IRC-Galleria

Ei näitä kesäpäiviä unohda koskaan!

Minä, nahkahousut ja HD. <3
-Eripörisevä kolmiyhteys :D

Hui. Onpas täällä käyny turhautunut akka.

Mutta kaiken mustien ajatusten joukosta se aina parempi päivä koittaa, vaikka sekin tietysti kornilta kuulostaa. Mut jos vuodelta 1946 lukis tunnussanan tai kirjottais. Ois perjantai. :

"Taivaat julistavat hänen vanhurskauttansa ja kaikki kansat näkevät hänen kunniansa.

Minä olin kuollut, ja katso, minä elän aina ja iankaikkisesti ja minulla on kuoleman ja tuonelan avaimet. "

Normipäivä.

Kun mä alan piilottaa lankapuhelinta komeroon, etten pelkästään vedä sitä seinästä tai kun mulle tulee visio piilottaa ikivanhat jätskikulhot tietämättömiin ihan varkauden estoksi, kärrätkää mut korkeimmalle kalliolle. Jättäkää sinne tai ottakaa vauhtia ja kertokaa mulle, että osaan lentää ja tönäiskää kunnolla kera huudon "NYT, HYPPÄÄ NYT!". Ette pysty.

Vihdoinkin olet olemassa kun mä sua tarviin. Kun mä kuvittelen että tästä ois jotain hyötyä, ilosta lienee turha edes fantasioida.

Mä tiedän että oon sellainen käsikranaatti. Ihan tyyni, paksulla kuorella, mut voi auta armias kun vedät sokan irti. Räjähdän kyllä, sirpaloidun lihaan. Mätänen sinne, parhaat palat koteloituu ja aiheuttaa vammaa ja kipuja vielä kiikustuoliin asti. Harvallapa sitä muuten on kiikustuoli. Mullapa on. Ja ite tein. Ja mummolla kaks. Pappa kai ne teki.

Se on niitä pieniä hetkiä, kahden tunnin pätkiä, joista onnellisuus näyttää olevan kiinni. Siis tälläiselle mielipuolelle kuin minä. Vuosi kun katoaa mun konkreettisesta maailmasta joudu taas niiden hulluuden perikysymysten äärelle. Onko mitään sittenkään, ja jos onkin, mitä on oikeasti ja minkä mä nyt sit kuvittelen. Ei ole dataa. Ei vasenta kättä. Häilyviä muistikuvia siitä, mitä kaikkea kerralla voi kadottaa. Kun ei ole paljoa ja itse jotain tekee, niistä tulee niitä rakkaimpia. Ois kun sydän ois revitty rinnasta. Kun kaikkein rakkain ihminen maailmasta ois kuollu. Sekään ei ollu kivaa. Kaikki se saatanan sysimusta paska on niin takaraivolla, että kerrankos sitä vielä siihenkin karuselliin.

Onkohan tämäkin jo ollut täällä? En muista. Taas siis on.
http://www.youtube.com/watch?v=jAOH06ppmhY

Eteenpäin, sanoi (ä)M(mä), mummon sanoneen hangessa työntäen potkukelkallaan.

