IRC-Galleria

Kun en tarvinnutkaan enää mitään.

Luovuin kaikesta, kaikista.

Keltaisen siirapin kajossa, rakkauden sahramia ahmin. Kalleinta kaikesta, kulutin. Ilman luottoa, sokeasti rakastin.

Ja mitä. Menin rakastumaan taas, jossen muuten, en ihmiseen, moneen vampyyriin. Se kuunvaloinen hehku naamalla, syvänlammen väriset, pikimustat silmäniskut. Ime. Senkun imetkää mua vaan. Loputtomiin vereni teitä vahvistaa, itseeni kuolo loistaa. Veriarvot heikoimmillaan, leukosyytit korkeammalla kuin koskaan. Saan tosissani taistella tohtoreita vastaan. Mä soitan vaan, sivuutan kaiken oleellisen. Unohdan syödä, kunnes häränlihahimo yllättää. Mediumina, ihan tosissaan, enemmän raakana kuin kypsänä, antaa lihan tirskahtaa.

Tahdoin ottaa syliin kaikkein rakkaimman. Omistautua muutamalle vaan. Tunnustaa itseni taas, paljastaa kuinka paha olenkaan. Standing tall, on niin vaikea kommunikoida, ette pojat usko ; mua kuunnellaan. Mä en enää arvele, mä tiedän siitä, ja mitä kaikkea olisi sanottavaa. Syleihin otettavaa. Arpiin hiveltävää. Puhdasta rakkautta jakaa. Kutsun maat ja mannut, linnut iloksi laulan, pauloihin pahan käärin, syliini onnen saaliin. Ette uskokaan, miten hyvää rakastaa ja pahaa karkoittaa.

Odota, anna mun tarttua. Kaulasta veren valua. Lipaista, maistaa, veresi haistaa. Anna, anna mun maistaa. Pää melkein pinnan alla, kasvosi joukosta tunnistaa, sydämesi lyönnit pelkosi paljastaa. Saalistaja on täällä, et voi syyttömyyttäsi valjastaa, et hyvään, pelkällä katkeruudella, ikävällä ratsastaa. Oi, anna, anna mun tunnistaa, miten sisimpäsi sykkii, pahuuden minusta poistaa, vahvuuksien kasvaa.

Telepaatti toiselle, sosiopaattina muille. Anna mun tarratua. Ikävän purkautua, syvälle, sisemmälle tulla, mieleen asti poltaa. Verkkokalvoilta heijastua. Kaikesta luovu, maasta olet tullut, maaksi olet tuleva. Ihmisenä elävä, biomassana kuoleva, sieluna syntyvä, rakkautena kulkeva. Mitä tahdot saavuttaa, vain sen menettäneenä. Liian kaukaista, liian hyvää unta, et koskaan kosketa, pelkkinä sanoina viliset minulta. Soitan, etkä kuule, soitan yli soiden, etkä puilta metsän huminaa kuule. Ja vaikka tulisit, en voisi jatkaa näin, en ole nytkään, enkä sitkään, koskaan, selvinpäin.

Lisää viiniä, virrat huutaa, vesistä ravut,hauet kampelat. Unohda lohi, pauhaava virta, tykkäät enemmän kun sydämmessäs on pirta. Loputon säe, yhteinen päätös, ajatus, teot on yhteinen säätö.

Sekavaa, eikä sittenkään. Avautukoon vain, ovet, ikkunain alla silmät loistaa. Kuule, laulausi laulan, omani viattoman. Et tunnista sointua sen, synkkä on mieli, murha mielessä syrjään hakeutuen. En anna enää vertani maistaa, lihaani pannulla paistaa. Katso, on otsa niin kirkastunut sen, sormet nopeammat kuin hampaat vampyyrien. Ette koskaan kiinni saa, nopeita sukeltamaan. Huomasin, on pohjamudissa tahmea taivaltaa. Yöllä ylös kun katson, en koskaan sua täytenä nähdä saa.

Vielä tunne se, hetki mennyt, eilinen. Suhun tarrauduin kiinni kuin olisit yksi oljenkorsista viimeinen, elonkerjuulla pauhaan, vain rakkauta vaatien.

Vaan mitä sain, oli muuta kuin pyysin. Tanssiin tähtien, hetken lämmössä loikoilla sain. Olin viimeinen sen, verenimijä viikinkimäisen, herra Erickin tiesi ikänsäedestä, ettei kukaan voisi kampata, voimillansa- kuten bill jo teki sen. Nosta tähtiin mut Jei, katseen katoavan näin, sairaalasänky ja äiti niin katkera, otti omaksi, muttei älyä jakoja. Anna anteeksi, antakaa. Vavoiksi valusi, pohjilla elämän luovutin. Viekää pois, heikko ruumini kadota vois, mieleni puhtaani valoon, jos sois. Suuri aurinko - se paneli, joka päättää mein päivistä, anelin. Antakaa anteeksi, suuri suosio soi, virittäkää virtenne, viel sielunne soi. Isänne tähden, antakaa anteeksi, ilman lupaanne emme valoa tois. Antaa anteeksi. Kuolema sois, viel veremme virtaava ois, oi, anna anteeksi pyhä jos ois, kerran silmiesi palata sois.

Koskematta tuolla puolen, hymyilen -koskemattomuuden tuolla puolen. Virneeni kadotkoon pois. Hyväilysi vastaanottaa haluaisin, täältäkin ,onnelasta pois. Tule, tarraudu minuun kiinni, kansikuvana kiiltoon, anteeksi nyt vai, sen omia haluaisin. Eläämääni tarrautuisin. En mitään kumempaa kaivata vois. Sana sieltä, sana täältä, ilman sinua tunnun katoavan maan päältä. Bittien haalistua bottien varjoon. Anna anteeksi, jäällä, meidät taisin itse kadottaa täältä. Onnelan syvästä hekumasta, kesänlopun tuntumasta. Kaivaiduin alle hirsien, näen yli ajan, paikan, kaiken sen epäoleellisen. Olet mitä haluan yöt läpeensä uneksien, eikä minkään sovi tulla, esteeksi, hidasteeksi, ainkaikkisen.

