset, pikimustat silmäniskut. Ime. Senkun imetkää mua vaan. Loputtomiin vereni teitä vahvistaa, itseeni kuolo loistaa. Veriarvot heikoimmillaan, leukosyytit korkeammalla kuin koskaan. Saan tosissani taistella tohtoreita vastaan. Mä soitan vaan, sivuutan kaiken oleellisen. Unohdan syödä, kunnes häränlihahimo yllättää. Mediumina, ihan tosissaan, enemmän raakana kuin kypsänä, antaa lihan tirskahtaa.
Tahdoin ottaa syliin kaikkein rakkaimman. Omistautua muutamalle vaan. Tunnustaa itseni taas, paljastaa kuinka paha olenkaan. Standing tall, on niin vaikea kommunikoida, ette pojat usko ; mua kuunnellaan. Mä en enää arvele, mä tiedän siitä, ja mitä kaikkea olisi sanottavaa. Syleihin otettavaa. Arpiin hiveltävää. Puhdasta rakkautta jakaa. Kutsun maat ja mannut, linnut iloksi laulan, pauloihin pahan käärin, syliini onnen saaliin. Ette uskokaan, miten hyvää rakastaa ja pahaa karkoittaa.
Odota, anna mun tarttua. Kaulasta veren valua. Lipaista, maistaa, veresi haistaa. Anna, anna mun maistaa. Pää melkein pinnan alla, kasvosi joukosta tunnistaa, sydämesi lyönnit pelkosi paljastaa. Saalistaja on täällä, et voi syyttömyyttäsi valjastaa, et hyvään, pelkällä katkeruudella, ikävällä ratsastaa. Oi, anna, anna mun tunnistaa, miten sisimpäsi sykkii, pahuuden minusta poistaa, vahvuuksien kasvaa.
Telepaatti toiselle, sosiopaattina muille. Anna mun tarratua. Ikävän purkautua, syvälle, sisemmälle tulla, mieleen asti poltaa. Verkkokalvoilta heijastua. Kaikesta luovu, maasta olet tullut, maaksi olet tuleva. Ihmisenä elävä, biomassana kuoleva, sieluna syntyvä, rakkautena kulkeva. Mitä tahdot saavuttaa, vain sen menettäneenä. Liian kaukaista, liian hyvää unta, et koskaan kosketa, pelkkinä sanoina viliset minulta. Soitan, etkä kuule, soitan yli soiden, etkä puilta metsän huminaa kuule. Ja vaikka tulisit, en voisi jatkaa näin, en ole nytkään, enkä sitkään, koskaan, selvinpäin.
Lisää viiniä, virrat huutaa, vesistä ravut,hauet kampelat. Unohda lohi, pauhaava virta, tykkäät enemmän kun sydämmessäs on pirta. Loputon säe, yhteinen päätös, ajatus, teot on yhteinen säätö.
Sekavaa, eikä sittenkään. Avautukoon vain, ovet, ikkunain alla silmät loistaa. Kuule, laulausi laulan, omani viattoman. Et tunnista sointua sen, synkkä on mieli, murha mielessä syrjään hakeutuen. En anna enää vertani maistaa, lihaani pannulla paistaa. Katso, on otsa niin kirkastunut sen, sormet nopeammat kuin hampaat vampyyrien. Ette koskaan kiinni saa, nopeita sukeltamaan. Huomasin, on pohjamudissa tahmea taivaltaa. Yöllä ylös kun katson, en koskaan sua täytenä nähdä saa.
Vielä tunne se, hetki mennyt, eilinen. Suhun tarrauduin kiinni kuin olisit yksi oljenkorsista viimeinen, elonkerjuulla pauhaan, vain rakkauta vaatien.
Vaan mitä sain, oli muuta kuin pyysin. Tanssiin tähtien, hetken lämmössä loikoilla sain. Olin viimeinen sen, verenimijä viikinkimäisen, herra Erickin tiesi ikänsäedestä, ettei kukaan voisi kampata, voimillansa- kuten bill jo teki sen. Nosta tähtiin mut Jei, katseen katoavan näin, sairaalasänky ja äiti niin katkera, otti omaksi, muttei älyä jakoja. Anna anteeksi, antakaa. Vavoiksi valusi, pohjilla elämän luovutin. Viekää pois, heikko ruumini kadota vois, mieleni puhtaani valoon, jos sois. Suuri aurinko - se paneli, joka päättää mein päivistä, anelin. Antakaa anteeksi, suuri suosio soi, virittäkää virtenne, viel sielunne soi. Isänne tähden, antakaa anteeksi, ilman lupaanne emme valoa tois. Antaa anteeksi. Kuolema sois, viel veremme virtaava ois, oi, anna anteeksi pyhä jos ois, kerran silmiesi palata sois.
Koskematta tuolla puolen, hymyilen -koskemattomuuden tuolla puolen. Virneeni kadotkoon pois. Hyväilysi vastaanottaa haluaisin, täältäkin ,onnelasta pois. Tule, tarraudu minuun kiinni, kansikuvana kiiltoon, anteeksi nyt vai, sen omia haluaisin. Eläämääni tarrautuisin. En mitään kumempaa kaivata vois. Sana sieltä, sana täältä, ilman sinua tunnun katoavan maan päältä. Bittien haalistua bottien varjoon. Anna anteeksi, jäällä, meidät taisin itse kadottaa täältä. Onnelan syvästä hekumasta, kesänlopun tuntumasta. Kaivaiduin alle hirsien, näen yli ajan, paikan, kaiken sen epäoleellisen. Olet mitä haluan yöt läpeensä uneksien, eikä minkään sovi tulla, esteeksi, hidasteeksi, ainkaikkisen.