Piti hehkuttaa juhannusta, mutten pystykään. Tuntuu kun sitä ei olis koskaan ollukaan. Melko jyrällä ajeltu siis. Ei mikään pano maailmassa tee ihmisestä näin rikkinäistä kun yksi hajoavan pieni määrällinen kasa minuutteja ikuisuudessa. Tässä hetkessä on vitutus sitä hetkien autuutta voimakkaampi -ja kun ei muuta konkretiaa ole kuin olemattomuus on äärimäisen hankala nyt kuitenkaan sen kummemin kuvailla, miten synnyin mustassa vedessä uuteen, ihan vain kuollakseni äkilliseen sydänkohtaukseen heti maanantaina. Ei paljon huonommin ois voinu mennä. Kävi ne venäläiset mummot. Herää omista hautajaisistaan ja kuolee järkytykseen, että herää omista hautajaisistaan. "Mitäs täällä itketään? Kui mä makaan tässä?" Ping. Enkä ollu edes paikalla. Eihän se nyt kaunista varmaan ole, mut yks harvinaisimpia tilanteita kokea.
Oli ennen tätä kuolemaa kyllä hyvä ollakin. Hetken tuntu jo ihan mukavalta elämältä. Et joskus sais kokea sellaista jotain kauan kaivattua. Nyt mä sirpaloiduin taas ja mun on vaikeinta maailmassa sietää mulle rakkaimpia ihmisiä maailmassa. Tai peilikuvaa.
Onneks on luvattu hellettä, voi olla saumaa sulaa takas kokoon jokseenkin nopeammalla aikataululla kuin tähän asti on nähty.
Zombie-vaihe ainakin tuli nopeammin kuin koskaan ennen. Kai se on se viime elämän hehku joka vielä suonissa hohkaa. Tai ainakin uskottelen niin. Jos siitä vetää vielä paremmin, ni eikai jää enää varaa toivomiselle.

Silti. Tää kuoppa pitää taas alustaa kunnolla. Ei saa oikoa. Ei suopohjaan kannata betonia valaa. Ellei sitten jalkojansa ja vasta sitten suohon. Se se vasta kannattavinta ois. Vuoden ekoteko.

Mä tiesin jo etukäteen kyllä että auringonpimennystä edeltävä aika on ihan helvettiä henkisesti, kuun pimennys takana ja tälläiselle gammasäteilyistä riippuvaiselle on onni onnettomuudessa, että mustasta aukosta riittää säteilyä tänne asti. Hyvä me, räjähtävät tähtöset, varsinaisessa imussa. Lähteeköhän mustakin jotain säteilyä nyt. Ainakin sain hermostumisellani läppärin kaatumaan, tarttis alustaa, en osaa vittu mitään. En edes ottaa niitä varmuuskopioita. Ja just vielä tarkistelin, että pöytäkoneen varmuuskopiottelu on voimassa. Mut en läppärin. En edes osaa kirjoittaa tällä paskanäppäimistöllä. Ehkä materiaan ei pitäis kiintyä. Enkä mä sitä läppäriä paru, vaan sitä kaikkea mikä hukku sinne syövereihin. Titanicit. Ja mä vielä viimeiseen asti seisoin uppoavalla kannella. Ois pitänyt tajuta. Mut ei. Mä olen tyhmä. En mä tajua.

Kaikki täytyy vaan tehdä uusiks. Tällä kertaa sit paremmin. En ulosta enää koskaan mitään missä on vähäkään mun mielestä joku juttu ihan paska, mut muuten hyvä. Se on oltava just hyvä tai se on delete. En saatana enää jää koukkuun siihen semi-hyvä-hämäykseen, enkä tarraudu tolla tavalla(kaan) enää senkään vertaa mihinkään. En vaan suostu hajoamaan. Mut kyl vituttaa. Voi vittu kun vituttaa. Kaikki meni. Tuntuu kun ei ois ollu mitään tai tehny koskaan mitään, mä olen tällänen ärsyttävä hypistelijä. Perkele. En ole enää. Otan sen minkä haluan, eikä muulla ole väliä. Ehkä vähän on.

Koitan opetella sietämään taas niitä rakkaimpia, jopa sitä peilikuvaani. Ainiin, olen aika pysäyttämätön. Buah. I shall rise again!

Tämä ei ole ollut täällä. Nyt on.
http://www.youtube.com/watch?v=G-W-bMiMpqQ&feature=related

Juhannuksen helmiä sialle. Niin joo. En lataakaan parasta juhannuskuvaani tähän kun ei sitä olekaan enää olemassa. Ai saatana.

Ei mun tarvii kuunnella kun 5 minuuttia. Olen kauempana euforiassa kuin kukaan tajusikaan, ennenkuin itse huomasin lähteneenikään. Huomaan olevani ihan siinä huulilla, melkein perillä. Rinnuksista oikein ottaa.