Viimeksi kirjottaessani tahdoin lähelle ja liki. Kuolema kuuli minut taas. Haistoi kookoksen katoksen alla. Euran infopisteen edessä. Kahdeksatta tuntia autossa tuijottamassa lokkien kansoittamaa peltoa. Vituttaa niin ettei veri kierrä, ahdistaa niin ettei suonet kestä. Virtaus purkautuu harmaaseen solukkoon, kovettuu kerätäkseen paineen uudestaan. Enemmän, kutsu kudosnesteet, korjaa itsesi. Hätäleikkauksesta Tyksistä herätessä ei osaa ihminen enää puhua, omaiset käyttäytyy omituisesti. Käsi ei nouse, eikä kukaan kerro mitä kävi. Myittekö ajatukseni? Ostiko joku hypotalamuksen? Kieltämättä alkaa tuntua siltä, että osastonhoitajakin on skientologi, kertoo että tämä tästä vielä. Miten? Jos tämä tästä, niin miten sitten? Kun ei tunne mitään, ois kiva tietää miten sitten tehdään. Odotellaan vaan. Kaikki muutkin odottelevat vaan, tuntoaistin paluuta. Että joku kertois miten. Ettei tarttis olla tekevinään millon mitäkin kun tietäis mitä milloinkin tehdä.
Luonto kertoo, pakollinen osastollejoutuvien liike, osoitus omasta tahdosta, repiä irti nenämahaletkutkin. Nieleminen onneksi taas luonaa, muttei hoitajan tarvitsisi runkata koko yövuoroa.

Auttakaa-ajatus kaikuu neurologianosastolla. Mutta huutoja on niin montaa, etten tiedä mihin rynnätä. En saa kuvasta otetta.

Se ettei vereni kelpaa enää edes itselleni on pienimpiä murheista. Helpottavaa. Tuuli mumisee suhinasta manausta, en tajua miten senkin voi olla kuulematta. Isoäidin päiväkäsy. Uidaan niin kauas kun jaksetaan. Kylmä tarttukoon suoniin ja vetäköön ahti biomassaa sisuksiinsa. EI! VITTU! EI! Vitut. Kuolema on kun mikäkin ruskeasilmäinen turkkilainen vahvoilla käsivarsillaan. Ja ihan hillittömät pallit. Pokkaa löytyy, ainakin. Kehtaa puhua niin kovaa, ettei kuule missään mitään hyvää, halaa ja peittää allensa kaiken sen metsien huolettomuuden, maalaismaisemien yllätyksen. Älä jaa kortteja vielä. Gagalla on naama pokerilla ja koko homma taitaa olla kusetusta.

Tuli kesä hyytävä talven jälkeen. Piti loimottaa arska. Patsastella paisteissa. Hukkua hyväilyihin. Rakastaa kaikkia. En osannu. Ei pysty kärtsäämään lihaa. Istuin juhannuksessa ja päätin itsekseni, että hyvinhän tässä käy. Otetaan elämää kädestä ja vähän tanssitaan. Aikaakin kerran on. Ja ei ole. Ja juur siks tuntuu, että pitäis vaan jorailla. Tanssi on hidasta, rytmitöntä vellomista auringon pilkusta toiseen. Yhtä purkausta, päivien kaasukaaos valtateillä. Aika on ainoa joka etenee. Kuolemaantuomitut hilluvat kalteriensa takana. Autokauppiailta uusitaan aidat. Hetki täyttä vapautta onkin vain tyhjiö ennen täyttymystä. Fasismi-fanius on suurinta muotia. Itkettää koko ihmisrotu.

Etenen kissapedoilla, ajan idiootin jaguaaria ja ihmittelen, miksi se on sininen mustan sijaan, miksi pantterin mopo on violetti -mustan sijaan. Miten haukanpesän murkinat on yhtä luonnottoman luokatonta paskaa kuin aakkosparkin sämpylät. Korputkin piti teidän nostattaa hiivalla. Ja vähän sen jälkeen, huomattiin, että evoluutiolle annettiin turbokyytiä. Yksisoluisista hiivasienistä kehittyi kahdessa kuukaudessa monisoluisia ryppäitä. Eli hyppäys yksisoluisista monisoluisiin eliöihin onkin saattanut tapahtua paljon oletettua nopeammin, ehkä vain 60 päivässä. Mitä vittua me nyt tehdään? Ollaan oltu väärän oletuksen valossa koko kehityshistoria. Menee monta sukupolvea, ennenkuin uusi tieto muuttuu itsestäänselväksi oletusteoriaksi ja miljardin vuoden päästä, silloisessa vegasissa, joka nykyäänkin on, mutta siirryttyään mannerlaattoineen brasilian sisäosiin. Joku levillä näkönsä parantanut vara-jeesus näkee ennenaikojen jokien kauniit loppumetrit. Suistot luolamaalauksien seinällä on ainakin miljarivuotta vanhoja, eikä se olekaan ajanjaksoja säikeissä. Nigerian suisto oli joskus olemassa. Tonavan suisto helli rakastavaisia joka haaroissa. En voi antaa vielä periksikään. Kun en voi.

Ehkä ei mun mieleen ole tarpeeksi haaroja kähmiä. Ei tule musta suistoa, ei kuuluisaa suurta katoavaa jokea. Tai sit ei oo oikeita maaperiä. Valun kallioilta meriin kun en tahdo tarrautua vääriin juuriin.

Tein vihdoin sen mikä olis pitänyt ymmärtää jo aikaisemmin. Tarrautuminen välitilaan on aivan liian helppoa. Uudet projektit niin kunnianhimoisia, että ehkä nyt se perse sit ei enää kestä. Mutta pakkohan tässä on jotain taas viritellä. Loppuiäksi projekteja kävi miten kävi. Navigointi löytyy omasta päästä, enkä usein ole sortunut hotellien uusiin testamentteihin. Ehkä läpällä. Näköjään kotijääkaappiinkin voi ostaa ruokatarvikkeita, ja näin, parhaimmissa skenaarioissa, että kaiken voisi tehdä itse. Jos ei mitään muuta kerran voi omia, niin omin itseni sitten. Enää ei kelpaa mikään. Ei ole kelvannutkaan, mutta lähellä käytiin. Hesen luukulla mietin pitkään. Mut se on niin väärin, et ei.

