IRC-Galleria

Joskus töissä ei vain voi olla kummeksumatta ihmisten pistämätöntä logiikkaa ja halua kysyä AINA ennen oman älykkyytensä ja päättelykykynsä haastamista. Kuka sanoikaan ettei ole olemassa tyhmiä kysymyksiä? Onhan.

"Ai saaks täst ottaa vai?" Hmm, annahan kun mietin nanosekunnin. Ei, se "OTA TÄSTÄ, OLE HYVÄ!"-lappu on siinä ihan vain hämäykseksi ja yleisen sekasorron sekä paranoian synnyttämiseksi.

"Missä se aerobic pidetään?" No, jos mä olisin sä, niin kokeilisin ekana tota ovea jossa lukee AEROBIC. Mutta voihan olla että olisin väärässä.

"Enkös mä tarvii ne *esittää mimiikan keinoin solariumlaseja*?" "Ne on siellä kopissa valmiina jo." "Mutta onko ne PUHTAAT?" "Nehän voi aina puhdistaa..." Nimenomaan. Odotahan kun a) aktivoin röntgenkatseeni ja b) otan takahuoneesta mikroskooppini. HALUATKO SÄ ETTÄ MÄ MENEN VIELÄ SOLEENKIN SUN PUOLESTAS???!


Miks ihmeessä kaupungilla törmää aina niihin ihmisiin, joita ei haluais nähdä? Eikä koskaan vahingossakaan niihin, jotka haluais nähdä?

Anna-lehden "Mistä naiset oikeasti puhuvat" on mun uusi suosikkipalsta. TJEU, se on tosielämää.

Mä olen oikeasti varma siitä, että ihmiset jakautuvat saaliisiin ja saalistajiin. Oman puolensa selvittäminen on yksinkertaista: pelkäätkö pimeää sisällä vai ulkona? Jos et tunne oloasi kotoisaksi ulkosalla pimeällä, olet saalis: et näe kyllin hyvin ympärillesi ja siksi pelkäät tulevasi yllätetyksi. Sisällä pimeässä taas koet olevasi turvassa. Jos taas pimeät sisätilat ahdistavat, olet saalistaja. Pimeä suljettu tila on yhtä kuin ansa, ulkona maailma on pelikenttäsi valon määrästä riippumatta. Arvatkaa kumpiin mä lukeudun...

Miten tulinkin taas kaivelleeksi mieleni pimeää puolta. Tänään sieltä löytyi läjä sanoja, joita en oikein voi sietää. Kas tässä:

- bilettää. Jotenkin ajatukset kiertyvät takaisin lukioaikoihin, jolloin tämä sana oli ihan käypää kommunikointia. Voisko ykskään sana maistua enempää makealle omenaviinille ja salmiakkikossulle? Oikein tuntee miten korkkarien pohjat maiskahtelevat irrotessaan tahmaisesta tanssilattiasta ja kajareista raikaa joku Neon 2 tai Dr. Alban.

- mamma / emäntä. Hei oikeesti. Kuinka alentavaa on se, että mies kutsuu tyttöystäväänsä / vaimoaan / jotain muuta naista kuin omaa äitiään mammaksi? Ja emäntä on sitten luku sinänsä. Mieleen tulee Iltalypsyn karjakko palmikoineen. "Mitäs mamma / emäntä?" "VITTUUKS TÄSSÄ, SINÄ RUMA PALIKKA!" Släpsläpsläpsläp.

- tisu. Kerta kaikkiaan. Se on tissi. Tai boobsi. Tai hinkki. Tai kannu. Tai kello. Tai bosa. Melonit, ryntäät, puskurit, ponttoonit. Ketunnokat, majavanhännät, tötteröt. Mutta tisu, come on.

- kaikku. Viekku, kaikku, sylkky. Mikään muu ei nypi mutta kaikku ei vain ole luonnollinen. Ei niin voi sanoa. Ällöttävää, hieno asia eli kainalossa oleminen menee ihan piloille tosta. En haluu kaikkuun. En tuu.

Oletteko koskaan miettineet, miksi kaikessa yleensä aina se, joka haluaa vähemmän, saa tahtonsa läpi? Eikö ole ihan yhtä suurta ihmisoikeuksien loukkausta, ettei saa sitä mitä kiihkeästi haluaa kuin se, että on pakko tehdä jotain? Ja miksi vahvemman muka pitää aina taipua osoittaakseen vahvuutensa? Reilu kerho kokoontuu.