On kun haukkais puhdasta ilmaa ensimmäistä kertaa. Merenneidon hapenveto. Ratkaiseva seminaari suolaisella pinnalla. Se on joko tai. Aina päällä tai aina alla. Vähän niinkuin miehissäkin. Seksiä harrastetaan tai ei. Useimmiten ei. Toimi nainen runkkupatjana. Pelastut.
Himo on vihoviimeinen kaveri.
Takaisin Ursulaisempiin maisemiin. Syvemmälle sykkimään. En sittenkään haukonut ilmaa? Jäin pinnan alle, vapaaehtoisesti? Ei kuulosta minulta alkuunkaan. Upponallesyndooma syyllinen.
Sofia is back to haunt us.

Ei oo mitään tehtävissä, enkä haluaiskaan, nämä menee niin sykleissä. Toisaalta ihan jännittävääkin seurata sivusta mitä tulee tehdyksi. Sataa vettä niin aina, että tuntuu kun ois kokoajan märkänä.

Kaks varmaa paikkaa auringossa, enkä tarrautunut tapani mukaan kumpaakaan, se on se kolmaskortti, jonka kääntymistä tässä on salaa fantasioinut jo pidemmän aikaa. Osa unelmasta toteutumaisillaan, kun nyt sais sen jalkaterän oikeille tantereille. Soitan fagottia vuorenrinteillä, kun kukaan ei kuule ja juuri siksi. Vielä ei ole vanhin tipahtanut, ei voi käydä nuolemaan. Kun näppejään. Aika hioa itsensä terään. Onneks siinäkin riittää tekemistä enemmän kun jaksan tehdäkkään.

Tämä vuosi menee ns. ihan läpällä. Sänky aina pedattuna, kun ei siinä kukaan koskaan ois nukkunukkaan ja silti kämppä aina sen näkönen kun siellä ei ois kukaan ihminen koskaan käynykkään. Eikä ookkaa, näitä statisteja korkeintaan. Tekis mieli melkein istua iltaa. Mut niinhän mä teen joka ilta. Istun illan yöhön, yön aamuun, aamu sekoittuu jo niin pahasti päivään, että huomaan vasta illalla taas istuvani iltaa.

Sit on aina näitä tyyppejä puhelimessa, mitkä voi vuoden olla kyselemättä sen kiinnostuneemin kuulumisia ja yks kaks kyseenalaistaa mun työssäkäynnit ja ansiotulot. Ai vittu että sapettaa. Samat jeesustelijat kumartaa ideologista ohjenuoraa ja heikonhetken lohduttajaa. Uhraavat kaiken sille, josta minä en ymmärrä enää oikein mitään. Vaikea siinä on tulla toimeen, puolin ja toisin. Onneksei tarvi. Onneksei oo mitään pakko. Aina voi kääntää takin, ei tarvi juurtua mihinkään. Ei tarvi kokea tulevansa jostain ja menevänsä johonkin. Semisti aina liikkeessä, perhetausta hämärä. Helppo vaan hämätä ja karata. Ihmisvälityskontakti oiskin ihan hurjaa. Kerran vielä tekis mieli kokeilla. Se on aina se viimeinen kerta ja viimeinen naula. Monessakohan arkussa sitä on mennyt makoilemaan jo, ja aina vaan. Se halu tarrautua, kokeilla, josko tämä tästä muuttuis muuksi kun miksi sitä luulin. Paskat.
Turhaa itsekusetusta. Ei voi käydä meikälle, nähty reitti oli vähän erilainen ja siltä poikkeaminen tuntuu enää vain houkutukselta.

Takaisin uppeluksiin siis.

On vaan ollu tosi hienoa. En ole tehnyt läheskään mitään kaiken tämän siisteyden eteen, vain tönöttänyt siellä täällä. Melkein kun varastaisin jonkun toisen elämästä osasia. Nää ei niin kuulu tähän itseaiheutettuun kärsimysnäytelmään. Ei oo ketään ketä syyttää, eikä ketään ketä kiittää. Tönöttelen siis jatkossakin.