Skannattu kansakunta. Miljardipopulaatio tallentuneena iiristietokantaan. Hiitti on niin valtava, että on pakko kaivertaa korkeimmat apuun jäähdytyksen takaamiseksi, ettei koko paska leviä käteen. Unelmoin siitäkin joskus, että pääsis muuttamaan Intiaan. Se on jotenkin kaukaista se. Jo. Vähän enää tekee mieli edes matkata sinne. Jotenkin, olisin halunnut matkata Intiaan 1700-luvulla. Mut ei Finnairista ole siihenkään. Mekaanikotkin on pakistanilaisia, joille palkka on vain plussaa siitä ettei henki lähde. Osa osaa todella olla tyytyväisiä vähään ja se vanha viisaus raha menee rahan luo lienee ahneen keksimä oikeutus varastaa kaikilta muiltakin hengitettävä happi. Että sodat olis ratkottavissa. Edelleenkään naiveinkaan minusta ei näe sotimista vaihtoehtona, mutta minulle kaikki rakkaat tuntuu antaneen äänensä järjen valossa ja johtoon onkin valikoitunut WW3:n suuret valiokunnat.
Istun vieläkin väärissä hoveissa ja koitain osoittaa Afganistanin Iranin naapurimaaksi. Ja Naton olevan munaton instanssi tekemään mitään radikaalia rauhanajan saamiseksi maanpäälle. Kuihtukoon, siinä missä suomen rikosseuraamuslaitos ontuu näkymättömänä kummituksena entisajan oikeuslaitoksen toimeenpanijana,oikeudessa itsesään panee ihan uudet lait. Ja paha yksin on tuomari ja lautakunta.

Hyvä yksin on Voima ja Kunnia.

Jos taas keräis aikojen teemalle sopivasti kimpsunsa ja kampsunsa ja muutais johonkin toisaalle, enemmän yksin, isommalle tontille. Mahtumaan viljelemään tomaattini rauhassa. Syömään suklaitani syysöissä. Keittämään teeni talvi-iltoina. Kunnostamaan hirsivanhustani, ja itseäni, uuteen loistoon tai viimeiseen paloon.



Uuden kodin pihamaalta. <3

kirjoitinkin jo viikko sitten. Murusta piti päästää irti sinä yönä. Kaulapannan lisäksi näköjään se tekstikin on kadonnut. Hyvä niin. En muista siitä muuta kuin, etten tahtois päästää irti. Ku oon tämne. Mnää.

Herkistyn nykyään niin helpolla. Tai aina oon ollu helposti hellyyntyvä. Vahvakin vaan ku joku näkee. Voimaeläinten määrä laskee, enkä jaksais nousta suosta. Toisena päivänä haluaisin maata yksin pimeydessä ja seitsemäntenä patsastella paratiiseissa parhaiden kanssa. Sen siitä saa kun antaa brutuksen valita kohtalonsa. Olla onneton ja nähdä elon kuolevan ympäriltä. Sekavaa. olen vieläkin matkalla, pelkästään parempaan. Nukun jo niin paljon, etten muista mikä oli unta ja mikä totta. Joku sääli mua unessa tai todellisuudessa,ehkä molemissa, kohtaloani, mitä kaikkea, mitä en itse edes enää muista, on joutunut sivusta katselemaan, miten puoli maailmaa onkaan pumpulissa. Helpoissa veloissa sielujensa helvetillisessä vankilassa. Mulla lienee pää eniten pumpulissa tai pyhässä skumpassa. Pahaa oloa ei enää olekaan. On vaan infernaalista tuskaa tai parasta. Oma valintahan se on. Siinä mielessä olivat kai oikeassa, että olen pahanilmanlintu. Aina paikalla kun poistutaan ruumista. Ja minä itse elämäni diktaattorina maan vankina. Morisette laulais näöstä ironian uuden karaokehitin. Itsensä surkuttelu ei onnistu kunnolla, pakko vaan antaa senkin olla.

Olen jo alkanut epäilemään ettei vahvuusnaamioni pidäkään kun perheestä voivotellaan suurella äänellä.
Sama perhe juhlii äitienpäivää päivän etukäteen ja mulla on suruaika, saatana. Mut ei, mä käyn hakemassa Alvinin ja pikkuoravat. Karkkeja tasapäisyyksien palkinnonjaossa ja peitän kasvoiltani sen, että meteli saa synpapsit paukkumaan. Mohikaanikin ilmaantui paikalle näyttämään suurille, että vesimeloni on herkuista parhain. Ja että kävely ilman tukea onnistuu. Hyvä täti! Hyvin on lapset ja aikuiset aivosullottu pumpulipulloon,enkä mahda itselleni mitään. Välillä istun iltapäivänauringon paahtaessa aivosuoniani ennennäkemättömän laajentuneiksi ja toivon kaiken lapsille ja ympärillä oleville jaossa olevan pahan itselleni. Ettei kenenkään muun tarttis. Ettei ne muistais, miltä tuntuu kun sattuu. Täti unohti unissaankin kivuttoman olotilan. Ettei niille tulis pipejä pään osuessa sohvapöydännurkkaan, että olis omista elinvuosistani pois pienimpien itkut. Ihan kun voisin loputtomiin varjella. Enkä voi. Vähiten itseäni.