Toinen asia mitä olen taas viime aikoina ihmetellyt, on eräs juttu jonka luin ehkä kymmenen vuotta sitten jostain kirjasta (saattoi olla Richard Bachin tuotantoa mutten mene vannomaan). Siinä luki kutakuinkin seuraavasti: eikö täydellinen pyyteettömyys ole täydellistä välinpitämättömyyttä? Niinpä. Kun aina ihannoidaan sitä, miten eläimet "rakastavat" emäntiään ja isäntiään: pyyteettömästi. Mutta toden totta, eikö se ole vähän piittaamatonta? Aikamme suurta ajattelijaklusteria, poikabändi Backstreet Boysia vapaasti siteeraten, aivan sama kuka sä olet ja mitä sä teet, kunhan vain rakastat mua. Tai siis tämähän valotti nyt sitä toista puolta, narsistista rakkauden kohteena paistattelua. Mutta sama käänteisesti: ei mua kiinnosta kuka sä olet tai mitä sä olet tehnyt, mä rakastan sua silti. Miks ihmeessä? Eikö tämä kohde tällöin olisi vaihdettavissa helposti kehen tahansa? Ja kuinka tavoiteltavaa sellainen sitten on?

Uuh. Nää tiistait tulee aina ihan puun takaa. Lupaan lakata olemasta vakava, ei käy laatuun näin terassinavajaisbilepäivänä.

Poets Of The Fallin Marko, ennen olit vaatimaton ja siksi niin ihana hupparipoppari, joka promokuvissakin katsoi ujosti sivuun. Eilen lavalle nousi käsittämättömän korni "rokkikukko" ylikireissä pillifarkuissaan ja taivutetuissa aurinkolaseissaan - kokonaisuuden kruunasi uskomattoman ruma valkaistu tukka, joka sai sinut näyttämään The Rasmuksen vanhalle logolle. Elkeesi olivat ylimielisen tähden: Lallintalolta on kuitenkin kovin pitkä matka Wembley Stadiumille. Välispiikkisi loukkasivat paitsi älykkyyttäni myös huumorintajuani, temppugallerian huipentuma oli saippukuplakonekivääri, jolla sohit naurettavan näköisenä ympäriinsä. Kaksi ainoaa ns. "hyvän tunnelman hetkeä" koin, kun olit (vahingossa kai) aito: vilkutit äidillesi ja vaikutuit, kun me kaikki yhdessä lauloimme Late Goodbyeta pitelemääsi mikrofoniin.

Peräänkuulutan nöyryyttä, herkkyyttä ja aitoutta.

Marko, kasvata itsellesi pallit ja ryhdy vasta sitten poseeraamaan.

nimim. Tuleva entinen fanisi(ko)?

Kyllä ihmiskeho voi olla kaunis. Jotenkin tää aurinko ja vaatteiden vähäisyys sai mut pohtimaan, mitkä kohdat kropassa on hienoimpia mun mielestä. Tässä saldo:

1. Niska, etenkin ne niskajänteet. Mitä pidempi ja ryhdikkäämpi, sitä jalompi.

2. Solisluut. Ne on vaan hienot, jotenkin musikaalisen näköset mun mielestä.

3. Se kohta, mikä on lonkkaluusta puoli kämmenenmittaa nivusiin päin. Siinä iho on kauhean sileää ja se lonkan harjanne erottuu hienosti.

4. Ojentajat. Haba on so last season ja paté.

5. Jalkaterät sillon kun ne on jännitettynä, siis varpaat ylöspäin. Hieno profiili.

Kuuntelin aamulla Bo Bicea ja mun alkoi tehdä kauheasti mieli Amerikkaan. Se on juuri sellasta kepeää autoradiobonjovia, jota pitää kuunnella highwaylla avoautossa täysillä. Missä ei tietenkään ole mitään järkeä, koska eihän avoautossa voi kuunnella musaa. Mutta mun haaveissa se menee juuri noin.

Käykö kenellekään muulle ikinä niin, että unen ja valveen rajamailla ihan selvästi tuntee asioita jotka ei mitenkään voi olla totta? Kuten esimerkiksi että tuntee sängyn keinahtavan kuin joku istuis sen laidalle vaikka on asunnossaan yksin? Tai että kuin joku kiskois peittoa pois sun päältä jalkopäästä käsin? Vähän pelottavaa...