Mä olen ihan pähkinöinä. Vielä vähän hunajaa ja mä olen unelmia vailla. <3

Päistä päätellen on mennyt pitkän aikaan tuon ihanuuspuuskan kourista, että on pitänyt leikkiä ihan urakalla neulatyynyä. Ja lisää on suunnitteilla.

Jonkunlainen koukkuuntuminen. Mut jotenkin tuollainen valmistautuminen siihen kivuntunteen mässäillyyn on melkein yhtä orgastista kun varsinainen splätteri-ilta. Mut sellainen jonkun muun aiheuttama järjetön sirpaloituminen, johon ei saa mitään ennakkovaroitusta on se pahin. Mä osaan kuvitella saahavani jalan irti, mut jostain pelkästä fiiliksestä ei saatana selviä hengissä.

Sitä tekee kaikkensa hallitakseen täysin edes itsensä, ihan vaan huomatakseen, että on vaan jumittunu roskaksi tuuleen. Vittu. Variksena valtatienvarella. Ihmisenä hajoavana. No, ittensä onneks saa aina kerättyä siihen hulluun silmittömään uskoon.
Vaikka sitten eläiskin omista illuusioistaan. Mut vituttaa mätkähdella maanpinnalle.

Vituttaa ylipäänsä se, että tiputtuaan sieltä pilvenreunalta, ei enää pysty tyytymään mihinkään. Jokainen kompromissi matkalla ylöspäin on kuin alentais rimaa jollain lailla. Puoli vammanen, pitää kuntoutua. No, se on onneksi se hauska maaninen vaihe, joka yleensä on mennyt nopeesti. Mut sit taas. Siellä pallilla seisoskelu ja kaiken sen tajuaminen taas omaksi kuvitelmatksi vituttaa. Tarvii vissiin suunnitella kulkevansa johonkin muuhun suuntaan kun aina vaan ylöspäin. Kaivelukin on koitettu.

Vertikaalinen pallolla pyöriskely avartaa, siispä matkailemaan.

Ainiin. Ja oli kiva reissu, vaikken lähettänyt edes korttia, jos tästä sitten vaikka parhaat muistaisin.

kaikki katos!!!!!!!!!!

38tuntia <3

Ois taas pitänyt tossa välissä jaksaa. Tai edes ehtiä. Mä olen jotenkin pakahtumaisillani. Ehkä kuolemaisillani. Alkuräjähdystä vailla.
Kamera tuntuu juurtuuneen käteen, joka hetki pitäis taltioida, joka varjo joka parransägessä. Verisuonissa. Auringonkajot koivunlehtienläpi. Tai ainakin kädestä puuttuu ja muistikuvat koittaa lokeroitua mussuteltaviksi. Jotenkin tunnun epäonnistuvan aina siinäkin ja yksittäisen kuvan palauttaminen silmille on aina yhtä vaikea.

Jonkinlainen haju asioidenkulusta vielä on. Ja kai haluankin olevan. Ei mitään hulluja sitoumuksia enää. Ei paljoa murheita enää. On jumissa hetkissä ja jälkikäteen huomaa ajan vaan kuluneen. Saanu järkkäiltyy asioita oikeanlaisempaan järjestykseen. Kai aina viilatakin vois.

Samalla kun miettii mummolan iltapäiväauringonkajoa olkkarin ikkunoista, miettii sitäkin, et niin se vaan on; ei voi olla muutakuin piloille lellitty. Kun ois vaan tajunnu sit edes ite käyttää kaikki ne mahdollisuudet ehkä syvällisemminkin läpi. Eikä vaan hypellä vuodesta toiseen.
Tai ois voinu jättää jotain jälkeen. Ei ois nyt näin kova tarraamaan kaikkeen tahmeeseen. Ois jotain mitä näyttää. Et ois oikeasti jostain joskus tullut. Et elämä on oikeasti kaappi ja kaapissa on komeroita. Mut ehkä kaikki ajallaan, parempi näin ja onpahan jännät ajat kun jään yksin sinne viidakkoon.