Joku varajeesus-syndrooma vanhoilla päivilläni.
Jakaa hedelmästä heikoimille ja veden viiniksi rentouttamaan. Omat kipuni musteeksi iholle, piikit arvista läpi ja koru sisään. Hämään eniten omaa peilikuvaani. Kadonneet pakkomielteet ja usvanmetsän karkulaisiksi nimetyt aatteet. Vähän päälle pakanalliset vaatteet. Aikakoneella taaksepäinmentyä mentäis päin mäntyä. Kuuntelisivat mitä sanon, eivätkä koittaisi tulkita. Inhimillinen tulkinta tuntuu aina kärsivän rikkinäisen puhelimen särö-efektistä, joka saa sanoman sisällön muuttamaan muotoaan. Eli ei nokkosta jalkakylpyyn, vaan vereksi suoniin. Punasoiluiksi elämää kantamaan. Omatkin on vielä poimimatta.
Ihmisapinat oppivat parhaiten matkimalla. Oma kantapää verestämällä. Ei voi kolmijalkainen kettu mustana orina nelistää.

Jokainen sentti minusta kaipaa kosketusta. Pehmentävää energiaa, olla sulaa vahaa. Kenempä ei. Mutta kevään hiirenkorvien muuttuessa rottapalaksi lasikuutioon sitä tuntee kasvanutta halua olla lähellä ja liki. Omia aikaa ja lihaa. Herkutella hurmiolla. Ottaa osaa kaupantekoon. Rakkaus ja henki, kaikki on myytävänä. Kissan silmän kaltainen, ruumiista poistunut nukkuessaan. Lasipallon tuiskeessa jonkun muun kirjahylyllä. Hermoilee kun palaa. Suurimmat liekit merenrantojen kallioilla. Olla koko heinäkuu tuuliajolla. Taiteilijanlomalla. Jonkun muun ajasta pois, itse auringonvalo varaten.
Oma valinta, jälleen vaan.

En osaa jättää mummiakaan muiden murheeksi, vaikka tiedän sen olevan väistämätöntä. Nyt jo kaduttaa. Mä tiedän miten tää menee. Ja olen tainnut vaan pahentaa asioita. Tai mikä nyt ikinä on parempi ja kelle. Yhteiskunnallisesti ois ollu varmaan hienoa tukea jo vuosikausia hyvää suhdetta lääketeollisuuteen, kohta siihen on tartuttava, jos en meinaa itseäni tässä samalla uhrata. Tekis niin mieli.
Itsestään tässä on kunkin tosin vastattava. Sairauksien vitsauksista huolimatta jaksettava, parannuttava, kestettävä. Ja hyvinhän se menee. Paremmin. Mäkin syön hiirenkorvia. Juon uutejuomiani. Uskon itseäni. Menen muksumassiin koroissani, naureskelen nahoissani ja palelen sisuksissani. Pidän huolta heikoimmistani, itsestäni varsinkin, rakastan estottomasti. Anna kaikille luvan nauttia elämästä ja unohtaa velvollisuutensa. Olla välittämättä materiasta. Ostan sen saatanan mustan pantterin, vaikkei olis varaakaan, enkä jaksa sitä edes enää kantaa. Olisin itsekin sen valinnut sieltä kaiken muovipaskan keskeltä, ylähyllyltä. Syötän italialaista vähä-lisäaineista jäätelöä isänmaankunnioittamisen hengessä, soluissa on tulevaisuus, dna:sta historiAnoppi. Ei kukaan halua kuunnella, niin sanotusti, mutta nöyrtyä voimalinjoiksi haukan kohtaloksi.

Annan kaikille luvan ottaa ystävä syliinsä, nauttia olostaan ja lähteä aamuun käsikädessä. Pidetään nyyttikestit, mä ja meikä, laihaa verta tarjolla, jokainen vie palan mennessään. Kun annan. Rauhanneuvottelut maailmassa epäonnistuvat. Oravat tekevät hittibiisejä elokuvissa, pelastauduttuamme saarelle sen tulivuori purkautukoon. Löytyköön uudet horisontit, kulkeutukoon eliölajit. Ilman rakkautta ei ole elämää ja pelkällä pahalla viljelemme kuolemaa. Oma valinta.

Aurinko laskee jo, enkä ollut hereilläkään vielä. Tekis mieli mitä vaan, vaan ei taida visio kantaa. Taaskaan. Energia loppuu lattianrajaan. Tahto takaraivolle. Syyt vähenee ja suojatit kasvaa. Omilta viisaudenlehdiltä loppuu luettava, enkä vaan vieläkään yllä ylivertaiseen ninjaan- hyvin kauaskin siitä, vaikka hämärissä parhaiten näenkin. Uusia oppeja löytämään Kosketuksenkaipuusta eroon ja tiedän ettei enää ole syytä onnea jaella. Ajatuksia lukea tai iltoihin helpottua.
Elämän voitto on liplatusten laulusta omaäänensä kuulla.
Olla yhtä kaikki, vihdoin vaaleanpunaisena vesihöyrynä kasvoiksi ilmestyä. Siveetön punerrus kiihkoilijan poskipäillä. Mielensä raukeus kantasolujensa seinämillä. Kuolemankulttianarkisti, anna elämän aamun koittaa, auringon laskeutua suohon, tulla valoksi risukasoihin. Tuleksi tupiin, menetettyjen puiden hehkuun. Palaviksi hiiliksi fakiirin päkijäin alle, koroksi korkeimmaksi nenänvartta katsetta lasketella. Tekijäksi työhön, pitäväksi tuleen lämmön, näkeväksi yöhön.
Karvat langaksi nuttuun, lapasista lähteviksi.

Opin käyttämään note-a. Tarviis taas back-upata. En pysty siihen. En edes pystynyt muistamaan tätäkään taaskaan ja alkeellisimmatkin asiat näyttävät olevan yhtä kivisellä tiellä lintotornista itään. Saan vihdoin ne kanat. Tai kanalankin oikein. Niinku silläkään nyt enää olis väliä. Mut mä leikin niin hetken, että olis. Ei oo niin ankeeta sillon. Hetkittäin.

Suunnittelin suurella vaivalla kiven, vain saadakseni sähköpostia ettei se ole saatavilla satakuntaan. Suosittelivat muuta toimijaa. Pitäkööt vittu tunkkinsa. Pelimies ois siihen mailiin laittanu, et jos hinnasta sovitaan -- ei. Ei mulle edes toimiteta. Alkosta sai onneks viinejä. Kuten voi kaikesta päätellä. Kuka voi ja kuka ei. Onnistuin olemaan taas ankka, tai kännissä jopa vähän, ja tässä ic-galleriassa ei oo ees alkolukkoa. Onneks. Ois menny itsekritiikkimittarinoten kautta unholaan. Enkä mä nyt ihan kaikkia päiviä tahtois unohtaakkaan. Tätäkään.