Miksei mun prosemmaohjaaja näe, että mä olen oikeasti väärinymmärretty nero? Miksei se tajua, että tekstin imu ja mielenkiintoiset sanavalinnat ovat paljon tärkeämpiä kuin pilkun paikat? Miksei se ole yhtään kannustavampi? Miksei tää muka kelpaa tällaisena? Kuka väitti, että sen mielipiteet on yhtään oikeammat kuin vaikka mun?

Oikeasti kun ensi viikon keskiviikko koittaa, mä lupaan etten uhraa enää ajatustakaan koko typerälle työlle. Pitäköön tunkkinsa, perkele. Ihmekös ettei saa nainen nukuttua kun parenteesit ja modaaliset saada-verbit, puheaktiteoriat ja lausumansisäiset siis-partikkelit, keskeytykset ja päällekkäispuhunnat, osallistumiskehikot ja preferenssijäsennys, dialogipartikkelit ja itsekorjaukset vain viuhuu korvien välissä. Näkis edes mukavia unia...

Sitä paitsi eilinen winrar-elämys oli huomattavasti palkitsevampi kuin keskustelunanalyysi koskaan. Ehkä olis vaan pitänyt jatkaa tkt:llä.

Mun asunnosta saa hirveän vähällä vaivalla tee-se-itse -tropiikin: levittää vain pyykit kuivumaan ja odottaa auringon kääntymistä lounaaseen ja länteen. Jos elokuussakin paistaa tähän malliin, en kanna enää yhtään kaunaa Kelalle. Miksi lähteä merta edemmäs kalaan.

Tää päivä onkin sellainen. Mä olen vankina enkä pääse ikinä eteenpäin. Tästä lähin elän uudelleen päivän, jona tajusin ettei prosemma ole vielä lähellekään valmis. Päivän, jona raksaäijät katuporas meidän töitten yläpuolella niin että meinas oikeasti lähteä järki ja ymmärrys sekä kuulo. Päivän, jona ääntä ei meinannut lähteä laisinkaan.
Päiväni Rikki Hiirenä.

Ihmiset! "Parsaviikot" kirjoitetaan yhteen; "panini":in tulee yhteensä kaksi i:tä nominatiivissa; "welcome" kirjoitetaan yhdellä l:llä; "caffellatte" kirjoitetaan oikeasti noin; päivämääriin tulee yhteensä kaksi pistettä tyyliin 19.4. ja-niin-edelleen. Rankkaa olla täydellinen kun joutuu äidinkielensä lisäksi oikomaan vieraiden kielten kirjoitusasua. Ja uskokaa tai älkää, tätä ei saa käännettyä pois päältä. Kielipoliisi valvoo kaikkea, kaikkialla, kaiken aikaa. Onneks ei ole vielä absoluuttista sävelkorvaakin, saattais tulla hermoromahdus.

Hyvä että mä sain sen Devil Wears Pradan viimein loppuun, miten sitä voikin ihminen ahdistua kuvitteellisten henkilöiden elämästä näin huolella. Ja samaan aikaan töin tuskin välttyä karjumasta ääneen että "OTA LOPPUTILI TYHMÄ NAINEN! MIKSI SÄ KESTÄT TOLLASTA!". Seuraavaksi jotain kivaa ja kepeää, kiitos.

Lomassa parasta on se, että saa nukkua pitkään, kuluttaa salilla vaikka kolme tuntia vailla huonoa omatuntoa, kävellä kaupungilla verkkaisesti, katsella telkkaria vaikka keskellä päivää, juoruilla ystävien kanssa puhelimessa, suunnitella päivän vaatekokonaisuutta tuntitolkulla ja päätyä verkkareihin, nauttia hiljaisuudesta, kuunnella hyvää musiikkia omalla volyymilla ja käydä kahvilla kaikessa rauhassa. Viime yönä näin myös unta punaviinistä: tämä enne on otettava vakavasti ja korjattava puute pikimiten. Kuten huomaatte, hyvin pidettynä mä olen vähään tyytyväinen ja ihan nöyrä nainen - epäkohdat etenkin omassa kohtelussani saavat mut kiihtymään.

Näillä mennään, on kiva päivä tänään.

Minä en ymmärrä miehiä.

Miettikää miten mukavaa elämää: hengata puissa kaikki päivät jossain eukalyptushöyryissä ja näyttää söpölle.

Toinen sopiva ammatti vois olla myslihärkä.