On taas ollu mehevät livemusisointisessioit, joista ei kai vieläkään ole tolkkuuntunut. Kaikesta siitä oheisesta muusta puhumattakaan.

Lauantaina pitäis olla taas laukut pakattuna ja menossa, mut onneks lomalle. Näin ilman vakityöpaikkaa on tääkin jännä kun joutuu elämään toimivan kännykän, läppärin ja kalenterin kanssa. Mutten valita. Ne saa kaikki onneks kiinni. <3

Ja sit tulikin taas seinä. Moiiiih.

Hah..niin. Kaikkea ei vaan voi muistaa. Tuli kehäkukansiemenet vastaan kun hain vasaraa. Innostuin niin, et unohdin taas vasaran siihen missä se nytkin on. Ei mitään holttia.
Alkaa tuntuu jo silt et ois lisää periaatteita purettavana. Niinkun että muutoinkin vois toimia kuin niistä impulsseista. Vois vaikka suunnitella jotain ja määrätietoisesti kerrankin vaan toteuttaa se alusta loppuun. Tämä järjetön uuden keon aloittamisen vimma vaan ei ota laantuakseen. Mulla menee siis toisinsanoen koko kesä taas eläessä. JEE!

Downsidenä aurinkoa takapihalla fiilistäessä tää todellisuus jotenkin äärimmäisen kummasti vyöryy niskaan. Huoh. Jotenkin vaan enemmän tilaa tarvii ympärille. Kai mun häröilyntarve vaan sitoo meikäläisenkin perämetsiin. Ei damin keskustassa söpössä kaksiossa-asumisunelmat varmaan koskaan toteudu. Varsinkaan kun itse jo olen luovuttanut koko suunnitelmasta. Isompi lauma ja enemmän tilaa. Se kai on niin kohtuuton vaaden näin ylikansoittuneella planeetalle. Kumma juttu jos jengillä napsahtelee. Tai joku odottaa kolmatta maailmansotaa. Sama ikivanha veisu.
Haudataan tiistana.

http://www.youtube.com/watch?v=tOcVY1k2MIc&amp;feature=related

Mut muutoin melko mahtavuutta. Sunnuntai oli niin tyylipuhtaasti vedetty, että melkein jätän aamun sekoilusta itseäni rankaisematta. Alan leBsuilla.
Hyvin hoideltu väsymys nostaa uudelleen päätä kun olen näin tiistaina vielä maanantaissa. Aika jotenkin niin järjettömän armoton. Ja mä taas tykkään jumittaa tunneissa. Ei olla hyvä yhdistelmä.