Tarkoitus lieni hehkuttaa, että vähän lämpeni, mut ehdin kylmetä, ni siitä polttavimmasta hetkestä ehti kadota hehku jo. Tyypillistä mulle ja mun kynttilöille, hehkua loppuun. Molemmista päistä. Maassa maan tavalla. Auton ovi käy ja mä pelkään paljastuvani juopoks. Kai sitä ihminen nyt suruunsa. Kaikille tuleville suruille oon ottanu. Juhlinnan merkeissä tietenkin. Ja niin alas on vajottu, että Raymos maistuu niin hyvältä, että oikein kikatuttaa vieläkin. Piti taas nähdä kaikenmoisia vanhojakin tuttuja, mut itselleni tyypilliseen tapaan, pakenin pitämään omaa kivaa ja omat pileet. Vähän taas ehkä tassusta oli lähdössä. JA en kestä.

Kyllä sitä tulee miettineeksi kenen ihossa elääkään. Jotain menee tosi pieleen ja väärin. Jatkuvasti. Kyllä ihmisen nyt itseään pitäisi kestää. Mä en vaan. Ja kaikki päätyy kaikkien kidutukseen, kuolemaan ja kadotukseen. Kivat näyt kesää vasten. Vois vaikka mielikuvitella auringon ja meren, lokit kalastavan ulapalla poutapilvenvarjosta. Suolaveden ja auringon kuivattama sammal piilottaa katalan laboranttinsa ja tikun tirskauttama veripisara muistuttaa kaikesta pahasta. Sikisi pyhästä hengestä.

Nyt juhlitaan tulevia jättikurpitsoita. Sirkus Finlandian kiertuetta. Sitäkin, että 10 vuotta voi kulkea, täysin suotta. Joko karkaisin Marokkoon jalkavaimoks. The first lady. Van Damme kuvaa nykyään ihan muualla. Jolie menee naimisiin. Lasketaan liput puolitankoon. Myöhästyin junasta, suunnitelmat kuoli.

Loppuelämäni kliseinen ensimmäinen päivä, enkä mä suostu tähän. Ei mua riepotella sinne ja tänne. Eikä uskotella, että parempi niin. Mun on paras näin. Pieni jännitys tekee ihmiselle ihan hyvää. Ei mun ruumis ole mikään heittopussi. Ja testilaboratorio. Katotaan miten käy. Mä katson miten käy. Ja mä tiedän miten käy. Ei mulle käy mikä vaan. Välillä toki muistan itsekuseskella, mut ei enää julkisesti niin. Ku siitä saa sakkoa. Yhteiskunnalle pitäis voida antaa joku uhkasakko pahoinvoinnin aiheuttamisesta. Jos väittää olevansa hyvinvointi valtio, voin kertoa miten voin hyvin. Nyt en voi. Enkä edess silti nujerru. Väitän. Voimaeläinten määrä on ihan järkyttävä.

Taas siinä pisteessä, että nyt jos koskaan voin tehdäkin mitä vaan. Tekijän kannalta mukavaa. Kaikki on ihan hyvin kun muistan mikä auttaa ja mikä pahentaa. Itsemääräämisoikeuteni luovutin yliminälle etten sotke elämäämme enempää olemalla oma itseni. Keräännyin kun elohope kannustamalla. Uudestaan ja uudestaan. Teletapin ihmemaa. Ra2 myytiin huutokaupasta ja tuhkimolla kengistä kohta kipeä paikka. Lisää vaan kaikkea, mulle varsinkin. Ei kai tätäkään ikuisuuksia, mut toivottavasti pidempiä jaksoja.

Olennaiset taas unohtu. Eikä siinä. Itseltäni mä kaiken riistän. Ja hyvä niin. Tietynlainen minimalismi kaikessa paitsi ihan kaikessa on vaan sopivinta. Juomisenkin lopetan heti huomenna. Ja tässä kuussa poljen hanurin taas kuntoon. Uuden vuosineljänneksen lupauksia.

Huomenna, tai siis tarkemmin 5 tunnin päästä pitäis pysytellä tarakalla. Heiluttaa kakaroille ja päästää pikku-antti oikean moottoripyörän taa. Äiti tarjoaa simat ja munkit ihmisjoukossa ja siitä vaan täytyy kieltäytyä. En kestä simoja ja munkkeja. Illan kavaljeeri tuo mosrey ja cardibac takaavat sen, että jossen en nyt toimi saattaa olla etten tarakan lisäksi ole edes hereillä vaadittavassa ajassa. Nahkasortsit on hukassa ja valkoisissa sukissa jäätävä silmäpako. Sokeat jalat vie. Tai tulee suunnitelmiin muutos. Pysyttelen pantterina pystyssä, nukun hetken ja teen puolet siitä mitä lupasin. Ja varsinkin sen hanurin.

Oikeasti viimeinen lasi, tupakka. Kuolema pois radiosta soimasta. Haluan vaan sitä yhtä mitä näillä kikkailuilla ei koskaan voi saada. Ja kikkailen vaan kun on niin kiva kikkalaikkin vaan. Ei tarvi ajatella. Ei tuntea. Ei nähdä, eikä kokea. Mä olen lomalla sun luomuksesta ja palaan ajoissa.

Täytyy keräillä punasoluja. Kasaanvaan vaikkei kartukkaan. Parannan itseni pahasta. En itke koskaan rahasta, enkä toisten veloista. Palkkansa saa koko kansakunta.olin mä sitä mieltä tai en. Polttakaa vaan kun ette saippuakaan osaa valmistaa. Mullon on jonkun muun muistoja päässä, jonkun toisen ajatukset tulevasta säästä.

Voitin koko elämän, enemmän, itseni. Ja kun vieruspaikkakin täyttyis, kyltyis sekin puoli minusta.

Lilli! Ei lilliäeieiei. Eikun joopas.
Ei oo mulla Lilliäkään enää. :(
Tuntuu elämän sijasta tylyltä countdownilta.

Täytyy niittää vaikka mä seisoisin päälläni ja näännyttäisin itseni. Vereni ei kelpaa ja sitä juuri tarvittaisiin. Kuolema on selkeästi mies. Vain miehillä on kyky olla jättämättä minua rauhaan tai kyky todella poistaa keskuudesta. Tai sit teen tästä turhan mies-agstin, mutta viikateMIES jotenkin on unissakin vilissyt tämän tästä. JAjaja juuri näinkin unta. Kaikki pitää olla tajuamassa, enkä ymmärrä tai edes halua ymmärtää nyt juuri mitään.

Tahtoisin nimenomaa olla ymmärtämättä. Miksei se vois käydä?

Alan käsittää kun rautalangasta väännetään. Jätän vähemmälle. Nyt voisit lakata sen piinaamiseni ja kiusata vaikka Lauri Tähkää. Tai sit voisin syödä enemmän, ehkä vain. Ja liikkuakkin ja kestää taas niinkuin Mies. Eikun Nainen.

Where did my magic go?

Paskaa vaan sataa, BRING IT ON.

Piti vaihtaa kanavia ja hyvä, että niin teinkin. Joo. Ohita mainos, vittu. Päiväkirja -ei blogi. En tiedä mitä valita, ei naamalla. Jostain takaa. Aloita. Viemärin valitsen ja sinne jumiin jään.

No eivaan. Vitsivitsi. Alennuin, mut haittaakse? Jes! LEena voitti. Vitun hyvä hahmo se Jaska. Saariluoma. Kin. Töitä. Heh. Ei olis kukaan musta uskonut, mä itse vähiten jaksanu. Mut oikeastaan tosi hyvä näinkin nyt sitten. Hirtto ei suinkaan ole löysällä, mut kaikkeahan tässä nielee sujuvasti. Lieneekö syykin siirtyä leväkuurille. IsiK toimii villisti ja ai mitä ihminen saakaan aikaan. Messusin ääneni. Ja pitäis koko maaliskuu taas olla on the road. Väsyttäis jo valmiiksi. Onneks kaikki työ tuntuu sujuvan. En mainitse maniaa, kun kaikki tuntee manian, mut mania ei ketään. Ei se anna armoa, vaan tarmoa. Mun pitää, ja voin ja pystyn ja ilokseni kaikki kääntyy paremmin. Joohan jookos, juottakaa nyt neidille kookos!

KAikkea hyvää pitää malttaa odottaa, paskaa saa pyytämättäkin. Oppiläksyelämästä, kasva kehity ja irstaile! Voisin kirjoittaa itselleni jo sen lakikirjan kun lähtee niin herkästi lapasesta. Miten voikaan vaan ihminen nauttia elämästä. Kohta on laitonta kaikki kiva, ehkä baarissaolokin aamuun, ikävää, ei kukaan kestä pakkasessa torin aamukahveille asti. Ehkä kesällä. Jos leijonsit on paistamassa muurinrasvalettujaan. "Namnam". Joo ja kermavaahtoa kans. Mitä sitten? No sitä, että iskostuu ikävinä kuvina sekin päähän, että tämä rakas isänmaani kaikki muut paitsi minä haluaa kiduttaa mummin kuoliaaksi ja minut on valit katsomaan tämä näytelmä kädestäpitäen. Ei oo reilua ei. Mut kai se täytyy sit näin mennä. Kaikki muut ovat menettäneet järkensä. Jonkun pitää järjestellä paperit ja hoitolaput ja muistuttaa ihmisiä hoitamaan omansa ja kehottaa.ehkä nauttimaan elämästä..ja elämään niin ja näin .jajaja..niin en enenen voi. Ehkä Estelle tekee sen.

Mun on pakko päästä tästä pelistä pois. Hyppään ohi laudan. Häviän shakin tahallani ihan vaan -et se vitun peli loppuiskin joskus! Ehkä mä tosiaan tahtoisin itse jo sinne pulloon, minne rakkaita sullon. Tai ainakin muuttaa perinteisen romanttisesti sydänmailleni. Tämä helvettikin tuntuu puulta kun osaa olevinaan suhtautua kaikkeen niin hyvin. Yöhikoilut johtuu enemmän kai tiedossa tulevasta kuin lievästä elämänhumalasta. Tai oon väsyny oikeesti ja pitäis levätä ennenku oon taas off. Limbosta päivää, meikäläinen, ymärikäydään ja yhteen tullaan.

Ja kun en tahtois kun yhteen vaan tulla.

Kai se on kevättä kohti, kettu pohti, aurasi lunta postilaatikkoja kohti. Eikai. En oo ihan nilkissä vielä. Piti jotain muistaakin, Niin. Matiaksen synttärithän, voi mohikaanisein, mitäs onkaan tulollaan. Kuvia kone pullollaan. <3

banaani ja vesi tappeli,

vesi voitti

JESta(a)s sentään mikä elämä!

Kaikkea kanssa. Alkaa se ote taas löytymään, ja vaikka luovuttamisen kanssa jo hekumoinkin, tänään älyttyäni, tanne saakka asti sittenkin selvittyäni, miten ylpeänä tämänkin muistan. Uponnut Titanic-elämäefekti. Sununtaina salissa soitin.



Synkäksi silti veti ne itsemurhat. Toinen puhuu taukoamatta ja toinen sitten toteuttaa. Parantelijan sydänveret jäätyy. Imeydyn kuiviin. Mutta, hahaa! Koska olen Nero ja tiedän kaikenelämänlähteen tämätämä tankkaussessioinninkylpemishurskastelu kyllä maittaa. Aijaijai. En voi kun elää.Tuli mitä tuli. Tänpäiväisistä siperianninja-treeneistä selvittyäni tajusin vasta kuinka rikkipoikki olenkaan. Ja miten hyvä näin huonosta onkaan nollata ja rakentua. Jee.