"jatka muokkausta" -tämäkin kooma on näköjään kestänyt pari päivää. Tiukka tahti. :D
Tuun näköjään tänne ainakun vitutusaalto on laskussa. Näin taas sen saman naaman josta nousee kanan liha. Ja minunkin ihokarvat. Selkäranka tuhahtaa. Huomaa itsestä, että on vaikea siettää joidenkin olemassaolo. Kai meitä täysin turhia on sit muitakin. Se tupsahtelee milloin mistäkin, jotenkin piinaavaa, ettei yhdestä naamasta pääse kaiken tämän vaivankaan jälkeen eroon. Enempää ei vois kadota ja taas mua vainottaa aamuisilla lenkeillä. Mä en vaan ole kenenkään syy selvitä tsunamista, tai mistään, olla olemassakaan. Mä en vaan ole kellekään mikään syy mihinkään, eikä minusta sellaista tule. Mä kieltäydyn sellaisesta vajavaisuudesta, että tarvitsisin erikseen mitään tai ketään. Minä omistan asioita tai en, muttei kukaan minua. Ihan vituttaa kun rahaliikennekin pitää hoitaa pankin kautta ja sitten sinne pankkiin pitää mennä asioimaan. Ja ai vittu miten perseestä se pankissa hengailu voi olla. Siinä tiskintakana vanha luokkakaveri jakkupuvussa, toki, panisin, mut sit kun nahkahousuissaan kilisee ja kopisee koroissaan vittuun sieltä kuoleman valtaamasta odotus-palvelutiskitilasta tuntuu silta kuin sais jotain voltteja negatiivisia säteitä selkäänsä. Mä koitin hymyillä hillitysti, mut sekin tuntu irvistykseltä. Pankissa jos missä voi ihan luvalla olla naama norsunvitulla, miksei sitruunaisenakin. Jostain kumman syystä kaikkia vituttaa pankissa ja silti sinne yhä uudelleen on pakko mennä ja sinnehän mennään.
Pankkineidin kuukausipalkka on vähemmän mitä omallatilillä pyörittelee kuukaudessa, silti sillä on enemmän velkaa ja se pitää itseään itseoikeutetusti parempana ihmisenä. Aaargh. Pitäis sitäkin persraiskata. Vaikka huviks.

Sit kun vielä pääsis näistä omista kuvitelmista eroon. Ei leikkis koko elämäänsä, että olenkin nimi kirjassa tai tikku-ukko sarjakuvassa. Halvan huoran mielikuvituskaveri.

Joku asia sentään on hyvää ja hyvin yhä. Ihan iholla, ihotuntumalla.

Tästä kaaoksesta sit vaan ammentamaan. Tää tarve oikaista asioita, edes minulle itselleni on välillä todellakin ylitsevuotavaa. Toisaalta, on ollut kyllä henkistä orgasmitykitystä kun vihdoin ja kerrankin ja vihdoin TAAS, on aikaa kelailla. Kelailla kaikkea ja kelailla ylipäänsä. Tekee niin hyvää. Mut sit taas. Tätä paskaakin irtoaa suolestettavaksi. Syksyn mykissä öissä ikävöin kevätauringonpistoksia. <3

Olen saanut taas niin paljon aikaiseksi ja enemmänkin voisi, mutten tohdi enkä kai jaksaisikaan. Tämä vapaudenhurma osaa kyllä kitistä omansa ja tämä eristäytymisen kautta keräytyminen vaatii nautintosokkeleissa lähes röyhkeän paljon aikaa. Tämä itserankaisumetodi sairastua kovimmilla paineilla sitoo sänkyyn ja pääsen suorittamaan suoritteeni siinä parhaassa flowssa, joka tulee kun kaikki on käytännössä tekemättä, mutta tekemistä vaille valmiina.

Syy miksen voi olla tarjoilija, unelmoisin ikuisesti omasta ravintolapäälikköydestä.
Syy, miksen voi olla rekkakuski, unelmoisin ikuisesti reittilentäjän "tylsästä" arjesta.
Syy, miksi mua kiihottaa Mayat saattais aiheuttaa mielenterveys-sosipaatti-hässäkän ja jätänkin sen ääneen mainitsematta. Oishan se toki myös pitkä tarina, mutta toisaalta, varmasti sellainen, jonka tunnen niin hyvin, että vaikken mitään muuta muista, jotain on selkärangassakiinnikasvanut.

Kiinnikasvamisestakin puheenollen ja laumajohtajuuttani mitenkäään alleviivaamatta, sitäkin vois tässä hyvänolon ja heräämisen myötä juhlia, että jotain muutakin tulee kai vaan luonnostaan. Vaikka mä olisin missä kuoseissa ja kuumeissa mä pystyn kun pystynkin siihen minimiparhaaseen ja huomaan, että mulla onkin kuin onkin, hörökorvainen, uskollinen, sanoja tunnistava tappamiseen kykenevä varjo.
Tuskin nyt ihmistä (kuitenkaan), mutta muu pien riista tuntuu olevan helpohkoa. Käytännössähän täällä huonoimmassa kunnossa olen minä, joten se siitä vatvonnasta. Mutta jee, sä onnistuit siinäkin!
Taas on survivalismin foorumilla pyöritty foliohattu päässä, jee. Oho. I did it again.