Onneks suunnittelu on kivaa, ja vaikka jokseenkin kaikki täysin vituiksi menisikin, jotain aina jää. Ja näillä nytkin sit vaan. Mun pitää vaan muistaa vielä focustaa ja tää tästä valosammaks muuttuu. Ehkä ei taaskaan sais nuolla ennenku..mut jos tämänkin vielä loppuun asti kestän ja kestän tietenkin, ei paljon pahempaa voikkaan tulla ja millään ei taaskaan ole väliä. Ja kaikella kuitenkin tietysti on.

Olenkin vain heijastus omista peloistani ja pelottelen itseäni itselläni. Enkä tietenkään huomaa, että oikeastaan en pelkää itseäni, vaan niitä muita, joita pelottelen itselläni. Tai oikeastan pelkään, että pelotteluni pelottaa. Ja en pelkää. Ja sama se. Se pitäis aina muistaa.

KorruptioMaahisten d-vitskukuuri -valosta varjoon vai varjosta valoon?



Ja aamukampa. Ellen kual.



Ihme kännykkäkamerasaastottamista. Jos vaikka taistelutoverini virneestä muistaisin sen olennaisen.

Kaikki kai lähti taas siitä kun ulkoilutin itseäni. Tähän on taas tultu -ja miten nopealla syklillä. Ajatuskin yliminästä minun minästä tässä ja Leo tekee niinpäniin -ninjat. Voi kai sitä tosissaan sekasinkin olla.

Hahaah.

Ja niin, siellä metsissä lenkeillä mä mietin saiko kettu jäneksestä evästä. Pääsikö pupu karkuun. Oih! Naapurin kissan on kettu ajanut puuhun. Ei ilveksiä missään. Etin ja etin. Hirvetkin löysin. Olivat kaataneet niin paljon, et menin hukkaan. Mikon mummon talolle. Oli tullut jäitäkin, huomasin mulppaavani kaislikossa. Sepä se, vallanmainio pakotie. Kieltämättä ajattelin pakaroitani poukkoillessani viisvuotisella avolla. Olin saada sydärin kun tajusin, ettei ole lintuja missään. Humina vaan, tottakai kaivoin kameran.

En saa mitään enää takas. Sekasin kun seinäkello, mieli kirkkaampi kuin koskaan milloinkaan. Lihallisesti niin konkreettisesti jumissa, että panikoiduin kun tajusin, etten saa edes ikkunaa auki. Täältä on päästävä pois. En vaan saa henkeä. Selkärankaa riipii ja sisäelimiä vihloo. Se kuolemaa kylvää. Jotenkin tylyä nyt olla näillä main ja tietää mitä tapahtuu kun oon tästä pelistä pois. Vituttaa oikein. Hyvää motivaatiota hapatreeneihin. Astetta munakkaammat ovistopparit meijän rouva alzheimerilla, meikäläisen käsipainot. Hetken jo toivoin, et Jehovat ois jääneet pidemmäks aikaa. Mä pelkissä sukkahousu-paita-pyjämissani- tukka naamal ja mummolla valuu käsivarresta veri samalla kun se kokkailee pullia, mistä loppupeleissä tulikin kelpo kääretorttu. Ettei pelkkää rämpimistä. Tuli lumi, tein lyhdynkin. Ja kaivannut olen. Voi taivas. Katoin varestakin kateellisena, eikä muu kuin vapaus ollut mielessä. Ei se kiveltä hyppääminen mitä huikeeta benji-efektiä aikaansaa, mutta puusta tippuminen auttaa. Onneksei kukaan nähny.

Ois kyl kiva kun ton vanhimman elämällä ois arvoa jonkun muunkin silmissä kuin mun. Tuntuu jotenkin pahalta ajatella, että ihminen, joka jotakuinkin kaikin voiminensa on melkoisen lauman saanut ylenpalttisen hyvinvoivaksi elämään ei voi sit edes tulla pitämään seuraa. Et on vuodesta toiseen niin kiire elää sitä ylenpalttista elämäänsä, et ei voi kiinnostaa. Ja mitä kaikkea täällä ois kaikille. Jotain ihan muuta. Tunti päivässäkin antais perspektiiviä jeesustella olkkarin valkosilta nahkasovilta pitkonsa takaa. Tai sit oon joku täysin vinksahtanut luonne. Musta on jotenkin pahaa väittää välittävänsä jostakin, jos ei koskaan sit yhtään mitään välitä. Tai se välittäminen on lähinnä välinpitämättömyyttä kaikkea millä on oikeasti merkitystä kohtaa. Miksi. Ja jos ei kerran välitä. Ni antais olla rauhassa. Ihan kokonaan sit olla rauhassa. Mut ei. Tuntuu pelottavan lähellä pyörivän sellainen tosi kaukainen flippailu-efekti, että pakkohan sitä tietty on taas miettiä, että jos se olenkin minä. Mut en oo.

Ei siitä keskustella.Tai sitä mietitä. Ei ei ei. Päinvastoin. Kadotan kaiken jos kyseenalaistan itseäni. Ei ihan niin pohjalle vajottais. Vaikka sekin meillä kävi mielessä. Nojailtiin saunan pesän luukkuun ja vedettiin iltaröökit. Minänminäminä. Totuutta pakoilemassa. Öljypannun lohdullinen hörähtely. Tosta se koko maailma sit kostuu ja mä kikattelen miten sitä poltellaan pannussa kun mitkäkin sikaporvarit. Sähkö tulee metsänyli näkyvistä piipuista ja kaikesta tästä ollaan ylpeitä. Maksoi mitä maksoi.
Koitin mä tietysti keskustella vaihtoehdoista, mut lähinnä itseäni huvittaakseni. Onhan kissakin ulkona oleva koer ja korppu kaihiselle koiralle syötäväksi kelpaavaa. Ei tule lamppuun valo auringosta. Pitääkö tässä nyt sitten valita pimeys ja elämä tai valo ja kuolema? Ihan kiva kortin nostin. Vittu.

Tahtoisin sänkyyni miehen. Ja olen kuin vanhapiika kamarissa. Kissoja, kirjoja, epäseksikästä menoa. Mä kuolen itse tänne. Henkisesti. Tahtoisin uhrailla itseäni ihan muualla, mut en malttais tällä hinnalla. Mut ehkä tämäkin kiemura ratkeaa sillä totuudella, mitä vielä pystyy pakoilemaan. Ja taas ei jää käteen kun hyvinmuodostuneen pakarat. Jipii!

Jonkinlainen purkaus on odotettavissa, tämä jumi, unen_omainen syväjää murtuu pahoinpidellyn padonlailla, eikä siinä kisassa luonnonlait päde.

Tunne on vihdoin kenties se haetuinkin kaaos, jota ei malta nukkumalla pilata. Piipuissa pelailu ei kenties ole fiksuin tapa tehdä elämässään ratkaisuja, mutta ehkä hauskin ja lyhytnäköisin.
Vaan mitäpä sitten, eipä juuri yhtään mitään.

Myrskytuulien rutelemat lapsuusjoulujen irvikuvapyhät saatiin onneks pois alta lusittua ja varsinainen joulusydän löytyikin vasta uudesta vuodesta. Ehkä paikoin tuo jäisen mörököllin kanssa käydyt metsäretkiset päihdehölkät varjostivat varsinaista ilon manifestoitumaa omalta osaltani, mutta onneissani observoin.

Ehkä tosimaailmassa ns.Kotona ei kannattais inspiroitua julkisiin soitteluihin, kun se perus masentava "ei jumalauta" kajahtaa herkkän sielun syvimpiin holveihin. Eikun mä vähän vaan ,melodicaa---ei sitte. You are the one who was supposed to love Me no matter what. The Blood, Honour and brotehrhood. Voikohan kukaan koskaan saada liikaa tai edes tarpeeksi rakkautta? Lakkaan nostamasta ketään jalustalle, itseni yläpuolelle, ketään ja voin paremmin. Hullua tämä ihmisistä tykkääminenkin paikoin on.
Tietenkään kun ei Kaikki voi ihan paskoja olla, niin myönnettäköön, että yksi kolmesta saamastani levystä paransi tänään migreenini, yhtä vaan ihailin holtittoman sokeasti ja kolmannesta tajusin etten ookkaan ihan yksin. Ja jos oonki sokea ja hölmö, niin onnellinen sokea ja hölmö.

Niin paljon on vielä tekemättä, että tää kyllä(hän?!?!) tästä. Nytkin väärässä kaupungissa, väärässä seurassa, ja täydellisen väärään aikaan. Mut kalenteri sanoi näin, ja kalenteria pitää noudattaa, jos meinaa hengittää rahajumalan maailmassa, missä elinehtoja on yksi ja se on rahankuluttaminen, ja sitähän kuluu. Aukee ne jäät, eikä niitä onneks ole pakko katella.
Mut vituttaa vaan.

Oikeastaan se pähkinäpussin pohjasakka, eli parasta, todistaa vaan sen, että kaikilla ois potentiaalia olla parasta, ja tottakai se vituttaa kun ei saa vaan parasta. Ihan vaan on reteet vaateet. Mut jos mäkin pystyn siihen umpijäästä, ni eikö kaikki sitten? Tottakai, ja sitä ne ei kukaan tajua. Ihme dorkat.
Eikä kyllä nyt mun patoumia yhtään pura näiden samojen kehäpäätelmien pyörittely.

Ehkä pitäis kokeilla runoutta, kun kitaraa tahi syntikkaakaan ole, enkä näitä ympärilläolevissa bunkkereissa piileviä muita hirviöitä halua pelotella.
Aivopierumaa on kyllä niin saatanan kolkko, että pakko käydä inspiroitumassa:

ei auta ei.

-Tätä mä just tarkotin, jäätävää jäätymistä, mikä on ku ei lähe?
Joku sisänen demoni ohjaa laivan kurssia vituiks, tai mun pitäis sisäistää se ei-koskaan-niinku -juttu, mut yhä aina vaan onnistun tahtomattanikin pitämään pääni, että asioiden tulis mennä kuten niiden tulee mennä. Joka sekin sinänsä on vaan järjettömän mukanäppärä kehistä perinteisin, mut oikeastaan -kuten aina- niinpä niin. Oikeassahan sitä tietysti aina, mutta niin saatanan munaton, että tämä jää on beyond sen muumimörökölli-vertauksen -mikään ei pelasta -aina sattuu -mua varsinkin ja pessimismi on perseestä ja just siksi niin siistiä. Khuoh. Ois paratiisi meillä täällä näin MUT EI VÄKISIN. Pitäkää tunkkinne hasta-la-fäkin-vista vaan.

Ehkä kaikki taas tästä ratkeaa, ja mikä parasta, empähän oo koko universumissa yxixein. Lainaampas solidaarisuuksien nimissä maailman pienimunaisinta pääministeriä, Käteistä, että "FAN-TAS-TIS-TA! " Kirjaimellisestikin, hih ja hik.



Sen uuden vuoden suomen lämpimimmän sylinkin ikuisesti muistanen, vaikkei kenties kaikkien köysien salat koskaan selviä. Tai verisuonitukoksetkaan, on se ihminen vaan eläessään erinäköinen kuin kuolemaa tehdessään.

Tässä hetkessä parasta kaiken ongelmien ytimen tajuamista on sponttaanisti soittolistoilta yllättänyt portisheadin roads, jota en tietenkään taas ite tähän valinnut. Tämähän kaikki ratkeaa vain minulla ja kyllähän mää tietysti tästä kun tästäkin yöstä aamulla herään. Täyttä häkää unelmia kohti, koska eihän tässä muutakaan tekemistä ennen sitä. Hyvä me, eli mä ja meikä.

"Minä kätken sinun sanasi sydämeeni, etten tekisi syntiä sinua vastaan. Ps. 119: 11
Paimenet palasivat kiittäen ja ylistäen jumalaa kaikesta, minkä olivat kuulleet ja nähneet. LK2: 20"

--