Jotain ja kaikkea muutakin piti. Ainiin. Joo. Huomenna. Huomisesta on jännät, tai koko viikonlopusta oikeastaan, joka lienee loppuukin vasta maanantain puolella kisojen jatkojen jälkeen. Pelottaa jo etukäteen. Kukaan ei varmaan uskoisi, jos ääneen paljastaisin, että jo tämänpäiväisten "talkoiden" jälkeen musta tuntu siinä porukassa ihan vähän urpolta. Se sama fiilis on aina, missä joutuu olemaan vieraan sosiaalisen ryhmän kanssa tekemisissä. Tekis mieli kiivetä katonrajaan, leikkiä lepakkoa ja vaan seurata hetki. Ettei olis kiipeämässä sinne torniin ekana.
Oikeastaan pitäis olla ihan muualla. Tiukkoja tilanteita näin hitaalle ihmiselle. Puhumattakaan kaikesta muusta. Aika hyvin on skarpattu, jopa multa.

Joskus vanhan-rauman synkässä sydämmessä majaillessani, uuninluukusta röökiä vedellessäni mä kelasin et muuten hyvä setti, mut vaan irti näistä ihmisistä. Hirveen hyvin tämä "elä ku viimeistä vuottas" -vamma potkii kuitenkin vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Opin ikäänkuin pikakelauksella sellaisiakin asioita ja taitoja joita en tajunnut olevan olemassakaan. Ja tahti kiihtyy vaan. Jep, "eikä tässä vielä kaikki!" -henkisyys roikkuu ilmassa aamuisena usvana. Ei mun lapsuudessa sumu noussut mereltä Kortelaan asti. Ehkä syväraumanlahdelle, mutta kallioiden yli unajan rajalle? Nöyp.
Kummallinen ajatuskin ja kas vain. Kaikki on ehkä sitten mahdollista.

Ihme että tullaan Sannin kanssa niin hyvin toimeen. Se tietää, että tädilläkin on mielikuvituskavereita. Salkkareissaki on. Ihan kaikki vois olla mahdollista. Voi pyllistää kameralle keskellä ajorataa ilman että siinä ois mitään wannabe grip-girl-henkeä. Tai Sanni voi. Epäreilua.

Helppottaa kyllä olla se Liisa kun tietää mistä sinne ihmemaahan sit pääsee kun tää aikuisten maa saa maistua tarpeeks. On kai täälläkin ihan mukavaa kikkailla. Ainakin niinkauan kun saa nautiskella synneissä rietastelusta ja nektariinien ahmimisesta. <3

Sen verran on noita mielikuvituskavereita, että kun keksin miten tehostaa tätä pienmaailmassa vallitsevaa laumamentaliteettia. Yeah. Oon niin sekasin ja kuitenkin höpötän yksin ja elukoille, eikä jääkausi toimi niinkuin kuuluu, jos sitä jatkuvasti lämmittelee niin... Heh.
Niin ja kiva kun ei ketään voi muutenkaan koskaan pyytää tai kutsua kylään voi muistuttaa itseään.
Ja onhan se nyt hauskakin. Tai oli hetken. 2 viikkoa pitäis naurattaa.

Kaikesta manailusta lykästyneenä on taas huippua viettää täilläistä äärimmäisyyksiin psyykattua naivistista positiivisuusmaniaa. On jatkuvasti niin liekeissä, ettei malttais istua alas kirjoittaakseen vain muistuttakseen itselleen. Tässä kaikessa paikallaolontuskasuuksissa ehdin jo pohdiskelemaan tätä unohtelua. Ettei siinäkin sit kuitenkin olis joku harvinaisen vituralleen. Miten voi olla niin negatiivinen ihminen, että muistoissa on pelkästään negatiivisia juttuja vaikka tasan tietää nauraneensa.

Mut ei se mene niin, tietenkään. Ennen kai vain on puuttunut syy muistaa. Tai muistiin tallentaa. Tavallaan näiden uusien mega-olojen jälkeen vasta tajuaa, mitä hyviä muistoja on ja miksi nykyisinkin muistaa lähes yhtä tarkasti ne juuri mitä pitääkin. Kymmenen vuotta täyttä pimeyttä, eikä riitä. Melkein 15 vuotta sumussa. Eipä ihme, että sumuilu kolahtelee. Toisaalta nyt vasta tätä hyvääkin on oppinut vastaanottamatta. Kai sitä vaan se vanhakin koira osaa ylläpitää temppuja.

Koko viikonloppu taas ihan täyttä tykistystä, vaikka mun piti elbailla ja hiimailla hissuun himassa. E-hei. Mut ihan hyvähän se taas tais olla. Vähän yllättäen taas kuulostikin yllättävän hyvältä ja kun sieltä lonkerolasin takaa tiirailin kosketinsoittimien taa, niin klaanilainenhan se siellä nakutteli. Mahtavuutta. Ja viimeisellä keikalla. Oli sekin supporttina hieno olla todistamassa. Ja samalla sain pientä nipistelyä sormiin, jota tätänään verestelin iltapäivän auringossa vihreässä huoneessa. Pikkukamarissa. <3 Pakahduin vanhoihin soittokirjoihin, mikään muu ei ollut muuttunut kuin kultaköynös valloittanut seinäalaa. Ja lakujädeä kahvin kanssa. Neljän äiti-ihmisen kanssa bondaaminen lähes pyhässä sunnuntaissa, hyvässä hengessä ja auringon armahtamina kai sit kolahtelee.

On lennelly jotenkin niin kauan, että pelkästään tuollaisen turvallisuuden ja pysyvyyden, huolenpidon sympoli lohduttaa niissä ajatuksissa, joissa itse on lähdössä omille vaelluksilleen. Kai mä sit vaan en tajua sitä settiä. On sitä sivusta hieno ihailla, mut kun ei. Se että toisilla on jo muutama geeniperillinen on oikeastaan ansa ja pelastus. Multa ei enää kysellä niin paljoa ja toisaalta, kysellään koska koska se tuntuu olevan niin ilmiselvää. Siltin, kun ehdotin, että tädin huskysilmä vois olla viikon pois koulusta ja lähteä "opinto"viikolle telttailemaan lappiin sitä pidettiin absurdina. Mä lähinnä mietin mitä me laitetaan onkeen, jos ei löydetä matoa, tai matkassa ei jakseta kantaa lapiota. Mut yleisestä repeilystä päätellen se ei kai sit käyny. Sama porukka pitää sitä ihan normina kun huomauttelen äitienpäiväaterialla, että ruuassa sais olla huumaavia sieniä joukossa ni rupeis tapahtumaan jänniä. Kehotettiin vaan keskittymään kotona sienisörsseilemään. Enhän edes syö sieniä. Hetken jo mietin et pitäiskö niihinkin sit alkaa panostamaan kun sitä oikein odotetaan. Pääsis kerrankin täyttämään odotuksia ja silti relailemaan kuutamolla missä tahansa.
Ehkä ei, vielä ainakaan.
On kuulema laitontakin.

Jestas. Ei pitäis mennä yhdenkään linkin perässä youtubeen, se se on saatanasta, jos joku joskus on. Right Said Frediä hihitellessä tietää jo, että aurinko on laskenut, ja vois taas rauhottua. saattaa tämänkin paatoksen päätökseen, ennen kuin päädyn entteriin ja puolenvuoden päästä taas harmittaa.

Ihan jees, rivitalohelvettielämäksi. Paljon omialomia, turkkiin etelänleirille ja kylpeilemään ja mitä kaikkea. Kun vielä muistais syödä.